torstai 11. tammikuuta 2018

Aikainen lintu

"Matkan pisin osuus, sanotaan, on ulko-ovesta astuminen."
Torstaiaamuna olin useimmiten iloinen ollessani jo työviikon paremmalla puolella. Kumma kyllä, työmotivaationi tuntui aina tuon hetken jälkeen ennemminkin kasvavan kuin vähenevän: ihmettelin jo ennalta useimpien uusien työtovereideni tapaa viettää virastossa perjantaisin vain minimissään vaaditut neljä tuntia ja häipyä sitten puoleltapäivin viikonlopun viettoon. Perjantain jälkeenhän olisi joka tapauksessa kaksi kokonaista vapaapäivää? Itse olisin valinnut aikaisin lähtemiseen esimerkiksi tiistain.

Joka tapauksessa, yritykseni mennä aikaisin nukkumaan ja myöskin herätä aikaisin, jotta ehtisin kahdeksan maissa töihin ja käymään viimeisen kerran läpi asioita, joita olin luvannut selvittää pomolleni HMB:lle ja työtoverilleni Manuelalle meidän kolmen hengen "juristikokouksessamme" heti aamusta oli mennyt puoliksi mönkään, sillä en ollut saanut väsymyksestäni huolimatta unen päästä kiinni. En silti kokenut olevani erityisen jännittynyt, joskin tätä ihmettelin oikeasti joka päivä: ilmeisesti olin ylittänyt sen rajan, jonka tuolla puolen kaikki oli niin vaikeaa, ettei millään ollut enää mitään väliä. Niinpä puhuin edelleen pokkana joka tilanteessa saksaa, vaikka sitten kuinka huonosti, englantiin turvautumisen sijasta, ja otin vaativatkin työtehtäväni melko rennosti.

Pidin väsymyksestäni huolimatta kiinni suunnitelmastani nousta ennen seitsemää ja olla siten hieman yli kahdeksalta toimistolla. Tämä tarkoitti sitä, että ehtisin vielä hioa tiivistelmääni - niin hyvää pokkaa minulla ei ollut, että olisin mennyt tapaamiseen puhumaan EU-oikeuden sisällöstä saksaksi ilman suhteellisen tarkkoja muistiinpanoja - ja muutenkin tarkistaa pääosin, etten puhuisi aivan läpiä päähäni.

Kuten aina, olin aluksi Even kanssa kaksin toimistolla. Hän oli kertonut saapuvansa aina puoli seitsemään mennessä, mitä pidin jonkinlaisena masokismin muotona. Tämä johti myös siihen, että hän ja Johan tuskin ehtivät edes tavata toisiaan, jälkimmäisenä mainittu kun tuntui aina ilmaantuvan vasta iltapäivällä. Miten tämä oli edes mahdollista ilman potkuja, se ei minulle ollut selvinnyt. Tänään hän oli joka tapauksessa ilmoittanut olevansa hammaslääkärissä puoli yhteen asti.

Ehdin hommieni kanssa suurin piirtein valmiiksi, kun HMB käveli sisään aamukahviaan hakemaan. Mieheltä oli saapunut nyt toimivaan työsähköpostiini viestejä puolen yön molemmin puolin, mikä selitti hänen kofeiininkulutustaan varsin hyvin.

"Elle", hän sanoi hetken Even kanssa seurusteltuaan ja ovelle suunnatessaan, "sanokaamme noin viiden minuutin päästä toimistossani."

Ilmoitin ymmärtäneeni. Oli kulunut noin kolme minuuttia, kun puhelimeni pirahti kerran ja ehdin tunnistaa pomoni nimen näytöltä. Kahmin vihkoni, kansioni ja kännykkäni sekä avaimeni ja suuntasin ulos - vain palatakseni juosten takaisin kynäni nappaamaan. Sen jälkeen kiiruhdin alakertaan.

Se oli turhaa, sillä Manuela ei ollut vielä paikalla. Istuuduin alas ja seurasin, miten HMB käytti luppoajan tekemällä arviolta neljä puhelinsoittoa. En ymmärtänyt, miten kukaan halusi olla niin ylityöllistetty.

Manuela hymyili minulle ystävällisesti saapuessaan ja istahti lähelleni pyöreän pöydän ääreen. Tällöin HMB jätti muut tehtävänsä ja istuutui tulostamansa paperinipun kanssa minua vastapäätä. Hänellä oli kolme tuoretta EUT:n tuomiota, jotka hän nyt kävisi meille pääkohdittain läpi. Se oli heidän kahden juristin tapana aina kahden viikon välein, jotta kummankin tulisi väkisinkin tutustuttua uusimpiin EU-tason käänteisiin. Pidin tapaa hyvin fiksuna.

Ensimmäinen tuomioista oli se, jonka johdosta Manuela oli antanut minulle selvitystehtäväni jo paria päivää aiemmin tehtäväksi silloin, kun mitään kiireellisempää ei ollut käsillä. Molemmat arvioivat, että voisin kuluttaa hommaan koko harjoitteluaikani. Se oli hyvä: harjoittelustani teki huomattavasti mielekkäämpää se, etten ollut istuskellut toimettomana vielä hetkeäkään. Tämä olikin sitä lajia ensimmäinen alan työpaikkani koskaan.

Pidin siitä, miten HMB selosti tuomiot minulle: olin tarkkaillut hänen seurusteluaan muiden ihmisten kanssa niin paljon, että huomasin selvästi, miten hän hillitsi murrettaan ja puhenopeuttaan minulle asioita kertoessaan, puhumatta silti kuin vajaamieliselle. Samalla hän selitti asiat niin perusteellisesti, että esimerkiksi tietämättömyyteni Itävallan laista ei ollut mikään ongelma.

"Tiedän, että se oli aika monimutkaista", mies ilmoitti pitkän monologinsa lopuksi naurahtaen. En voinut olla hymyilemättä.

"Itse asiassa, se oli tosi mielenkiintoista."

Selitin kirjoittavani parhaillaan graduani erittäin läheltä liippaavasta aiheesta.

"Niinkö?", HMB kysyi ilahtuneena. "Sittenhän tunnet varmaankin näitä EU-tason säädöksiä?".

Kerroin tämän pitävän paikkansa. Miehen siirtyessä selostamaan kahta muuta, huomattavasti lyhyempää tuomiota, keskeytin hänet ensi kertaa.

"Anteeksi. Mitä tarkoittaa Betäubung?".

HMB ja Manuela katsoivat toisiaan.

"Se pitäisi varmaan kertoa englanniksi. Tai suomeksi, jos haluat", HMB lohkaisi Manuelalle, joka naurahti.

"Nukutus? Tiedätkö, kun sinulle annetaan jotakin ainetta ja..."

"Aaaaaa, joo, sitten tiedänkin", vastasin molempien selvittäessä asiaa minulle kilpaa. Totta kai. Olihan minulle jopa tehty kyseinen toimenpide Wienissä, saksaksi selostettuna. HMB:n kertomus sai jatkua.

Kun hän oli päässyt loppuun, seurasi hetki, jona tiesin, että minun vuoroni olisi seuraavaksi. En silti alkanut oma-aloitteisesti kertoa, ennen kuin kollegani tiedustelivat minulta, olinko saanut jotakin selville.

Kerroin löydökseni ja mielipiteeni suhteellisen lyhyesti, mutta siinä mielessä tarkasti, että olin saanut kerrankin kaikessa rauhassa tarkistaa oikeat termit asioille.

"Okei, sehän kuulostaa hyvältä", HMB totesi, ja Manuela kertoi olevansa samaa mieltä. "Voisitko vielä olla ystävällinen ja kirjoittaa meille tiivistelmän löydöksistäsi lähdeviitteineen, jotta meillä on jotakin kirjallisenakin? Voin sen jälkeen soittaa ja kertoa kannanottomme eteenpäin."

"Joo, totta kai", vastasin. Tähän olin luonnollisesti osannut varautua. Mielessäni hykertelin, miten hyvin tehtävän tekisin nyt, kun minulla ei muutakaan kiireellistä ollut.

"Muuten, se tehtävä, jonka teit ensimmäisenä päivänäsi, oli tosi hyvin tehty", Manuela ilmoitti hymyillen. "Löysin ihan pari juttua, jotka siihen voisi lisätä - mutta ensimmäisen kerran tehtynä se oli tosi hienoa työtä." Puhuessaan hän katsahti HMB:hen, joka nyökkäsi tyytyväisenä. Iloisena kiitettyäni pomoni otti hetkeksi puheenvuoron kertoakseen minulle, miten meillä olisi ensi torstaina tapaaminen toisella osastolla, ja luonnollisesti olisin mukana.

Hän oli mahtava. En ollut kertaakaan Bayreuthin jälkeen ollut työpaikassa, jossa olisin saanut osallistua niin paljon.

Manuelan poistuessa kello kymmeneltä nousin ylös ja terästäydyin. Oli tullut minun, Tinan, HMB:n ja hänen pomonsa tervehdystapaamisen aika.

Kuten aina, olisin halunnut ennalta valmistautua niihin kysymyksiin, joita tuo mies tulisi minulle todennäköisesti esittämään. En silti ollut vaivautunut tekemään sitä. Nuo tilanteet olivat liian monimutkaisia ennakoitaviksi.

Pomoni pomon työhuone oli valtava ja täynnä taidetta. Ensimmäiset viisi minuuttia muut kolme keskustelivat hänen matostaan ja sitten muista taideteoksista. Oikeasti. Ymmärsin vitsit ja nauroin niille, mutten muuten edes yrittänyt osallistua keskusteluun. Oli mukava huomata, miten ystävälliseltä tuokin mies yhä edelleen vaikutti.

"Tässäpä Teille ensivaikutelma työskentelystä Itävallassa", isopomo ilmoitti minulle lopulta iloisesti. "Tulette tervetulotapaamiseen, ja kaikki puhuvat intohimoisesti matoista."

Jutun vihdoin päättyessä mies katseli minua ystävällisin ilmein.

"Te ilmeisesti ymmärrätte siis hyvin saksaa. Kertokaahan... miksi me? Miksi haitte juuri tänne? Kertokaa jotakin prosessin kulusta."

Voi Luoja, mikä kysymys. Pääsin suosiolla vastata vain välttämättömän. Kerroin hakeneeni, koska olin kiinnostunut niistä oikeudenaloista, joita osastollani tarvittiin. Tunsin koko ajan, miten Tina hymyili minulle säteilevästi - kuin mikään ei olisi voinut ilahduttaa häntä enempää kuin se, että pystyin vastaamaan kysymykseen jotakin järkevää.

"Mutta yksi suurimmista syistä on se, että haluan osata tosi sujuvaa saksaa", jatkoin pokkana. Isopomo naurahti yllättyneenä.

"Miksi?".

"Koska haluan jäädä tänne tai Saksaan", vastasin, arvaten jo nyt, että moinen poikisi lisäkysymyksiä.

"Todellako, minkä vuoksi?.. Mielenkiinnosta, vai perhesyistä..?".

"Mielenkiinnosta", vastasin kirkkaalla äänellä kaikkien kolmen katsellessa minua. "Koko perheeni elää... siis asuu Suomessa."

Muut nauroivat - ilmeisesti tämän ilmoitukseni saattoi tulkita hieman rankemmin kuin mitä olin ajatellut. Enhän itse lainkaan kaivannut perheestäni eroon, tämä oli vain kiistaton fakta.

"Minä vain viihdyn täällä parhaiten", lisäsin nopeasti ja sain osakseni hyväksyvää nyökyttelyä.

"Aivan. Niin, muistelen nähneeni, että olette Tampereelta?", isopomo sanoi ystävällisesti, ja katsoin häntä ihaillen. Miten yksinkertainen tapa osoittaa, että hänellä oli joku käsitys siitä, kuka olin.

"Niin, Tampereelta. Ihan totta."

"No, Tehän osaatte jo saksaa erittäin hyvin, oikein sujuvasti", mies totesi ystävällisesti, ja Tina nyökkäili innokkaana hänen vieressään. "Kieliopillisesti puhutte melkein virheettömästi."

Olin kuullut tämän kommentin nyt valehtelematta joka päivä, joten alkoi vaikuttaa siltä, että se piti paikkansa. Olin silti joka kerta melkein yhtä hämmästynyt.

"Miten olette oppinut kieltä?".

"Koulussa, ja olen viettänyt jo aika paljon aikaa Saksassa ja Itävallassa. Olen tehnyt kaksi vaihtolukukautta ja harjoittelua."

"Ahaa, todellako? Missä?".

"Vaihtolukukaudet Wienissä ja Göttingenissä. Harjoittelut Wienissä ja Bayreuthissa, Baijerissa", luettelin, ja näin edelleen silmäkulmastani Tinan hymyilevän minulle leveästi.

"Entä mitä Te odotatte tältä harjoittelultanne meillä?", isopomo kysyi kauhukseni minulta, ja jatkoi vielä jollakin yksityiskohtaisemmalla. Olin niin pelästynyt moisesta työhaastattelukysymyksestä, että pyysin häntä toistamaan. Mies teki työtä käskettyä.

"Hallinnollisesti tänne asti selviäminen on varmaan ollut hieman vaikeaa... tai no, en tiedä, puhuttehan niin sujuvasti. Mutta niin, mitä Te haluaisitte tältä harjoittelulta?".

Aivoni olivat niin oikosulussa, etten edes yrittänyt puhua virheettömästi. Kunhan nyt vain jotakin saisin sanottua.

"No, minulla on oikeastaan jo ollut monia tosi mielenkiintoisia tehtäviä", sanoin, ja koin äkkiä tarvetta kehua pomoani. "HMB on joka päivä ottanut minut mukaan johonkin."

"Te olette siis juristi?", mies varmisti.

"Niin. Valmistun kesällä."

"Kesällä, vai niin!".

HMB selvitti väliin nykyisen työtehtäväni, josta isopomo vaikutti kiinnostuneelta. Luultavasti hänkin oli alalla.

"Se täytyy siis selvittää", hän tiivisti, ja HMB naurahti ja viittasi minuun kädellään.

"Selvitetty jo!".

"Ja mikä on lopputulos?", isopomo tiedusteli ystävällisesti.

Vastasin yhdellä lauseella, onneksi vielä muistiinpanoni mielessäni. Tina säteili.

"Missä hän muuten istuu?", isopomo tiedusteli HMB:ltä, armahtaen minut jatkamasta.

"Harjoittelijan paikalla vitoskerroksessa", HMB vastasi. Isopomo näytti mietteliäältä.

"Aivan, siellähän on rouva Eve Sukunimi.... ja hetkinen, herra Johan Sukunimi myös?!".

Molemmat miehet alkoivat nauraa, enkä voinut olla virnistämättä leveästi.

"Totta. Hän on huippu."

"Ymmärrättekö, mitä hän puhuu?", isopomo tiedusteli minulta hilpeästi, ja naurahdin väkisinkin.

"Useimmiten kyllä."

Lopulta isopomo siirtyi hetkeksi puhuttamaan Tinaa minun sijastani. Se oli valtava helpotus, vaikka hän niin ystävällinen olikin. Tapaamisemme päättyi sovitun puolen tunnin kuluttua miehen ilmoitukseen siitä, että HMB oli hänen paras alaisensa, ja tarpeen vaatiessa voisimme toki aina myös kääntyä miehen itsensä puoleen. Kiitimme iloisesti, Tina loputtoman puheliaana huomattavasti minua laveammin, ja poistuimme tyytyväisinä. Heti käytävässä Tina kertoi minulle pitkähkön juristivitsin, jolle nauroin jo silkastaan siitä ilosta, että ymmärsin sen. Seuraavaksi nainen alkoi touhottaa ajatustaan siitä, miten voisin mahdollisesti tulla hänen kanssaan kouluvierailulle ensi viikolla. Uskoin myöntyneeni ja yritin pistää väliin, että olin tehnyt moista ennenkin, mutta nainen vaikutti huolestuneelta siitä, että vaikutin kiinnostuneelta vain paineen alla.

"Tai voimme ainakin kysyä HMB:ltä lupaa siihen. Jos haluat! Eihän sinun tarvitse, voit vain ilmoittaa minulle! Jos et tahdo lähteä niin sanot vain Tina, sinä puhut liikaa. Mutta se voisi olla oppilaille tosi jännittävää, joku, joka tietää oikeudesta ja tulee toisesta maasta ja kaikkea!".

HMB saapui pelastamaan minua naisen puhetulvalta, ja vastasi Tinan tiedusteluun saman tien myöntävästi.

"Totta kai. Ja Elle, vaikka oletkin täällä pääasiassa tekemässä juridisia tehtäviä meidän kanssamme, niin mitä enemmän saat harjoittelusi aikana tutustua muihinkin osastoihin ja töihin, sitä parempi."

Mies jatkoi valistamalla Tinaa siitä, miten ensimmäisenä ei ehkä kannattaisi pistää minua kertomaan koululaisille jotakin tyyliin "Brexitin tosiasialliset tämänhetkiset vaikutukset", vaan aiheen voisi pitää jossakin yleisluontoisessa osaamisestani huolimatta. Hah, ihan kuin nyt olisin pystynyt kertomaan saksankielisille lapsille jotakin EU:n taloudellisesta tilanteesta.

Kesken tämän selvityksen Marco - uskon hänen nimensä olevan Marco, tai ainakin niin luki hänen kahvikupissaan - saapui paikalle. Hän oli tuo mukava mies, joka oli eilen opetellut sanomaan huomenta suomeksi. Kiivetessämme rappuja ylös tiedustelin häneltä, osasiko hän sanan edelleen.

"En", hän totesi ykskantaan.

"Liian vaikeaa?", tiedustelin iloisena.

"Ei, ei liian vaikeaa, en vain painanut sitä niin mieleeni. Se alkoi jotenkin ko... jotain."

"Huomenta", sanoin toimistoni oven avatessamme ja hänen jäädessään kahvikoneelle.

"Huomenta. Ai, niinhän se olikin."

Tietokoneelle istuuduttuani aloin lupaukseni mukaisesti kirjoittaa HMB:lle ja Manuelalle sähköpostiin tiivistelmää löydöksistäni. Kesken kaiken päätin tarkistaa asioiden tilan Itävallan lainsäädännöstä. Se ei ollut kovin vaikeaa, kun tiesin, mitä etsin, mutta tekisi epäilemättä hyvän vaikutuksen.

Olin niin keskittynyt tehtävääni, että kellon lyödessä kaksitoista sain pienen säpsyn. Minulla oli vasta nyt lupa poistua lounaalle, ja toisaalta tasan tunti aikaa hoitaa asuinpaikkani rekisteröinti viereisellä kadulla sijaitsevassa viranomaisessa. Ilmoitin Evelle, mihin olin menossa, ja suuntasin jo eilen tulostamani lomakkeen ja passin kanssa ulos.

Matka viranomaiseen kesti kaksi minuuttia. Ohjetaulua vilkaistuani kapusin neljänteen kerrokseen, jossa asumiseen liittyviä asioita oli ilmoitettu hoidettavan. Siellä edellistä tarkempi ohjetaulu kertoi ilmoittautumisen tapahtuvan yhdessä huoneessa.

Jäin seisoskelemaan sen ulkopuolelle epäuskoisena. Huone oli kuin mikä tahansa toimisto omassa virastossani. Muissa kaupungeissa olin tottunut siihen, että hommaan oli varattu käytännössä kokonainen kerros odotustiloineen ja muine vastaavineen.

Kun en muutakaan keksinyt, koputin oveen ja astelin sisälle.

Kuten olin ajatellut, huoneessa oli vain kaksi vastakkaista työpöytää, joiden molempien ääressä istui keski-ikäinen nainen näyttöään tuijottaen. Minusta kauempana oleva puhui lisäksi puhelimeen.

"Päivää", tervehdin sekunnin hiljaisuuden jälkeen ja astuin lähemmäs pöytää. Toinen naisista kääntyi katsomaan minua.

"Hei?".

"Voinko ilmoittaa muutostani täällä?", kysyin ja näytin hänelle lomakettani. Hän tuntui kuin miettivän hetken, kävisikö se päinsä, mutta otti lopulta lomakkeeni yhtä kaikki.

"Mitä tämä tarkoittaa, valtuutettu?" hän tiedusteli ensimmäisenä tulostamaani paperia katsottuaan. Muistin kauhukseni jättäneeni valtakirjan kotiin, Benin neuvoista huolimatta. Mielessäni halusin hypätä pöydän takana olevasta ikkunasta miettiessäni, että joutuisin kertomaan mokanneeni ja palaavani myöhemmin.

"Niin, hän on vuokranantajani", kokeilin kuitenkin.

"Mutta tässähän ei ole allekirjoitusta", nainen jatkoi.

"Se on digitaalisesti allekirjoitettu", vastasin. Hetken nainen tihrusti leimaa paperin alareunassa. Pidätin henkeäni hänen tavatessaan vuokraisäntäni nimeä.

"Hyvä on sitten, istuutukaa alas", hän totesi lopulta, ja huokaisin mielessäni syvään helpotuksesta. "Oletteko ilmoittautunut joskus aiemmin?".

"En", vastasin heti automaattisesti, ja halusin läimäyttää itseäni naisen naputellessani nimeni tietokantaan.

"Täällä näkyy, että olisitte rekisteröitynyt Wienissä?".

"Aivan totta! Kaksi vuotta sitten", vastasin, ja hän pudisti päätään.

"Teillä on ilmoittautuminen noin neljä kuukautta sitten. Kuulkaahan, Teidän täytyy ilmoittaa aina kun muutatte", hän sätti minua. Tajusin, etten todellakaan ollut edes ajatellut mitään ilmoittautumista sen pahemmin Bayreuthissa kuin Wienissä ollessani. Ilmeisesti jälkimmäisessä työpaikkani oli huolehtinut ilmoittamisestani palkanmaksuani varten, mutta jättänyt homman puolitiehen fiksuuteeni luottaen. Ilmeinen virhe.

"Selvä juttu", vastasin nöyränä ja jäin odottamaan naisen näpytellessä tietojani koneelle. Vältyin helpotuksekseni enemmiltä ongelmilta - kenties hän vain halusi minusta nopeasti eroon. Rekisteröitymisvahvistustani ojentaessaan nainen kuitenkin toivotti minulle jopa ihan ystävällisesti hyvää päivänjatkoa.

Viranomaisesta ulos astellessani oli käyttänyt peräti vartin puolen tunnin ruokatauostani. Niinpä poikkesin lähimpänä näkyvään Spariin leivän ja jogurtin hakemaan. Virastossa olin takaisin viisi minuuttia ennen taukoni loppumista. Loistavaa.

Rappuja kiivetessäni näin noin kolme ihmistä, jotka kaikki tervehtivät minua sanalla "Mahlzeit!", kirjaimellisesti käännettynä ruoka-aika. Olin pitänyt moista vitsinä S:n selitettyä tapaa minulle Düsseldorfissa, mutta lopulta oppinut kyseessä olevan aivan oikean, lounastunteina asiaankuuluvan tervehdyksen. Riemastutin Eveä ja Mariaa huoneeseen palatessani ja iloisesti mahlzeitilla tervehtiessäni.

"Tuleeko sinun kylmä, jos avaan ikkunan?", Eve tiedusteli pian. Huoneessa oli minusta aina liian kuuma, mutta ilmeisesti Johan vastusti kovaäänisesti kaikenlaista tuulettamista paikalla ollessaan.

"Olen suomalainen", vastasin virnistäen. "Ei minulle tule koskaan kylmä."

Käytin jälleen hyvän tovin sähköpostiani hiomalla, jopa silloin, kun HMB itse poikkesi arviolta päivän kuudetta kahviaan hakemaan. Loppujen lopuksi olin kirjoittanut arviolta reilun A4 verran tekstiä EU:n ja Itävallan lainsäädännöstä, ja aikani kielioppia viilattuani pistin viestin menemään ollen erityisen tyytyväinen itseeni. Tuona aikana Eve oli jo poistunut, joten Maria sai huoneeseeni eksyessään luvan neuvoa minua.

"Voinko skannata tällä? Vai vain tulostaa?", tiedustelin laitetta osoittaen.

"Tulostaa. Ulkopuolella voit skannata ja kopioida. Tule, näytän sinulle", hän sanoi heti ja jätti kaikki askareensa sikseen. Seurasin naista hänen neuvoakseen, miten kopioisin.

"Mutta haluan skannata", sanoin, mutta nainen ei tuntunut kuulevan tai ymmärtävän minua. Niinpä kiitin kauniisti ja jäin hetkeksi sorkkimaan laitetta yksinäni, kunnes sain selvitettyä, miten sähköpostiin skannaaminen onnistuisi. Näin sain rekisteröitymisvahvistukseni vuokranantajilleni lähetetyksi hienosti valtion sähköpostista. Samaan yhteyteen kirjoitin muutaman lauseen siitä, miten hyvin viihdyin.

Suoritettavien tehtävieni lista sen kuin lyheni. Seuraavana hyppelin alakerran henkilöstövastaavan luo. Hän kertoi minulle äidillisesti, että kaikki ongelmani kellokortin ja muiden ohjelmien kanssa katoaisivat, jos ilmoittaisin hänelle ensimmäisten päivieni työtunnit kuten minulta oli pyydetty. Niinpä palasin huoneeseeni tekemään työtä käskettyä. Samalla HMB:ltä saapui sähköposti, jossa luki ainoastaan "tiedoksi!". Huomasin, että se koski jotakin oikeustieteellistä paneelikeskustelua ja oli osoitettu vain minulle ja Manuelalle. Arvostukseni miestä kohtaan kasvoi hetki hetkeltä: olin jo osa tiimiä.

Kun toimisto ympärilläni oli jo tyhjä, aloin lopulta mielestäni kaiken tärkeän suoritettuani nauttimaan köyhiä eväitäni. Ilmeisesti Johan ei saapuisi ollenkaan, olihan kello yli puoli kaksi. Ainakin oli vaikea kuvitella, että kukaan enää tuohon aikaan vaivautuisi paikalle. Tilaisuuden tullen nappasin valokuvan hänen eilen lahjaksi saamastaan mukista, joka epäilemättä sopi miehelle erinomaisen hyvin.

"Aikainen lintu voi puolestani haistaa pitkän (siistitty käännös)."

Nostin katseeni leivästäni oven auetessa, mutta hämmästyksekseni näinkin vain työmiehen vaatteisiin pukeutuneen vanhemmanpuoleisen itävaltalaismiehen oviaukossa.

Mies avasi suunsa ja selitti minulle perusteellisesti, miten oli nyt korjannut kaksi viikkoa sitten ilmoitetun vian naistenhuoneen boilerissa, joka lämmitti veden liian kuumaksi. Mikäli ongelma vielä toistuisi, meidän tulisi ottaa häneen yhteyttä.

Niin hän epäilemättä sanoi - paha vain, että en ymmärtänyt koko tarinasta pätkän vertaa. Mies puhui ilmeisesti niin jäätävällä murteella ja puhekielellä, että kieli olisi puolestani yhtä hyvin voinut olla slovenia.

Tuijotin häntä silmät pyöreinä tietämättä lainkaan, miten reagoida tai halusiko hän minun tekevän jotakin, kun Maria asteli pikaisesti huoneestaan paikalle.

"Hienoa, kiitos paljon", hän sanoi miehen selitettyä hänelle uudelleen saman asian, ja kääntyi katsomaan minua nauraen miehen kadottua ovesta.

"Et tainnut ymmärtää sanaakaan?".

"En", vastasin epäilemättä edelleen ällistyneen näköisenä. "Mitä hän oikein sanoi?".

Maria kertoi minulle yllä olevan selvityksen saksaksi. Ymmärsin häntä täydellisesti.

"Ajattelin, että minun olisi ehkä parempi tulla väliin", hän lopetti. Virnistin leveästi.

"En todella tajunnut yhtään mitään."

"Niin ajattelinkin", hän naurahti iloisena ja palasi huoneeseensa. Moisesta välikohtauksesta edelleen hilpeänä söin evääni loppuun ja nousin oven viereen toteamaan, että - luultavasti kiitos HMB:n vähäisiksi jääneiden yöunien - kahvinkeittimestä oli vesi loppu. Juuri silloin Johan asteli sisään.

Hänen näkemisensä alkoi suorastaan naurattaa. Kello oli yli kahden.

"Hei, miten menee?", hän tiedusteli.

"Hyvin, kiitos. Entä itselläsi?".

"Hienosti, heräsin juuri", mies ilveili. Samaan soittoon hän tiedusteli, miten päiväni oli mennyt.

"Mukavasti, kiitos. Kävin rekisteröitymässä", vastasin vedenkeitintä käteeni poimiessani.

"Ja menikö kaikki hyvin?", hän jatkoi. Nyökkäsin.

"Jep. Joskin luulen, että se nainen ei ollut koskaan nähnyt.. miten se sanotaan... digitaalisesti allekirjoitettua..."

"Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista", Johan auttoi lauseeni loppuun ja nyökkäsi. "Sanoinhan sinulle, että niin kävisi. Soittiko hän esimiehelleen?".

"Ei, hän hyväksyi sen kyllä."

Poistuin hetkeksi vesikannuani täyttämään. Palatessani Johan oli jo ehtinyt tuoliinsa.

"Miten veden lisääminen toimii?", kysyin silti, ja hän hyppäsi saman tien ylös asiaa minulle esitelläkseen. Hän selitti laitteesta jotakin teknistä, jota en tajunnut. Sen verran ymmärsin, että vesisäiliö oli irrotettava ja sitä ei saanut päästää tyhjenemään.

"Paina sitten kolme kertaa", hän totesi vihdoin kahvikuppia koneeseen asettaessani. Niin säädeltiin kahvin vahvuutta.

"Oikeesti?".

"Juu, vahvaa sen olla pitää. Kolme painallusta."

Tein hänelle mieliksi. Pöydältä kermaa kahviini lisätessäni mies ilmoitti ajatelleensa minua aamulla.

"Joko teillä oli se keskustelu? Miten se meni? Mitä sanoit?".

Kerroin hänelle saman vastauksen kuin eilenkin, ja siihen hänen oli tyytyminen. Tällä kertaa mies vaikutti kuitenkin siltä, että olin luultavasti oikeassa. Niinpä sain palata työpöytäni ääreen tutkimusprojektiani jatkamaan.

Ei mennyt kauaakaan, kun Johanin kännykkä soi. Hetken kuvittelin, miten hän saisi vaimoltaan puhelun, että hänen tulisi lähteä töistä jonkin tärkeämmän vuoksi.

"Hei äiti", hän sanoikin, ja höristin kesken lukemiseni väkisinkin korviani. Mies oli sentään kuusissakymmenissä. "Odotin, että soitat minulle. Halusin kysyä, miten sinulla menee."

Kului pari sekuntia.

"Vaikea uskoa, sinähän olet ikivanha", mies jatkoi pokkana. "Olen tuntenut sinut siitä asti, kun olit 21-vuotias, ja siitä on kuusikymmentä vuotta aikaa."

Käytin kaiken mielenlujuuteni, etten olisi revennyt nauramaan ääneen. Tiesin Johanin silti huomaavan ilmeeni, kun tuijotin tiukasti papereitani ja tukahdutin kaikin voimin hihityksen leveän virneeni taakse.

"No, sinä olet mieleltäsi nuori", Johan jatkoi lopulta ja suunnitteli loppupuhelun ajan viikonloppuvisiittiään vanhan äitinsä luokse. Puhelun loppuun mennessä olin saanut itseni kerättyä. Yllättävää kyllä, mies antoi minun jatkaa lukemistani melko vähin keskeytyksin - kerran hän tosin pysähtyi selkäni taakse nähdessään minun alleviivaavan suomenkielistä versiota EUT:n tuomiosta, mutta ilmeisesti päätti kerrankin antaa minulle työrauhan ja olla kyselemättä. Tekemiseni keskeytyi vain Manuelan vastauksen saapuessa: siinä luki vain super, danke!! Tähän olin enemmän kuin tyytyväinen.

Avasin itse suuni tajutessani kellon olevan lähes puoli viisi ja tehneeni jo mukavasti melkein puoli tuntia ylimääräistä työaikapankkiin. Perjantaina sen puoleen HMB, Manuela kuin Evekään eivät olisi töissä, ja loputkin luultavasti häipyisivät aikaisin, joten ainakaan minun ei olisi pakosta oltava yksinäni tuntitolkulla paikalla.

Toisaalta, saisinpa kerrankin työrauhan.

"Menen nyt", ilmoitin jo muutamia lähtövalmisteluja tehtyäni.

"Naaa, bleib doch ein bissl", Johan sanoi puolimankuvalla äänellä ja virnisti sitten ilmeelleni.

"Miksi?", kysyin naurahtaen papereitani siistimmiksi nipuiksi kerätessäni.

"Haluatko lähteä, vai täytyykö sinun mennä?"

"Ei täydy", sanoin viimeistä sanaa niin painottaen, että haluni lähteä oli sitäkin ilmeisempi. Johan vähät välitti moisesta.

"Tiedätkö sinä graafisesta työskentelystä jotakin?".

"En oikeastaan... miksi?", vastasin kohtalooni alistuneena, ja astuin lähemmäksi tarkkailemaan, miten hän siirteli jollakin edistyneellä kuvankäsittelyohjelmalla eri otoksia jonkin dokumentin alalaitaan. Yleisöstä ilmeisen tyytyväisenä mies selosti tapansa mukaan iäisyyden, mitä oli tekemässä, ja kyseli ainakin näennäisesti mielipidettäni eri ratkaisuihin.

"Ihan totta, jos haluat lähteä, lähde", hän ilmoitti kesken kaiken. "Älä ole hienotunteinen."

Olin jo todennut, miten jokainen minuutti oli yksi minuutti vähemmän paikalla silloin, kun minulla oikeasti olisi menoa. Niinpä pidin miehelle vielä hetken seuraa, jotta hän sai rauhassa selittää juttujaan, joista ymmärsin edelleen hänen puhetyylinsä ja aksenttinsa vuoksi arviolta neljä viidesosaa. Sekin oli joka tapauksessa parannus aiempaan.

"Ajattelitko huomenna tulla ennen iltapäivää paikalle?", tiedustelin miehen lopulta ilmoitettua, että voisin jo oikeasti mennä, ja takkia päälleni pukiessani.

"En", hän vastasi ensin pokkana, ja virnisti sitten. "Entä sinä, aiotko tulla aamulla?".

"Aion", vastasin. Ihan kuin minulla olisi ollut vaihtoehtoja.

"Entä kauanko aiot olla täällä?".

"Kolmeen, neljään?", arvioin ja keräsin loput tavarani laukkuuni. Hämmästyksekseni mies nousi myöskin lähteäkseen.

"Voisithan tulla aikaisemmin töihin."

"... Niin."

"Mutta et halua?".

"En", totesin ykskantaan, ja hän näytti tavanomaista huvittuneemmalta.

"No, voin sanoa, että ymmärrän sen täysin. Luultavasti paremmin kuin kukaan muu täällä."

"Olen huomannut", vastasin, ja hän virnuili entistä tyytyväisempänä. Loppujen lopuksi mies oli melkein ennen minua ulkona toimiston ovesta.

"Miten sinä olet oppinut niin hyvää saksaa? Koulussa vai..?", hän kysyi kaikeksi hämmästyksekseni ovea lukitessaan. Etenkin Johanin suhteen olin jo aikaa sitten luovuttanut edes yrittämästä puhua oikein - jouduin vastailemaan hänelle niin usein ja mitä ihmeellisempiin kysymyksiin, että niin kauan kuin hän edes ymmärsi mitä yritin sanoa, riitti se minulle.

"Koulussa, ja olen tehnyt jo kaksi vaihtolukukautta ja harjoittelua saksankielisissä maissa", vastasin, ja Johanin kysyessä toistin saman litanian kuin aiemmin päivällä isopomon luona.

"Sittenhän olet saanut kielellisestikin mukavaa vaihtelua", mies tuumi. Hissillä alas ajettuamme hän asteli hämmästyksekseni etuovesta kanssani. Tähän asti mies oli parkannut pyöränsä sisäpihalle, mutta nyt se oli ilmeisesti suoraan edessämme.

"No... huomiseen sitten", sanoin iloisesti todetessani miehen sytyttävän tupakkaa. Sen ajaksi en kyllä jäisi omalla ajallani seisoskelemaan.

"Menetkö sinä nyt kotiin?", hän tiedusteli.

"Menen."

"No, jonakin päivänä meillä on aikaa", Johan vastasi veikeä ilme naamallaan, ja pärskähdin hieman moiselle ilmoitukselle.

"Heippa."

Kotiin talsiessani mietin, miten jo alle viikossa tunsin olevani työpaikalleni integroituneempi kuin monelle muulle kuukausien aikana.

Tämä taitaisi olla niitä paikkoja, jotka jäisivät tarinoihini elämään pitkäksi aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti