sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Enkelit ja demonit

Väsymyksestäni huolimatta kärsin lievistä nukahtamisvaikeuksista wieniläisessä hotellisängyssä pyöriessäni. Olin luvannut itselleni, että hyvin nukutun yön jälkeen vuokranantajieni tapaaminen lauantaina ei olisi juttu eikä mikään. Harmillista, että aivoni olivat näin päättäneet sabotoida minua minkä ehtivät.

Lopulta puoli kymmeneltä kellonsoittoon herätessäni koin olevani kuitenkin jossakin määrin virkistynyt. Vatsassani pistelevä ja kurkkuani kuristava stressi ei vain ottanut helpottaakseen.

"Onnea tämänpäiväiselle", Jacco viestitti kuin vastauksena henkiseen pahoinvointiin, jota koin iltapäivää ajatellessani. Kello kymmeneltä avonaisen ikkunan ääreen istuutuessani kuulin kadulta kirkon kellojen pauhun. Se oli jotenkin saksankielisistä maista tuttuudessaan rauhoittava ääni, vaikka olinkin joskus siitä valittanut. Mitä Joscha olikaan siitä sanonut?

Se on hyvä ääni. Muistuttaa siitä, että olemme kristillisessä maassa.



Heitin tyypin mielestäni ja vilkaisin valmiiksi ehdittyäni uudelleen kelloa. 10:15. Luultavasti jonkinlainen ruuhka-aika aamiaisella, mutta koska se päättyisi jo tasalta, olisi minun parasta suunnata alakertaan.

Olin erehtynyt oletuksessani: sali oli puolityhjä. Istuuduin huoneen perälle lastattuani eteeni useamman lautasen kaikkea mahdollisimman epäterveellistä ja sekoiltuani hetken hermostuksissani etsimällä aivan silmieni tasalle asetettuja juomalaseja minuuttitolkulla. Aamiaissalissa pauhasi Mozart ja kupissani oli melangea, meno oli toisin sanoen niin Itävalta kuin mahdollista. Vedin syvään henkeä ja yritin nauttia tilanteesta.




Toista kahvikupillista hakiessani silmiini osui tarjolla olevan aprikoosihillon nimikyltti Marille. Se nosti odottamatta hymyn huulilleni muistuttaessaan minua siitä, miten olin elokuussa ravintolan terassilla istuen tiedustellut pomoltani Moritzilta tuon sanan merkitystä. Näin sitä näköjään opittiin pysyvään muistiin jäävää saksaa, ei kirjoja pänttäämällä.

Näissä meiningeissä päätin jatkaa valitsemallani ei-englantia-linjalla. Yläkerrassa nopeasti laukkuni jälleen pakattuani palasin alakertaan ilmoittamaan, että voisin kirjautua ulos, auschecken. Sen sanan olin oppinut saksalaisten kanssa Puolaan tekemälläni reissulla. Valitettavasti eilisillan sympaattinen harjoittelija ei ollut paikalla, mutta minua palvellut nainen toivotti minulle hymyillen hyvää jatkoa. Astelin laukkuineni aurinkoiselle kadulle noin tuntia ennen bussini lähtöä Westbahnhofilta.

Friedensbrückenin metroasemalla tehtiin remonttia, sen olin toki tajunnut jo eilen. Vasta jo laukkuni vaivoin alas rappuja kammettuani tajusin, miten laaja remontti todellisuudessa oli: toiseen suuntaan menevä raide oli kokonaan poissa käytöstä.

Tilanne vaati nopeaa ajattelua. En todellakaan kantaisi laukkuani takaisin ylös. Voisin hypätä metroon ja ajaa jonnekin hieman aiottua kauemmas oikealle linjalle vaihtaakseni. Aikaahan minulla oli vielä reilusti.

Metro oli liki tyhjä, mutta pistin sen loppiaisen syyksi. Jaccolle vastausta näpytellessäni taputin itseäni henkisesti selkään nopeiden hoksottimieni vuoksi. Etäisesti olin ihmettelevinäni seuraavana mainitun metroaseman nimeä, mutta en jaksanut nostaa katsettani asiaa tutkiakseni ennen seuraavaa kuulutusta.


"Seuraava pysäkki: Heiligenstadt."

Että mitä että?

Nostin salamana katseeni ikkunaan metron lipuessa aurinkoiselle pääteasemalle ja kuulutuksen käskiessä kaikki ulos. Se oli toki tarpeetonta, tiesin varsin hyvin, missä Heiligenstadt sijaitsi. Se oli vaivaisen kahden pysäkin matkan päässä entisestä asunnostani. Aivoissani raksutti parin sekunnin ajan kiivaasti.

Ei hemmetti, totta kai. Jos metro kulki nyt vain yhteen suuntaan pysäkiltäni, luonnollisesti olin jatkanut matkaani kaupungista poispäin - kuten oli koko ajan ollut tarkoituksenikin. Jos olisin tajunnut nousta aiemmalla pysäkillä, olisin ollut kertalaakista oikeassa paikassa.

"Missasin asemani, kiitos kanssasi viestittelyn", ilmoitin Jaccolle ja virnistin väkisinkin tyhjälle laiturille astuessani. Kiitos aseman houkuttelevan nimen - Heiligenstadt kääntyi päässäni suunnilleen Pyhimysten kaupungiksi - olin aina ollut kiinnostunut näkemään paikan, mutten koskaan saanut sitä aikaiseksi. Nytpä oli jälleen jotakin uutta koettu Wienissä.



No, se siitä. Kiersin alakerroksen kautta vain päästäkseni takaisin tulosuuntaani kulkevaan metroon. Tällä kertaa pidin puhelimen taskussani, kunnes olin oikealla asemalla Spittelaussa ja suuntasin siellä kohti U3-metrolinjaa.

Kävelin pariskunnan perässä hissiin välttääkseni kerrankin laukkuni kanssa liukuportaissa kikkailun. Ulos päästessäni katsoin ympärilleni vain havaitakseni, että olin väärällä raiteella.

Hitto vieköön. Vilkaisu rannekelloni näyttöön, pikainen peruutus takaisin hissiin, alakertaan, toiseen hissiin ja jälleen yläkertaan. Vaikka olin varannut melko reilusti aikaa, nyt oli pikku hiljaa jo aika skarpata. En uskaltanut ajatella vaihtoehtoa, jossa missaisin bussini Graziin, mutta suuntavaistossani oli parhainakin päivinä toivomisen varaa. Tänään vaikutti siltä, että saisin kiittää kaikkia pyhimyksiä, jos onnistuisin löytämään oikean bussin asemalta ajoissa.

Lopultakin oikealla pysäkillä Westbahnhofilla ulos jäädessäni huomasin vuokranantajieni lähettäneen minulle jälleen kerran sähköpostia. En osannut kuvitella miksi, tapaisimmehan toisemme toivon mukaan jo muutaman tunnin kuluttua. Klikkasin viestin pikaisesti auki rullaportaissa seisoskellessani.

"Hei Elle,

Itävallassa on uuteen asuntoon muutosta ilmoitusvelvollisuus, mikä tarkoittaa sitä, että sinun täytyy rekisteröidä asuinpaikkasi viranomaisessa. Siihen tarvittava lomake on liitteenä, minun osaltani jo digitaalisesti allekirjoitettuna. Tarkistathan ja täydennät/korjaat tarvittaessa tiedot.

Rekisteröintipaikat ja selvitykset löydät tästä linkistä.

Lähetäthän minulle kopion rekisteröitymisestäsi sähköpostitse.

Kiitos ja parhain terveisin,
Ben"


Vaikka jossakin määrin olin jo tottunut pariskunnan huolehtimiseen ja osasin jopa odottaa sitä, tulivat tämän tyyppiset jutut joka kerta yllätyksenä.

"Miksi he ovat tuollaisia?", oli Jacco muotoillut olennaisen kysymyksen päivää aiemmin.

"En tiedä", olin vastannut. "Varmaankin siksi, että olen heidän lapsiaan nuorempi, mutta silti muuttamassa yksin ulkomaille. Mutta mukavaahan se on."

Etenkin tällä kertaa täytyy sanoa, että viesti oli varsin tervetullut: en ollut muistanut koko rekisteröitymisasiaa, vaikka olin siitä jo menneisyydessä useammankin kerran huolehtinut.

Suljin viestin ja avasin sen sijaan navigaattorin oikean bussipysäkin löytääkseni, mutta en osannut tehokkaasti käyttää koko vehjettä. Sen sijaan suunnistin kylttien perusteella aseman läpi, ahdistavan tietoisena siitä, että bussini lähtöön oli alle vartti aikaa.

Flixbusin vaaleanvihreä väri tervehti minua iloisesti eräästä kulmasta kääntyessäni, ja loputtoman helpottuneena raahasin laukkuni kuskin luo. Hän tarkisti lippuni ja kysyi sitten, oliko laukkuni painava. Pudistin päätäni, olihan se tällä kertaa vain 19,8 kilon painoinen.

"Anteeksi?", kysyin tajutessani, että hän oli juuttunut seisomaan käsi laukun kahvalla.

"Auttakaa minua", hän tokaisi, ja hämmentyneenä nappasin saman tien toisesta kahvasta kiinni. Laukun ruumaan nostettuamme pakenin enemmän vuorovaikutuksen tieltä yläkertaan istumaan.

Bussi rullasi pysäkiltä minuutilleen aikataulussa, ja ulos katsoessani tajusin kiertäneeni kirjaimellisesti koko aseman bussia etsiessäni. No, loppu hyvin kaikki hyvin. Wienin viimeiseltä pysäkiltä sain viereeni matkustajan, mikä jokseenkin hillitsi haluani räpsiä ikkunasta huonolaatuisia valokuvia. Matkan puolenvälin paikkeilla avautuivat nimittäin sekä pilvet että mitä ihanimmat maisemat: rakastamiani pikkukyliä laaksoissa, korkeita mäkiä ja kaukaisuudessa jotakin, mikä muistutti lumihuippuineen lähes matalaa vuoristoa.

Olin maisemista niin järjettömän innoissani, että aina hetkittäin onnistuin jopa innostumaan ajatuksesta vuokranantajieni tapaamisesta. Ainakin saisin vihdoin nähdä uuden asuinkaupunkini ja asuntoni. Takaraivossani kävin silti joitakin mahdollisesti minulle esitettäviä kysymyksiä ja kieliopillisesti hyviä vastauksia läpi. Eihän sitä koskaan tiennyt.

Päädyttyäni lopulta toteamaan, että saksani oli luultavasti edelleen ihan hyvässä terässä, ja että Salzburg oli suomeksi "suolakaupunki" tai mahdollisesti peräti "suolalinnoitus" (mikä ajatuksenjuoksu tämänkin läpimurron takana oli, sitä en tiedä), lähetin luvatusti vuokranantajilleni viestin, että olin matkalla ja saapuisin kolmelta. Tiesin bussin olevan paikalla mitä luultavimmin jo aiemmin, mutta samaa arvelin pariskunnastakin.

Vastauksen saapumisessa meni ihmeen kauan, peräti vartti. Sen lukeminen paljasti, miksi.

"Hei Elle, kiitos viestistäsi. Odotamme jo ilolla tapaamistasi. Täytyykö sinun mennä vielä tänään ostoksille? Rautatieaseman Spar on auki sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Hyvää matkaa! Ben."


Koko tämä "lapsiraukka yksin vieraassa maassa" -meininki alkoi jo mennä hivenen liiallisuuksiin, olettaen, että pari myös vaatisi saada ajaa minut kauppaan. Siksi kiitin ystävällisesti tiedosta ja ilmoitin voivani myöhemmin mielelläni kävellä ostoksia tekemään, haluaisinhan joka tapauksessa lähteä ulos valokuvaamaan. Tämän toivoin riittävän vakuutukseksi siitä, että homma oli hanskassa.

Kun bussi lopulta pysähtyi Grazin keskustan laidalla kymmentä vaille kolme, olin aivan pomminvarma siitä, että pariskunta odottaisi minua jo alhaalla. Napitin takkini ja marssin ulos, missä näin heidät samantien aivan bussin takaosan kohdalla seisomassa. Välissämme oli lähinnä valtava matkalaukkuni ja muutama bussista minua ennen ulos kivunnut ihminen.

"Anteeksi", sanoin heille laukkuni varovasti väljemmille vesille keploteltuani. Ilmeisesti viimeistään siihen tarttuminen vakuutti parin siitä, että olin heidän etsimänsä henkilö.

"Elle?", Marlene tiedusteli iloisesti hymyillen ja ojensi minulle kätensä. "Grüss dich!".

"Hei, hauska tavata", hymyilin hänelle, vaikka tiesin, ettei sen sanominen ollut täälläpäin tapana. Samaan syssyyn pääsin kättelemään heti perässä seurannutta Beniä. Molemmat katsoivat iloisen hämmästyneinä laukkuani.

"Ovatko tässä kaikki tavarasi?".

"Jep, siinä ne ovat", vastasin iloisena ja annoin Benin tarttua kahvaan puolestani autoa kohti lähtiessämme. Tiesin hymyileväni leveästi. Grazissa oli lämmintä ja paistoi aurinko.

"Tilasimme sinulle kaunista säätä", molemmat vitsailivat heti tyytyväisinä alkaessaan lastata laukkuani ja reppuani autoonsa. "Onko Suomessa nyt kylmä?".

Pistin merkille, että molemmat puhuivat hieman tavallista hitaammin ja selkeämmin, mutta sehän ei minua haitannut. Jo ennen matkaan pääsemistämme olin ehtinyt vastata kysymyksiin ainakin matkani kulusta ja kestosta, ja yritin kerrankin pitää kommenttini muutamaa sanaa pidempinä.

Kuten olin arvellut, molemmat tiedustelivat minulta heti, haluaisinko käydä matkalla kaupassa. Lopulta jouduin toteamaan suoraan, että menisin mieluiten asunnolle, vaikka sitten joutuisinkin myöhemmin itse kävelemään. Tähän pari ei enää esittänyt vastaväitteitä, vaan he palasivat tiedustelemaan työnteostani Grazissa. Marlene oli unohtanut, etten ollut paikalla opiskelua vaan harjoittelua varten.

"Miten olet oppinut noin hyvää saksaa?", hän tiedusteli ja kääntyi risteyksessä hymyilemään minulle uteliaasti etupenkiltä. Tätä olin osannut odottaa.

"Opettelin sitä koulussa", vastasin, "minkä lisäksi olen viettänyt yhteensä vuoden Itävallassa ja Saksassa."

"Se on todella erittäin hyvää", hän totesi. Olin arvellut, että kielenopettajana hän olisi asiasta tavallista kiinnostuneempi, ja niinpä sain tietysti vastata myös lisäkysymyksiin esimerkiksi suomen sukukielistä. Tämän jälkeen kuuntelin tyytyväisenä, miten pari selitti minulle asuntoa lähestyessämme kilpaa kaikkia mahdollisia tarvitsemiani kulkuneuvojen pysäkkejä, kauppoja, apteekkeja, lääkäreitä ja muita, mitä vain suinkin voisin haluta löytää oleskeluni aikana. Samalla he ilmoittivat, miten asunto oli siivottu ja miten mukavaa oli, että nyt muuttaisin sinne.

"Ja kämppistähän minulla ei vielä ole?", varmistin, vaikka tiesin vastauksen ennalta.

"Ei vielä", molemmat totesivat, "mutta varmasti joskus ensi kuun paikkeilla. Vuokraamme sitä aina opiskelijoille, ja uusi lukukausihan alkaa maaliskuun alussa. Yleensä asunnossa on aina joku."

Vakuuttelin kysyttäessä myöhemmin moneen otteeseen, että yksin asuminen oli minusta mukavaa ja Suomesta tuttua juttua. Ilmeisesti ajatus yksin asuvasta opiskelijasta Itävallassa oli perin kummallinen, mitä aiemmat havaintoni toki tukivat.

Autosta noustessamme ja sisäpihalla sijaitsevalle ulko-ovelle kulkiessamme Ben ilmoitti minulle, miten olimme juuri kulkeneet ikkunani alta, ja miten minun ei kannattaisi pitää sitä kokonaan auki.

"Täällä on nimittäin kissa", Marlene selitti, "joka istui eilen illallakin ikkunalaudallasi. En tiedä, tulisiko se sisälle."

Virnistin spontaanisti ajatukselle moisesta vierailusta, ja Ben huomasi ilmeeni.

"Olisihan siitä sinulle seuraa", hän totesi hymyillen. "Muuten emme panisi pahaksemme, mutta olen melko allerginen. Ymmärrät varmaan."

"Joo, tietenkin", vastasin. Asunnossa ehdin riisua takkini ja kenkäni sekä nostaa tavarani huoneeni ovelle, kun pari tiedustelikin jo, haluaisinko saman tien tehdä kierroksen yleisissä tiloissa.

"Sitten sekin olisi kaikki hoidettu."

Myönnyin luonnollisesti ja puin uudelleen päälleni. Seuraavan arviolta vartin käytimme kiertelemällä kellarissa, parkkihallissa ja talon pihassa, missä minulle esiteltiin kaikki kaukaisuudessa häämöttäviä nähtävyyksiä myöten. Pikku hiljaa pariskunnan puhetahti muuttui normaalimmaksi, mutta koin silti ymmärtäväni kaiken olennaisen. Murteen puhumista he olivat jo ilmoittaneet tarkoituksella välttävänsä, ja että kaikella todennäköisyydellä voisin odottaa samanlaista hienotunteisuutta työpaikallanikin.

"Tai sitten voit aina sanoa, ettet voinut tehdä mitään, kun et ymmärtänyt ohjeita", Marlene oli hilpeästi todennut.

Sisälle palattuamme kiertelimme epäilemättä vähintään puolen tunnin ajan asuntoa. Ben esitteli minulle käytännössä jokaikisen laitteen toiminnan niin huolellisesti, että olisi melkein voinut luulla minun muuttavan ensi kerran jostakin metsän keskeltä sivistyksen pariin. Kokemus kuitenkin kertoi, että tämä ei luultavasti ollut yhtään huono juttu, olihan Itävaltakin täynnä kummallisuuksia kuten erikseen lukitsemista vaativa ulko-ovi ja pelkästään tuuletuksen varassa oleva huoneiden ilmastointi. Odotusteni vastaisesti asunnossa oli kuuma kuin tropiikissa.

"Täällä on aina tällaista", Marlene selitti minulle päätään pudistellen. "Katso, tämäkään patteri ei ole edes lämmin! Joten tuuletathan huolellisesti, se on tärkeää."

"Totta kai", vastasin. Useimmiten pariskunnan painottaessa jonkin asian tärkeyttä totesin erikseen ymmärtäneeni saamani ohjeet, jotta heidän mielenrauhansa säilyisi. Ja ohjeita totta vie piisasikin.

"Ben, eihän hän ole mikään sähköasentaja", Marlene totesi miehelleen lopulta tämän esitellessä minulle sähkökaappia katkosten varalta. Itsekseni mietin lähinnä, miten tällä kertaa ohjeiden toteuttamiseni jäisi ennemminkin rajallisesta muististani kuin kielitaidostani kiinni. Siksi oli helpottavaa, että silloin tällöin pariskunta naureskeli itsekin asialle ja tuntui neuvovan minua lähinnä oman itseni, ei niinkään asunnon ehjänä pysymisen vuoksi.

"Täällä on nauloja ja muuta vastaavaa", Ben ilmoitti erään laatikon auki vetäessään. "Sisusta ihan mielesi mukaan, se ei meitä haittaa. Ja jos tosiaan haluatkin vielä vaihtaa huonetta, se on toki mahdollista. Itse pidän tuosta toisesta enemmän, sillä se on valoisampi. Enemmän ikkunoita."

"Ja minä pidän valitsemastasi huoneesta, koska siitä näkyy puutarha", Marlene ilmoitti.

"Kun asuntohakemuksia alkaa tulla, saat tietysti vaikuttaa myös kämppiksesi valintaan", Ben totesi minulle vakavana. "Jouduthan asumaan sen ihmisen kanssa, teidän on tärkeää tulla toimeen keskenänne."

Kuuntelin selostuksen siitä, miten hakijoita kehotettaisiin ottamaan minuun yhteyttä ja tulemaan käymään, ja nyökyttelin. Todellisuudessa en muutaman kuukauden takia tulisi juurikaan puuttumaan vapaaseen huoneeseen muuttavan henkilön valintaan, mutta olihan se mukava tietää, että se oli mahdollista. Lisäksi pariskunta muisti useampaan kertaan ilmoittaa, miten voisin tietysti mahdollisuuden tullessa aina jatkaa vuokrasopimustani, jos vaikka saisinkin jatkaa työssäni pidempään. Tätäkään ei valitettavasti tulisi tapahtumaan, mutta kiva ajatus silti.

Kun olin vielä tutustunut esimerkiksi television toimintaan (se on varmaankin sinua vanhempi, Ben oli virnuillut ja ollut luultavasti oikeassa) ja ilmoittanut läpällä aikovani katsoa Tatortia, pariskunta tuntui lopulta tulevan siihen ajatukseen, että suurin osa asioista oli jo huolehdittu ja heidän voisi olla aika jättää minut rauhaan. Näin tilaisuuteni koittaneen.

"Hei, unohdin melkein. Toin teille jotakin mukanani Suomesta", ilmoitin, ja aloin avata laukkuani molempien odottaessa hämmästyneinä.

Todellisuudessa en tietenkään ollut tajunnut edes ajatella, että voisin tuoda parille tuliaisia. Luojan kiitos isotätini oli tästä tietoisena lähettänyt minulle Vallilan astiapyyhkeen ja levyn Fazerin sinistä mukaan pakattavaksi. Ne kaivoin nyt esille ja ojensin etummaisena seisovalle Marlenelle.

"Tässä, suomalaista designia, miksi tätä nyt kutsutaankin. Ja suomalaista suklaata. Se on tosi hyvää."

"Kiitos paljon", molemmat totesivat useampaan kertaan, selkeästi erittäin mielissään.

"Marlene rakastaa suklaata", Ben lisäsi iloisesti.

"Olkaa hyvät", vastasin tyytyväisenä innostuneen kiittelyn jatkuessa. Samalla päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tiedustella Beniltä, miksi hänen lähettämänsä digitaalinen allekirjoitus ei näyttänyt toimivan. Varmuuden vuoksi mies päätti istuutua vapaana olevan huoneen työpöydän ääreen ja lähettää koko dokumentin minulle uudestaan. Odotellessani nojailin pöytään ja katselin ikkunasta.

"Ehkä tämä on sittenkin parempi huone", totesin. "Se on niin valoisa."

"Ainakin se on valoisampi", Ben totesi. "Ja kokeilepa tuota patjaa, tämä sänky kuului ennen meille. Voithan kokeilla vaikka molemmissa päiväunien ottamista ja tehdä päätöksesi sitten rauhassa."

Nyökkäsin patjalle istuuduttuani ja katselin hänen työntekoaan, samalla kysyttäessä opinnoistani parilla sanalla jutellen. Pian Marlene huhuili minua jo keittiöstä.

"Elle? Pidätkö salamista?".

Kummissani astelin keittiön ovelle katsomaan, mitä hänellä oli mielessä. Aiemmin minulle oli jo tarjottu kivennäisvettä, mutta nyt Marlene levitteli edessään leipätarvikkeita.

"Mietin, jättäisimmekö sinulle näitä ruokia, ostimme ne eilen. Tässä olisi leipää, voita, salamia, maitoa... jos siis haluaisit käyttää ne."

"Jos ette tarvitse niitä, mielelläni", vastasin Benin seuratessa minua huoneeseen, ja tyytyväisenä Marlene sulki kaikki mainisemansa tavarat jääkaappiin. Pakastimessa ja kuivakaapeissa oli jo edellisten vuokralaisten jäljiltä ties mitä, luultavasti osin ihan kelpo tavaraa.

"Sitten selviät ainakin huomiseen", Marlene totesi iloisena.

"Elle, muuten", Ben sanoi ja tarkasteli avaimenluovutuslomaketta, jonka olin saanut saapuessani allekirjoittaa. "Elle, tarkoittaako se suomeksi jotakin? Onko se yleinenkin nimi?".

"Elle on Suomessa epätavallinen nimi", vastasin hetken mietittyäni.

"Ai, sielläkin siis", pari totesi. Benin palatessa häärimään jotakin toiseen huoneeseen Marlene nojaili keittiön pöytään ja jututti minua hetken tulevasta harjoittelustani.

"Sinähän olet jo ammattilainen", hän totesi kertoessani, miten tämä oli jo kolmas ulkomaanharjoitteluni. Puhuimme hetken aiheesta ennen kuin Ben kutsui minut katsomaan vielä joitakin viimeisiä asioita asumiseeni liittyen. Tämän jälkeen pariskunta totesi uudemman kerran, että voisi olla viimein aika tehdä lähtöä, ja Ben poistui ulko-ovesta viemään ensimmäisiä tavaroita autoon.

"Katson vielä kaikki huoneet läpi - unohdan aina jotakin", Marlene ilmoitti, ja seurasin eteisestä hänen pyörimistään ympäri asuntoa. Olohuoneessa hän totesi jättävänsä minulle luettaviksi eilen ostamansa sanomalehdet.

"Hyvä, voin opetella saksaa", vastasin.

"Niin. Paitsi että osaat jo", hän vastasi ja palasi luokseni tapittaakseen minua vakavin ilmein. "Ihan totta, sinun saksasihan on loistavaa. Puhut niin hyvin. Eikä sinulla ole aksenttiakaan!".

"En siis puhu suomalaisella aksentilla?", vastasin epäuskoisena. Se oli jo varsin paksu väite. Nainen pysyi kannassaan.

"Et! Puheestasi ei meinaa huomata, että olisit jotenkin... no... muualta."

"Ulkomaalainen", sanoin, ja hän näytti murheelliselta, kun en vaikuttanut uskovan häntä.

"Puhut kerrassaan loistavasti. Ehkä näissä kielissä on jotenkin samanlainen intonaatio.

Ei ole, ajattelin itsekseni. "Kiitos paljon", vastasin ääneen hymyillen.

"Onko sinulla kielellisiä lahjoja?", Marlene tiedusteli, ja hieman kysyvältä näyttäessäni muotoili asiansa toisin. "Opitko helposti uusia kieliä?".

"Aa. Joo, luulisin", vastasin. "Ainakin puhun neljää kieltä."

"Ja kaikkia yhtä hyvin kuin saksaa?".

Se alkoi jo naurattaa. En koskaan ollut pitänyt saksan osaamistani minkäänlaisena loistavan kielitaidon mittarina.

"Englantini on parempaa. Lisäksi osaan ruotsia, mutta en yhtä hyvin. Suomessa on kaksi virallista kieltä", selitin, ja jatkoin lyhyellä tiivistelmällä systeemistämme. Selitykseni aikana Ben palasi ja asettautui kohteliaasti kuuntelemaan, vaikkei varmaankaan edes tiennyt, mistä oli kyse.

"Meillä täällä Suomen koulujärjestelmää pidetään ehdottomana esikuvana", Marlene totesi, enkä voinut olla virnistämättä.

"Jep, sen olen kuullut usein."

Molemmat nauroivat toteamukselleni. Sen jälkeen Ben päätti palata kadulle, jonne Marlene oli kertonut nostelevansa tavarat ikkunoiden kautta turhaa ramppaamista välttääkseen. Seurasin häntä toiseen makuuhuoneista ja kysyin, pärjäisikö hän yksin tavaroiden kanssa.

"Kuule Elle, sinun täytyy nyt levätä", hän totesi saman tien iloisesti. "Kerätä voimia maanantaille, kiitos vain. Vaikka hyvinhän kaikki varmasti sujuu."

Siirtyessään keittiön puolelle viimeisiä tavaroita nostamaan Marlene kertoi, miten saisin nyt oppia Steiermarkin murretta. Sana oli joo.

"Joo tarkoittaa suomeksi kyllä", ilmoitin hänen suureksi riemukseen.

"Ben, kuulitko? Meidän murteessamme on suomalainen sana! Se tarkoittaakin samaa!".

Ben palasi sisälle, ja oli vihdoin hyvästien aika.

"Voi hyvin, ja ilmoita, jos mitään ilmaantuu", Marlene sanoi ja antoi minulle kaksi poskisuudelmaa. Luojan kiitos olin tutustunut tapaan jo Wienissä asuessani, enkä siksi saanut halvausta moisesta. Molemmat vakuuttelivat vielä, miten mukavaa oli, että asuin nyt heidän asunnossaan.

"Äläkä tee liikaa töitä", he heittivät vielä ovelta poistuessaan. "Nauti ajastasi Grazissa!".

Lopulta yksin jäätyäni olin uskomattomissa fiiliksissä. Koko tapaaminen oli mennyt juuri niin hyvin kuin olin osannut toivoa. Asunto oli hieno, siisti ja toistaiseksi vain minun käytössäni. Oli tullut aika paikata viimeinenkin epäkohta ja marssia rautatieaseman ruokakauppaan - aloin vasta nyt tajuta syöneeni pelkän aamiaisen. Ei muuta kuin reppu selkään, kuulokkeet korviin ja menoksi.


Vaikka nälkä jo hieman kaihersi, aurinko oli juuri ulos astuessani laskemassa. Tajusin, että jos halusin yhtäkään hyvää kuvaa kaupungistani tämän päivän aikana, nyt oli viimeinen hetki. Minulle neuvotun reitin sijaan suuntasin Mur-joen rantaa pitkin kohti keskustaa, missä riittävän pian eteeni avautui kuuluisa joessa kelluva kahvila.


Kuvan napattuani palasin takaisinpäin ja suunnistin tällä kertaa suorinta tietä rautatieasemalle. Se loisti suoralla tiellä kauas pimeyteen, ja tajusin jo kaukaa paikan olevan tupaten täynnä. Sen siitä sai, että shoppaili pyhäpäivänä liki ainoassa auki olevassa kaupassa.

Autojen välistä parkkipaikan yli hypittyäni havaitsin kaupan edessä seisoskelevan kaikille maailman rautatieasemille tyypillistä hämärää jengiä. Tuskin olin tämän havainnon tehnyt, kun yksi miehistä alkoi sepustaa minulle tutuksi tulleella "anteeksi, neiti, olisiko Teillä hetki, ihan nopea kysymys" -tyylillä, jonka tiesin tarkoittavan vain yhtä asiaa: hän halusi rahaa.

Yleensä pysähdyin aina, jos ei muuten niin tottumuksesta. Tällä kertaa en jaksanut alkaa vääntää asiasta. Sen sijaan hymyilin vienosti, taputin korvassani olevaa kuuloketta ja kävelin miehen ohi oville.

"Likainen HUORRRA!!!" kajahti huuto perääni pimeydestä. Ilmeeni ei epäilemättä värähtänytkään, sillä hetkeen en edes tajunnut solvauksen kohdistuvan itseeni. Sen jälkeen mietin lähinnä, miten vihaiselta moinen ilmaisu saattoikaan saksaksi kuulostaa - ja miten tässä oli ehkä kerrankin pari sanaa, joita en välittänyt muistaa myöhemmin.

Kauppa oli niin täynnä, että jo siihen sisään astuminen teki pahaa. Olin mielessäni syvästi kiitollinen Marlenelle hänen jättämistään elintarvikkeista. Kunhan saisin ostettua riittävästi syötävää maanantaiaamuun asti, olisin ulkona niin nopeasti kuin ikinä kykenisin.

Tuskallisesti liian ahtaissa hyllyväleissä käsittämättömässä ruuhkassa pujoteltuani onnistuin lopulta asettumaan siihen kassajonoon, joka kulki kahvihyllyn ohi. Kahviahan en ostamatta jättäisi, vaikka katto sortuisi niskaan. Jatkuva töniminen, tuuppiminen ja "Entschuldigung" joka puolella alkoivat todella raastaa hermoja. Kuullessani sanan jälleen kerran käännyin katsomaan taakseni, vain huomatakseni hämmentyneenä nuoren naisen puskevan väkisin ohitseni vauvanvaunujen kanssa.

"Was machst du mit dem Wagen jetzt hier..?", tiedusteli edessäni seisova nelikymppinen ponnaripäinen mies puoliääneen ja virnisti minulle naiselle tilaa antaessaan. Hymyilin väkisinkin takaisin.

"Jep."

Tavarat kassalla pikavauhtia reppuuni sullottuani astelin ulos aulaan. Ohikiitävän hetken harkitsin kiertotietä, mutta sitten sisuuntuneena marssin suoraan etuovesta pihalle. Minua ei hitto vieköön peloteltaisi heti alkuunsa pois normaaleista tavoistani.

Sain kulkea rauhassa. Vasta asuinkadulleni kääntyessäni epämääräiset kulkijat ja hälinä katosivat, ja yhtäkkiä olinkin yksin pelkästään katulamput seuranani tietä valaisemassa. Pariskunta oli kertonut minulle, että alue oli rauhallinen ja minun olisi turha pelätä, joten tunsin oloni kaiken kaikkiaan melko luottavaiseksi. Kotiin pääsy oli silti varsin tervetullut tapahtuma.

Oven takanani lukittuani tajusin ensi kertaa, että tässä se nyt oli: olin yksin, olin kotona. Sen kunniaksi räpsin minua varten siivotuista huoneista kuvat ja löin saman tien uunin lämpiämään pizzan paistamista varten. Sen jälkeen hyppelin huoneeseeni päivittämään muuttoni someen ja purkamaan samoin tein kaikki tavarani kaappeihin.






Pizzaa keittiön pöydän ääressä mutustellessani sain ilmoituksen siitä, että ainoa aiemmin tapaamani Grazissa asuva ihminen, Lukas (jota olin hostannut muutaman yön ajan syksyllä Helsingissä), oli toivottanut minut tervetulleeksi kaupunkiinsa.

"Kiitos paljon. Meidän pitäisi tehdä joskus jotakin yhdessä", vastasin spontaanisti, ehkä Benin ja Marlenen selvä huoli yksinäisyydestäni mielessäni.

"Oikein mielellään. Olen Grazissa jälleen huomisillasta lähtien", mies kirjoitti ilokseni nopeasti.

"Mahtavaa. Laitan sinulle ensi viikolla viestin", vastasin, ja keitin itselleni kupillisen pikakahvia - kunnon kahvinkeitintä minulla ei ollut. Sen sijaan jääkaapissa oli muun muassa epäilyttävän näköistä norjalaista giniä, johon en kenties uskaltaisi koskea.

Elämä Grazissa olisi seikkailua muutenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti