keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Ein bissl weiter

Kun Johan saapui keskiviikkona toimistoomme kello 9:03, tarkoitti tämä sitä, että hän oli historiallisesti ollut koko viikon ajoissa. En tiennyt, oliko asialla minun kanssani mitään tekemistä, mutta päätin ottaa siitä kunnian yhtä kaikki.

Tällä kertaa nojasin taaksepäin tuolissani niin kauan, että hän näki minun hymyilevän hänelle tervehdykseksi ennen töihin palaamistani. "Työni" oli sillä hetkellä erääseen sähköpostiin vastaaminen, jonka olin siihen asti unohtanut. Sitä puhelimellani naputellessani Johan pysähtyi yhtä kaikki viereeni kuin odottamaan, enkö todella reagoisi hänen paikalla oloonsa enempää. En tiennyt, millainen voitontanssi minun olisi kuulunut asian kunniaksi esittää, joten lopulta hän luovutti ja istuutui paikalleen.

Hetken oli hiljaista. Olin huomannut, että ujouteni ja siten hiljaisuuteni taso riippui täysin siitä, kuka oli paikalla: Johanin kanssa kaksin ollessani puhuin selkeästi eniten, Marian aikana myös, mutta nyt Even ollessa jälleen töissä huomasin arastelevani häntä jotenkin. Ehkä osittain siksi, koska jossakin takaraivossani uskoin, että hän ei pitänyt minusta liiemmin. Tämä ajatus johti tietenkin loputtomaan kierteeseen.

"Elle", sanoi Johan onneksi kohta, "haluatko nähdä, miten laskutus meillä toimii?".

Halusin, joten siirryin hetkeksi hänen viereensä istumaan ja toimenpidettä seuraamaan. Oikeastaan minulla oli tosin toinen agenda.

"Saanko tuulettaa viisi minuuttia?", kysyin jutun tultua tehdyksi. Huoneessa oli jälleen yön jäljiltä minusta sietämättömän lämmin.

Johanin antaessa jalomielisesti tähän luvan Eve kysyi, oliko lämmitys huoneessa mahdollisesti vielä liian kovalla. Johan neuvoi minut patterille, ja säädin sitä pienemmälle. Ehkä jatkossa selviäisimme ikkunoiden suhteen vähemmillä kompromisseilla.

Jonkin ajan kuluttua Eve valmistautui tapansa mukaan lähtemään kaupungille - hän ei koskaan ollut perjantaisin töissä, ja paikalla ollessaankin hänellä näytti olevan varsin paljon juoksevia asioita. Pukeutuessaan hän tiedusteli Johanilta, halusiko tämä kaupasta jotakin.

"Kaksi täytettyä sämpylää", Johan ilmoitti, "yksi Ellelle ja yksi minulle."

Käännyin hymyilemään hänelle kiitollisena, ja mies ojensi bonuskorttinsa Evelle muistuttaen, miten tarvitsi tältä päivältä vielä reilun viiden euron edestä ostoksia. Sen jälkeen jäimme jälleen kaksin huoneeseen, ja kuulin Johanin mutisevan turhautuneena puoliääneen itsekseen. Se edelsi yleensä jonkinlaista avunpyyntöä.

"Miten Facebookissa voi tykätä sivulla toisesta sivusta?".

Rullasin tuolini hänen viereensä tajutessani, että kysymys oli kerrankin sellainen, johon voisin osata vastata. Hetken hänen säätämistään seurattuani tuuppasin hänen sormiaan pois hiireltä.

"Saanko minä?".

"Osaatko tehdä sen?", hän tiedusteli antaessaan hiiren käyttööni.

"Luulen niin."

"En usko", hän tuumasi. Pyöräytin silmiäni. Kun homma ei saman tien onnistunutkaan, hän peri hiiren takaisin ja huusi sen sijaan Mariaakin avuksi. Minä liu'uin takaisin tietokoneelleni ja googletin asian suomeksi.

Molempien pähkäillessä asiaa vieressäni tajusin muutaman sivun läpi katseltuani löytäneeni vastauksen.

"Hei, minä tiedän sen nyt, löysin ohjeet."

"Millä kielellä tuo on?", Johan tiedusteli näyttöäni vilkaistessaan.

"Suomeksi", vastasin ja kävelin heidän viereensä. "Saanko?".

"Ole hyvä", sanoi Maria heti helpottuneena, ja niin pääsin näyttämään tuon lopulta hyvin yksinkertaisen tempun. Erittäin tyytyväisenä kiiteltyään Maria palasi huoneeseensa, ja Johankin joutui hymyilemään minulle jälleen alas istuutuessani.

"Kiitos Elle. Nyt olet tehnyt jotakin hyödyllistä maailman hyväksi."

"Sittenhän voinkin lähteä kotiin", tuumasin, sillä olin eilisillan venymisen johdosta enenevässä määrin väsynyt.

"Ei, me puurramme aina eteenpäin", hän ilmoitti, ja niin jouduin tekemään. Eve palasi leipiemme kanssa ja antoi Johanille laskun, josta hän totesi olevansa edelleen 29 senttiä alennuksesta.

"Ostit liian edullisesti", mies tuumasi Evelle. Maksusta tiedustellessa Eve kertoi, että perisi rahat samalla, kun maksaisimme kuukauden kahvilaskumme.

"Sinulla sitä onkin jonkin verran", hän virnisti minulle, ja nyökkäsin iloisena.

"Kaksitoista euroa."

Se tarkoitti melkein pussillista papuja, vaikka olin aloittanut listalla kirimisen liki viikkoa muita myöhemmin. Listaa minun tulisi ikävä, sillä siihen oli joku (luultavasti Marco) raapustanut muun muassa sanan "moi".

Eve poistui normaaliakin aiemmin jo yhdeltä, jolloin söin sämpyläni vain todetakseni jääväni nälkäiseksi. Hetken kuluttua Maria saapui kysymään, tulisiko hänen tuoda tauoltaan mukanaan jotakin. Tyytyväisenä Johan ojensi hänelle korttinsa.

"En tarvitse mitään, mutta tuo meille vaikka toiset sämpylät. Elle, syötkö sinä toisen?.. Hyvä, no sitten."

Marian mentyä mies ilmoitti, etten ollut huolehtinut hänestä riittävästi. Katsoin häntä kulmat koholla.

"Minun pitäisi mennä parturiin, et ole muistuttanut minua siitä."

"Sinun pitäisi mennä parturiin", tokaisin ja olin oikeastikin tätä mieltä.

"Vai pidätkö minusta enemmän pitkillä hiuksilla?", mies tiedusteli heti. Kohautin olkiani.

"Enpä usko."

Tästä Johan päätteli, että minulle oli aivan sama, mikä oli kieltämättä ihan oikea lopputulos. Arvelin tosin, että hän voisi nuorentua muutamia vuosia hieman kuontaloaan siistimällä, mutta mies näytti sinänsä muutenkin ikäänsä nuoremmalta. Sitä en tosin sanoisi ääneen häntä lisää innostaakseni.

"Elle, kiitos, että huolehdit minusta niin hyvin eilen illalla", Johan tuumasi yhtäkkiä, ja virnistin väkisinkin tultuani vain hetkeä aiemmin moitituksi täysin päinvastaisesta.

"Huolehdin vai?".

"Totta kai", hän vastasi. "Sammutit valotkin ja kaikkea."

"No, en halunnut herättää", vastasin jälleen.

"Minut voi aina herättää", hän vastasi. "Herääminen on toki kamalaa, mutta sitä se on vuorokaudenajasta riippumatta."

Virnistin huvittuneena Marian avatessa oven ja palatessa suuren ruokakassin kanssa, jossa oli sämpylöiden lisäksi useampi tölkki piimää ja lisäksi mandariineja. Tyytyväisenä istuin tälle toiselle lounaalle, jolle Tina liittyi myöskin sattumalta hetkeksi. Hän vaikutti tavallista stressaantuneemmalta, mikä oli kieltämättä ollut koko päivän huoneemmekin ilmapiiri - no, minua ja Johania lukuun ottamatta. Marialla ja Evellä oli usein tapana juoruta keskenään jostakin varsin negatiivissävyisestä, ja usein he madalsivat ääniään selkäni takana puhuessaan. Se tuntui aina hieman kurjalta, vaikka arvelinkin, etten ollut juttujen kohteena. Olisin mieluummin välttynyt moiselta aktiviteetilta kokonaisuudessaan.

Syötyämme ja ylimääräisten poistuttua huoneisiinsa mietin puolitosissani, lähtisinkö kotiini. En ollut saanut käytännössä yhtään mitään aikaan, ainoastaan tuijottanut lasittuneesti näyttöä ja papereitani.

"Minulla on jälleen nälkä", Johan totesi pokkana juuri Marian tullessa huoneestaan ja toivottaessa meille mukavaa iltaa. Odotin, kunnes ovi sulkeutui hänen takanaan.

"Sinulla on kotona vaikka kuinka ruokaa", vastasin tuolissani venytellen, ja Johan myönsi tämän todeksi.

"Mutta se on kotona. Ja leipää minulla ei esimerkiksi ole ollenkaan. Paitsi se, joka on ikkunalaudalla. Sen kanssa suoritan koetta, onko se vielä kaksi viikkoa päiväyksestään syömäkelpoista."

"Vähän kuin tuo mehusi tuolla", totesin ja osoitin pulloa, jossa kasvoi hometta. Hän virnisti.

"Jep. Paitsi, että tuo koe on jo loppunut."

"Voinko auttaa sinua jotenkin?", kysyin lopulta, kun pidin sitä ainoana järkevänä vaihtoehtona kotiinlähdölle. Johan mietti hetken.

"Minun täytyy nyt kirjoittaa kiukkuinen sähköposti. Voit auttaa minua siinä."

Mies kirjoitti viestiä ties kuinka kauan ja monen mutkan ja selvityksen kautta. Nähdäkseni se oli varsinkin suomalaisella standardilla kaikkea muuta kuin kiukkuinen. Lopultakin tekstiä säädettyään Johan klikkasi lähettämisen sijasta viestin pois näytöltä.

"En lähetä sitä vielä. Minun on ensin selvitettävä, olenko edes oikeassa, ennen kuin alan valittaa. En ole tänään siis tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut kaksi viestiä lähettämättä niitäkään."'

Arvelin tämän olevan silti enemmän kuin omat saavutukseni.

"Mitä haluaisit tänään vielä tehdä?", Johan tiedusteli sitten. Kohautin olkiani.

"En tiedä. En töitä. Entä sinä?".

Hetken mietittyään mies tuumasi minulle, että voisimme vaihtelun vuoksi molemmat mennä koteihimme. Nousin pidemmittä puheitta ylös ja vaatteitani pukemaan. Samalla Johan komensi minut katsomaan, miten ikkunasta paistoi täysikuu sisään toimistoon, ja alkoi kirjoittaa vielä yhtä viestiä. Tällä kertaa se oli naiselle, jonka kanssa olin kuullut hänen aiemmin puhuvan puhelimessa.

Kun arvelin hänen lähtevän heti viestin valmistuttua, jäin ulkovaatteissani seisomaan ja odottamaan hänen selkänsä taakse.

Odotan jo ilolla tapaamistamme huomenna, Johan kirjoitti viimeisenä lauseenaan ja virnisti sitten itsekseen.

"Oletko nyt mustasukkainen, kun näit minun kirjoittavan noin toiselle naiselle?".

"Erittäin, tuskin kestän sitä", vastasin sekuntiakaan miettimättä. "Kirjoitit muuten tuon sanan väärin."

Minua peitellyn huvittuneena vilkaistuaan mies korjasi tekstinsä ja huokaisi.

"Näetkö nyt, sanoinhan. En osaa enää edes kirjoittaa sähköposteja."

"Onneksi sinulla on minut", tuumasin.

"Gott sei Dank", hän vahvisti heti, ja päätin jälleen tehdä lähtöä. Tällöin Lena, tuo osastomme eniten pahoja sanoja herättävä kollega, käveli sisään ja kantoi Johanille pöydälle kansiot, joita tämä oli aiemmin penännyt. Tuon keskustelun jälkeen olin ilmoittanut olevani hieman surullinen asioiden tilasta, olihan nainen minulle aina ystävällinen. Tätä Johan ei ollut voinut kiistaa.

"Elle", Johan sanoi ollessani käytännössä jo matkalla ovesta ulos. "Voitko kirjoittaa... ei, voitko luetella minulle noiden kansioiden tiedot. Nimet, päivämäärät, summat."

Olin sadasosasekunnin päässä kysymästä, vitsailiko hän. Sen sijaan keräsin kansiot syliini ja kävelin takaisin hänen pöytänsä ääreen, jossa mies sanelustani kirjoitti kaikki tiedot sitä varten laatimaan taulukkoonsa. Hommassa kesti niin kauan, että riisuin hetkeksi ulkovaatteeni uudestaan ja arvelin pian yöpyväni toimistolla. Kun työ sitten tuli valmiiksi, Johan oli tapansa mukaan takki päällä ja ovella niin nopeasti, että sain melkein juosta ehtiäkseni mukaan.

"Mitä haluat nyt tehdä?", hän kysyi jälleen, vaikka olin koko ajan ollut aikeissa mennä kotiini.

"Miten sinä sanoitkaan silloin..."

Mietin hetken, kunnes muistin toimiston ovesta hänen edellään ulos astuessani.

"Ai niin. Voimme mennä romanttiselle kävelylle."

"Romanttiselle kävelylle?", mies toisti jonkinlaisella sekoituksella riemastusta ja epäilystä siitä, oliko hän ymmärtänyt oikein. Nyökkäsin pokkana hissiä tilatessani.

"Täysikuu ja kaikkea."

"Kuule, olen erittäin otettu tästä ehdotuksesta", Johan aloitti, ja nauroin jo valmiiksi hissiin astuessani. Hissin seinään nojaillessaan hän virnuili minulle sen näköisenä, että nautti yhtäkkiä tilanteesta valtavasti. "Mutta ehkä meidän on parempi pitää välimme kollegiaalisina. Pidän sinusta todella oikein kovasti. Saattaisin vielä unohtaa, että minulla on kaksi tytärtä, jotka ovat vanhempia kuin sinä."

"No, minä kestän tämän kyllä", sain naurultani sanottua alakertaan päästyämme. Kadulle asti asteltuani Johan vakavoitui itsekin ja tiedusteli, minne sitten haluaisin kävellä, kun nyt kerran halusin kuuta katsella.

"Schlossbergin päälle?".

Katsoin häntä silmät suurina. Moinen ei ollut juolahtanut mieleenikään.

"Voimmeko? Se olisi siistiä!".

Hän pui asiaa hetken puoliksi itsekseen, ja aloin hieman katua niin innokasta asiaan tarttumistani. Olihan hän jo seurustellut kanssani enemmän kuin riittävästi.

"Vai haluatko sinä mennä? Voinhan minä hyvin yksinkin", vakuutin tästä syystä.

"Mäen huipulle ja takaisin. Minä kestän sen, sanotaan näin", hän totesi. Pudistin päätäni.

"Okei. Kuule, menen kotiini, sinä menet kotiisi..."

"Ei", hän keskeytti. "Haen pyöräni. Menemme kellotornille asti, sehän varmaan riittää sinulle? Sitten olet takaisin alas palatessasi jo puolimatkassa kotiin."

Kertakaikkisen riemastuneena lähdin tavallista puolijuoksuani eteenpäin Johanin pyöräillessä joen puolella olevalle sisäänkäynnille. En ollut koskaan astunut siitä sisään, koska olin arvellut sieltä löytyvän vain jonkin maksullisen hissin. Seurasin kuitenkin mukisematta hänen nostaessaan pyöränsä rampille ja alkaessa työntää sitä pitkää tunnelia ylöspäin.


Tunneli oli hieno, kuulemma entinen väestönsuoja 20 000 grazilaiselle, ja lisäksi melko lämmin ja kevyt kulkea. Siitä ulos astuessamme hämmästelin ääneen, miten olimme yhtäkkiä siellä rappusten alaosassa, jonne päästäkseni olin viimeksi kiertänyt ties mistä.

"Se johtuu siitä, että kävelet aina niin ripeästi", Johan totesi ja lukitsi pyöränsä lähimmän puun ympärille. Siitä jatkoimme rappujen kipuamista tornille. Tunsin hymyni levenevän joka askeleella kaupungin alkaessa pikku hiljaa hahmottua paremmin.




Ympäri kellotornia kuvia napsimassa hypeltyäni huomasin Johanin pysähtyvän hetkeksi ja nappaavan selfien torni toisella, kuu toisella puolellaan. Nyökkäsin hyväksyvästi sen nähdessäni.

"Hieno."

"Näytän surulliselta", hän tuumasi.

"Oletko surullinen?", tiedustelin virnistäen jälleen yhtä kuvaa ottaessani.

"Tietysti. Elämäni takia."

Vakavoiduin tämän kuultuani, mutten keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Ollessani aikeissa ehdottaa, että palaisimme alas - olihan Johan luvannut tulla vain tornille asti - hän ehätti ennen minua ja tiedusteli, halusinko jatkaa vähän matkaa vai lähteä.

Kun mies vaikutti yhtäkkiä päättäneen, että voisi yhtä hyvin kiipeillä mielikseni vielä hetken, päätin tarttua tähän tilaisuuteen.

"Ein bissl weiter", ilmoitin hänelle iloisesti ja lähdimme kapuamaan. Seurasi noin kolmen sekunnin hiljaisuus.

"'Ein bissl weiter' hast du gesagt? Österreichisch."

"Tarkoituksella", vastasin iloisena ja pyörähdin nappaamaan jälleen uutta otosta.


Kipusimme lopulta linnalle, jonka kaiteelle saatoin istua ihailemaan maisemia. Johan tupakoi tapansa mukaan heti tilaisuuden tullen ja selitti minulle samalla käytännössä joka ikisestä rakennuksesta, josta keksin jotakin kysyä. Puolittain halusin tiedustella, mikä olisi se aihe, josta hän ei tietäisi tuon taivaallista.



Istuskelin katselemassa niin kauan, että aloin lopulta palella. Tällöin ilmoitin, että voisimme lähteä, ja suuntasimme melkein aution pihan poikki takaisin tuloreitillemme. Matkalla selitin miehelle perheestäni, josta hän aina toisinaan kysyi, mutta tuntui toisaalta unohtavan sitä mukaa asioita. Heitä ajatellessani tajusin äkkiä, miten yksin olisin luultavasti ollut, jos kollegani ei olisi pitänyt minulle niin paljon seuraa. Vaikka olin siihen tottunut, oli silti mukavaa, etten ollut aina joka paikassa uuteen kaupunkiin tutustuessani vain omassa seurassani.

Pyöränsä puusta irrotettuaan Johan ilmeisesti odotti muutaman sekunnin, että tajuaisin mennä tieheni. Kun sitä ei tapahtunut, hän avasi jälleen suunsa.

"Hei sitten. Vai halusitko..."

Tällä kertaa minä olin se, joka keskeytin halaamalla häntä kaikin voimin.

"Kiitos. Kiitos, kiitos paljon."

Toivoin, että se sai hänet hetkeksi vähän vähemmän surulliseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti