perjantai 10. marraskuuta 2017

Pidä tämä

Pahoittelen jo ennalta seuraavaa mahdollisesti hyvinkin sekavaa, vähän joka asiaa käsittelevää ajatusoksennusta. Jos reippaat viisi vuotta yliopistossa ja hiljattain alkanut gradun kirjoittaminen ovat minulle jotakin opettaneet, niin sen, että turhan suunnittelun sijasta on paras kirjoittaa suurin piirtein sitä mukaa, mitä ajatuksia mieleen juolahtaa. Pahimmat älyttömyydet ja epäloogisuudet paikkaillaan tilanteen salliessa lopuksi päältä ja avot, (akateeminen) teksti on valmis. Niinpä, koska olen jo päiväkausia kaivannut yöllisiä kaikkien-asioiden-pohtimis-blogejani, mutta epäonnistunut kynäilemään näpyttelemään mitään ylös, nyt lienee parempi vain antaa mennä vailla turhaa itsekritiikkiä.

Tämä avaus muistutti minua jollakin tasolla siitä periaatteesta, jonka aikoinaan yritin parhaani mukaan omaksua kertomuksissani: tästä blogista ei tulisi liian pinnalta siloiteltua. Tämä ei olisi se ilmainen elämäni on täydellistä ja onnistun kaikessa vaivatta -mainos elämästäni. Ei. Tämä olisi se blogi, jossa kerrottaisiin raadollisesti opiskelijaelämän ajoittaisesta kurjuudesta ja ylipäätään omasta mokailustani. 

En tiedä, olenko onnistunut pysymään tässä tavoitteessani, mutta uskoisin niin. Toinen juttu on se, että huonoimpinakin hetkinä olen yleisen valittamisen sijaan pyrkinyt näkemään asioissa edes jotakin hauskaa tai vähintäänkin opettavaista. Olen kertonut rahojen vähyydestä, työnhaun vaikeudesta, opintojen takkuamisesta ja luultavasti about tuhannesta ja yhdestä tilanteesta, joissa olen muuten vain ollut nolo. Täten voimme lisätä jutun jatkoksi seuraavan tiedon, jota epäilemättä olisi tässä vaiheessa viisaampaa olla mainostamatta:

Hain Saksasta puolen vuoden työharjoittelupaikkaa, ja kuulin hiljattain päässeeni esivalinnoista jatkoon. Seuraavana vuorossa olisi työhaastattelu tai sitten ei - saattaa aivan yhtä hyvin olla niin, että ensi kerralla asiasta kuullessani avaan vain tyypillisen "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun" -viestin, joita olen muuten elämäni aikana saanut epäilemättä kolminumeroisen määrän.

Fakta on kuitenkin se, että minulla on jonkinlainen, edes pieni, mahdollisuus. Ja viimeistään tuon asian varovainen ajatteleminen on saanut minut tajuamaan, miten kovasti haluaisin tämän haaveeni toteutuvan. Niin kovasti, että kipeää tekee.

"Missä vaiheessa sä oikein ajattelit lopettaa tuollaiset harjoittelut ja mennä kunnon töihin?", veljeni tiedusteli minulta muutama päivä sitten. "Sä sanoit jo varmaan kaksi vuotta sitten tekeväsi pian niin."

Vastaukseni oli valmis.

"Jos mä nyt saisin valita, menisinkö Saksaan harjoitteluun minimipalkalla vai Suomessa normaalipalkkaiseen juristin työhön, olisin jo pakkaamassa laukkuani."

Hetken mietittyään veljeni nyökkäsi sen näköisenä, että ymmärsi ensi kertaa toimintaani.

"Sä taidat todella tykätä olla siellä. No, sitten sun täytyy tehdä just niin."

Aamen.

Todennäköisintä on, että ensi kerralla aiheesta kirjoittaessani ilmoitan vain, että onni ei tällä kertaa suosinut - sikäli kun asialla nyt on onnen kanssa tekemistä. Sen tiedän, että Suomessa viimeiset pari kuukautta jatkunut työnhakuni ei ole tuottanut minkäänlaista tulosta. On vaikea olla ajattelematta, että minua ei selvästi ole tarkoitettu pysymään täällä kovin kauaa.

Mistä pääsemme seuraavaan aiheeseen.

Graz - tuo henkireikäni graduprojektin keskellä. Tuo nyt jo suhteellisen lähitulevaisuudessa kangasteleva seuraava seikkailuni, jonka ansiosta kestän yllä mainittuja pettymyksiä, jonka ansiosta jaksan naputella graduani edes jollakin aikataululla valmiimmaksi, jonka ansiosta pidän itseni poissa matkavaraussivustoilta, joita minulla ei oikeastaan olisi edes varaa vilkuilla. 

Vanhoina hyvinä Bayreuthiin-lähdön aikoina olisin pitänyt silkkana mahdottomuutena sitä, että en sitten heinäkuun alun tienoilla tapahtuneen harjoittelupaikan varmistumiseni olisi ollut koko työpaikkaan minkäänlaisessa yhteydessä. Olisihan minun nyt varmistettava, että koko juttu ei peruuntuisikaan sen kaukaisesta ajankohdasta johtuen: kirjoitettava nyt vähintään parin kuukauden sisällä vain tiedustellakseni, etten kai ollut unelmoinut. Olivathan kaikki ulkomaanharjoittelut aina melkein liian hyviä ollakseen totta.

Vaan ikä ja kokemus olivat tuoneet minulle jonkinlaista itsehillintää ja sisäistä rauhaa, joka esti minua miettimästä koko asiaa. Siis muuten kuin hekumoimasta ajatuksella yllä kuvatun mukaisesti kesken kiireellisempien projektieni (mainitsinko jo, että minun pitäisi nytkin oikeastaan kirjoittaa gradua?..). Kun lokakuu lopulta kuitenkin vaihtui marraskuuksi aloin lopulta olla hiukan sitä mieltä, että voisin pikku hiljaa olla johonkuhun harjoittelusta vastaavaan yhteydessä. Olinhan mielessäni jo laatinut täydellisen suunnitelman siitä, miten jo ennen loppiaista hyppäisin Wienin-koneeseen, jatkaisin bussilla perille ja viettäisin muutaman päivän uudessa kaupungissa ennen kahden kuukauden rupeamani alkamista. Tämän ympärille olin myöskin rakentanut opiskelu- ja työnhakukuvioni.

Niinpä tasan viikko sitten perjantaina otin yhteyttä paikalliseen Johannekseen (sori tämä termi, mutta se on minulle vain niin kuvaava), harjoitteluvastaavaan nimeltä Leon.


"Hyvä Leon,

olen Elle, tuleva harjoittelija siellä-ja-siellä valtion virastossa. 

Kirjoitan sinulle jo nyt, koska haluaisin ehdottaa tulevalle työnantajalleni Grazissa, että voisin aloittaa harjoitteluni jo aikaisin tammikuussa (mieluiten 8.1.). Jos tämä sopisi heille, voisin esimerkiksi varata lentoni ja alkaa etsiä asuntoa.

Eli kun sinulla on aikaa, voisitko ystävällisesti joko kirjoittaa heille tai antaa minulle heidän yhteystietonsa?

Paljon kiitoksia etukäteen, ja terveisiä Helsingistä,

Elle"


Noin. Siinä. Pallo oli potkaistu tukevasti jonkun toisen nurkkaan, ja saatoin jatkaa elämääni hyvillä mielin.

Täytenä sattumana sähköpostiini kolahti kaksi päivää myöhemmin Leonia ylemmältä taholta tieto siitä, miten Grazissa saman työnantajan palveluksessa tällä hetkellä oleva harjoittelija, saksalaismies nimeltä Robert, oli antanut yhteystietonsa käyttööni siltä varalta, että haluaisin olla häneen yhteydessä.

Totta kai halusin. Seuraavana päivänä muutin tavarani toistaiseksi Tampereelle perheeni luo (jossa hoitaisin ensin koiria äitini matkan ajan ja sitten veljeäni tämän jalkaoperaation jälkeen) ja kirjoitin samalla Robertille siitä, kuka olin ja miten juttelisin mielelläni hänen kanssaan.

Robert oli todella mukava. 

"Milloin saavut tänne? Mille osastolle tulet töihin?", hän tiedusteli monen muun asian lomassa. Vastaukseni kaikkiin oli käytännössä sama: en tiedä.

"Tapaan Leonin keskiviikkona, puhun hänen kanssaan puolestasi", Robert ilmoitti lopulta avuliaasti. Hänen suhtautumisestaan tajusin, että olisin mahdollisesti voinut kiinnostua moisista yksityiskohdista jo hieman aiemminkin - vaan nythän hän vaikutti suorastaan tyytyväiseltä voidessaan hoitaa asioita puolestani. Koska miehelle oli niin hauska jutella, kyselin häneltä kaikenlaista muun muassa siitä, miten hän viihtyi Grazissa ja työssään.

"Voit olla rehellinen."

"Graz on mahtava paikka, todella kaunis, erityisesti sen ympäristö", hän vastasi heti vilpittömän oloisesti. "Työ ei ole toistaiseksi ollut mitenkään turhan rasittavaa, mutta sehän sopii minulle. Ja työkaverit ovat todella mukavia. En tosin tiedä, tuletko samalle osastolle kuin minä."

"Se on minulle tuttua", tuumin vastauksessani. "Tämä on jo kolmas samantyyppinen harjoitteluni. Mutta sinä olet sentään saksalainen, minulle saksaksi töiden tekeminen on vielä ajoittain hieman haastavaa."

"Mutta sinun saksasi on oikeasti superhyvää", Robert vastasi. Sitä sopi toivoa, uusimpien lennokkaiden voisin lähteä Saksaan lukemaan lakia -suunnitelmieni valossa. Ainakaan keskustelumme ei tuottanut minulle erityistä päänvaivaa. Kaikesta tästä ilahtuneena ilmoitin hänelle, miten Saksa oli paras maa ikinä. Hän ei suhtautunut minuun erityisen vakavasti, kuten ei kukaan muukaan. Yhtä kaikki mies lupasi puhua Leonille tilanteestani ja ilmoitella minulle itsestään heti tilaisuuden tullen.

Seuraavien päivien kuluessa edistin asiaani oikeastaan vain kirjautumalle muutamalle asuntohakusivustolle. En ollut aivan varma, olisiko moinen edes tarpeen - tähän asti asunnot olivat järjestyneet harjoitteluvastaavien suhteilla kuin itsestään. Mutta eipä vara venettä kaataisi, etenkin, kun Grazin tarjonta vaikutti luonnollisesti jossakin määrin suppealta. Puolivakavissani harkitsin minulle tarjottua mahdollisuutta majoittua maatilalla, mutta totesin työmatkan rasittavuuden vievän voiton halustani paijailla iltaisin vuohia.

Kun seuraava keskiviikko koitti, Leon lähetti minulle lopulta lyhyen vastauksen: hän kirjoittaisi minulle pian. Selvä.

Perjantaiaamuna en ehtinyt kuin asettautua sohvalle (äidilläni on moinen luksusesine) läppäri sylissäni, kun havaitsin sähköpostikansiooni ilmestyneen viestin, jota en enää ollut edes odottanut: vastauksen graduohjaajalleni yli puolitoista viikkoa sitten lähettämääni kysymykseen siitä, saisinko tenttialueeseeni pakollisena osana kuuluvan monografian kuitatakseni lukea saksankielisen väitöskirjan. 

Omaa hautaasihan siinä kaivat, olin ennalta jo olettanut hänen tulevan vastauksensa sisällöksi ja aloittanut siksi lukemisen ilman eri hyväksyntääkin. Jossakin muutamaa päivää myöhemmin olin kuitenkin todennut, että yritin haukata liian isoa palaa: kun tenttialueestani ei ollut selvyyttä, sen lukeminen kuukaudessa noin 15 sivun kirjoittamisen lisäksi vaikutti turhan kunnianhimoiselta. 

Vaan nyt, viimeisellä mahdollisella hetkellä, vastaus saapui. Harmi vain, että siitä ei ollut mitään iloa.

"Aiotko sinä osallistua niille tammikuussa järjestettäville luennoille?".

"En valitettavasti ole tammi-helmikuussa Suomessa", vastasin kärsivällisesti - olin informoinut häntä asiasta nyt vähintään neljästi. Tällä kertaa uusi viesti saapui alle minuutissa.

"Juu, eli ei hätää, valitaan tenttikirjallisuus sen mukaan."

Ahaa. Senhän olin jo tiennytkin.

Vedin syvään henkeä.

Mieleni teki jättää koko asia sikseen. Muutaman hetken pohdittuani päätin kerätä itseni. Tätä lopultakin tapahtunutta keskusteluyhteyden aukeamista ei perhana vie heitettäisi hukkaan. 


"Jep!

Katselin alustavasti tuosta tenttikirjasta kiinnostavia osioita. Jos lukisin kaiken pl. luvut III ja VII, jäisi siitä luettavaksi noin 650 sivua. Plus ehdottamani väitöskirja 250 sivua. Olisiko sopivasti?"


Totuus oli se, ettei minulla ollut mitään käsitystä tarvittavasta sivumäärästä. 900 sivulla arvelin kuitenkin olevani kuitenkin melko kevyesti minimivaatimusten tuolla puolen.

Hetken päähänpistosta suunnitelmani olivat jälleen muuttuneet. En jättäisi tenttiä jonnekin hamaan tulevaisuuteen keväälle - minulle EI pääsisi syntymään tilannetta, jossa esimerkiksi voisin muuten ulkomailla huitelemallakin valmistua, mutta jäljellä olisi pakollinen kolmen tunnin läsnäolo Turun yliopistossa. 

Niinpä, ennen kuin uudelleen löytynyt intoni sammuisi jälleen, laadin itselleni taulukon, jonka avulla pääsisin tavoitteisiini. Hetken päässälaskutoimitusten jälkeen vaikutti siltä, että mikäli kirjoittaisin noin 2/3 sivua ja lukisin lisäksi arviolta 40 sivua päivässä, olisin helposti ajoissa valmis. Jätin näissä arvioissa hieman pelivaraa epäilemättä suunnitelmieni tielle tulevalle elämälle.

Olin juuri alistunut kohtalooni ja todennut urakan mahdolliseksi, kun ohjaajani lopulta vastasi.


"Hei,

tämä on minusta liikaa."


Musiikkia korvilleni. Luin loppuviestin hymyillen korvasta korvaan. Paitsi, että saisin tiputtaa tenttialueestani kevyesti 300 sivua, professori kehui valitsemaani väitöskirjaa hyväksi. Hah! Pikemminkin hyväksi osoitukseksi mielenhäiriöstäni.

Tästä tiedosta riemastuneena päivitin tavoitteeni, jotka äkkiä vaikuttivat aivan lastenleikiltä.

PIDÄ TÄMÄ JA VALMISTUT.excel

Tällä meiningillä olisin joulukuun loppuun mennessä sekä suorittanut viimeisen tenttini että onnistuneesti pitänyt alkuseminaarini yhdestä graduni olennaisimmista luvuista, joka olisi toivottavasti sitä myötä myös melko valmis. Grazista palatessani jäljellä olisi noin 40-50 sivun kirjoitusurakka ja kiitos ja hei. Mahtavaa.

Ehdin sekä fiilistellä että työskennellä uuden motivaationi turvin muutaman tunnin, kun Robert kirjoitti minulle ensi kertaa maanantaisen keskustelumme jälkeen.


"Heippa, anteeksi, etten kirjoittanut jo eilen kuten lupasin.

Juttelin siis Leonin kanssa ja hän lupasi kirjoittaa sinulle.

Lisäksi kuulin virastossa, että menet eri osastolle kuin minä. Sinä menet hoitamaan EU-asioita.

Muuten olen mielelläni käytettävissäsi, jos sinulla on kysyttävää!"


EU-asioita, voi juku. Vaikka olin niin koko ajan olettanutkin, olivat miehen jutut hänen harjoittelustaan saaneet minut hieman epäileväiseksi. Vaan saisin kuin saisinkin siis tehdä sitä, mitä halusin.

Kirjoitin tyytyväisenä vastauksen siitä, miten Leon oli tosiaan luvannut olla pian yhteydessä, miten innoissani olin ja miten osasin arvostaa Robertin avuliaisuutta. Robert vastasi tapansa mukaan hyvin kohteliaasti, miten ymmärsi kärsimättömyyteni ja miten hänen apunsa nyt oli aivan itsestäänselvyys.


Leijuin pari senttiä irti maasta, kun Leonin sähköposti viimein saapui alle tuntia myöhemmin. Aurinko tuntui paistavan elämääni tällä viikolla aivan erityisesti.

Se tunne kuoli nopeasti viestiä lukiessani.


"Hyvä Elle,

Ilmeisesti meillä on tällä hetkellä pieni kommunikaatio-ongelma viraston kanssa. Viimeisin tietomme oli, että vaikka sinulla mahdollisesti olisi harjoittelupaikka, ei olisi aivan varmaa, voisitko aloittaa ongelmitta tammikuussa. Entinen harjoitteluvastaavamme Lisa on nyt ottanut yhteyttä virastoon selvittääkseen tämän väärinkäsityksen.

Tämänhetkinen asiaintila on seuraava:

Lisa saa virastolta ensi viikolla tiedon siitä, pysyykö kaikki ennallaan ja voitko aloittaa harjoittelusi ongelmitta tammikuussa. Se on erittäin todennäköistä, asia on yksinkertaisesti vain unohtunut.

Ilmoitan sinulle heti, kun tiedän lisää asiasta ja tuen sinua tietysti myös asunnonhaussa yms!

Erittäin ystävällisin terveisin,

Leon"


Näin jälkikäteen ja monta kertaa luettuna vaikuttaa melko selvältä, että viestin minussa synnyttämä puhdas kauhu oli luultavasti jossakin määrin ylireaktio. En kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin termeihin "väärinkäsitys", "mahdollisesti", "ongelmitta" ja niin edelleen.

Kun en ahdingossani muutakaan keksinyt, löin koko jutun Robertin luettavaksi.

"Myönnän, että olen nyt huolissani."

"Minä en sinuna olisi, kyllä kaikki järjestyy", hän vastasi heti rauhallisesti. "Ainakin tänään töissä sinusta kysellessäni minun toimistollani sanottiin, että tänne tulisi toinen harjoittelija, mutta EU-asioiden osastolle."

"Joo... no, se on hyvä tietää", vastasin hetken nieleskeltyäni. "Yritän nyt rauhoittua."

"Genau das wird schon", hän toisti tyynesti. Toivoin pahimman hysterian kaikonneen Leonille muutaman rivin vastaukseksi naputellessani.

Kun luin viestin uudelleen, yritin vakuuttaa itseni siitä, että joutuisin korkeintaan tinkimään harjoitteluni aloitusajankohdasta hieman. Se harmittaisi toki, mutta sen kanssa voisin elää. Kaikki järjestyisi.

Edessä olisi silti piiitkä viikonloppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti