lauantai 13. tammikuuta 2018

Finse vriendin

Olin jo ennalta osannut odottaa sitä, että ensimmäinen perjantaini virastossa Grazissa tulisi olemaan huomattavasti alkuviikkoani tapahtumaköyhempi. Olisihan puolet kollegoistani poissa, ja toinenkin puoli luultavasti lähtisi kotiin jo puoliltapäivin, ennen kuin ehtisin itse edes aloittaa lounastuntiani.

Niinpä, kun astuin tyhjään ja hiljaiseen toimistoomme tasan puoli yhdeksältä, huikkasin tervehdyksen vain tottumuksesta. Olin jo oppinut, että Maria oli ilmeisesti yhtä aamu-uninen kuin minä ja saapuisi viereiseen huoneeseensa vasta viime tingassa ennen yhdeksää. Johan olisi ainakin väitetysti paikalla vasta iltapäivällä, ja Eve ei ollenkaan.

On myönnettävä, että nautin pienistä erivapauksista yksin ollessani. Avasin ikkunan, jotta huoneen tukahduttava lämpötila laskisi ja kuulin sekä liikenteen että varttia vaille yhdeksältä soivat kirkonkellot. Myös Radio Steiermark oli kerrankin hiljaa. Se oli eittämättä helpotus.

Kuten olin arvellut, Maria kiirehti sisään kymmentä vaille yhdeksältä, hyväntuulisena kuten aina. Hän oli tummatukkainen, hyvin itävaltalaisen näköinen ja arviolta jonkin verran äitiäni nuorempi nainen, joka tuntuikin suhtautuvan minuun aina melko äidillisesti olematta silti holhoava. Jotenkin tieto siitä, että hän olisi jonkin hätätilanteen koittaessa saatavilla, oli rauhoittava.

Tällainen hätätilanne olisi voinut olla esimerkiksi puhelinsoitto. Maria oli tuskin poistunut huoneestaan jonnekin ja jättänyt minut yksin, kun jossakin lähellä puhelin pirisi.

Hemmetin Johan, oli ensimmäinen ajatukseni näyttöä vilkaistuani ja hänen nimensä luettuani. Hän oli eilen ilmoittanut soittavansa Even puhelimeen, jos haluaisi saada minuun yhteyden, jolloin voisin nostaa luurin ja yhdistää puhelun itselleni. Omasta puhelimestani kun oli jälleen kaikki saapuva liikenne ohjattu Johanin kännykkään, mikä oli toki mukavaa sinänsä.

Välihuomautuksena - ennen saapumistani Graziin en osannut sanoa "nostaa luuri" (abheben), vaan ainoastaan "laskea luuri, katkaista puhelu" (auflegen) saksaksi. Ilmeisesti jälkimmäinen tieto oli ainakin minun tapauksessani hyödyllisempi.

Joka tapauksessa. Itsekseni silmiä pyöräyttäen nostin luurin ja vastasin.

"Moi Johan, miten menee?".

"Hei, tässä on itse asiassa Ferdinand Sukunimi. Johan ei siis ole paikalla?".

Voi Luoja. Tajusin saman tien, miksi olin kummastellut näyttöä tuon kahden sekunnin harkintani aikana. Olin lukenut näytöltä soittajan sijasta vastaanottajan nimen.

"Ai, anteeksi! Ei, hän ei ole täällä", vastasin tietämättä, itkisinkö vai nauraisinko. Mies oli sama, jonka olin käytännössä viimeksi nähnyt toimistossamme Johanin kanssa riitelemässä muutama päivä takaperin. Hän oli kyllä ihan letkeä tyyppi ja epäilemättä unohtaisi tämän paljon ennen minua, mutta aaaargh.

Puhelun loputtua halusin hetken kuolla kiusaantuneisuudesta. Maria palasi, ja mielessäni arvostin sitä, etten ainakaan ollut tehnyt vastaavaa mokaa muiden kuullen. He kun epäilemättä muutenkin huolivat pärjäämisestäni.

Muutaman hetken päästä minua jo nauratti. Niinpä olin ehtinyt suurin piirtein toipua tästä koettelemuksestani, kun seuraava jo odotti.

Oveen koputettiin, mitä yleensä harrastivat vain ulkopuoliset. Käännyin kutsumaan henkilön sisään, olinhan ainoa, jolla oli suora näköyhteys ovelle.

"Hei, saanko tulla sisään?", tiedusteli kauhukseni minulle täysin tuntematon nainen, vieläpä ulkovaatteissaan. Olin niin kummissani, etten hetkeen tajunnut, mitä hän kysyi.

"Bitte?", vastasin, mikä oli onnekasta sinänsä. Se kun kelpasi kätevänä yleissanana naiselle myöntäväksi vastaukseksi.

"Päivää, en tiedä, kuka täällä olisi vastuussa henkilöstöpolitiikasta? Haluaisin nimittäin hakea työtä."

Tuijotin häntä sekunnin aivojeni raksuttaessa kuumeisesti.

"Ahaa. Tuota, ehkäpä..."

Luojan kiitos Maria pelasti minut jälleen astelemalla sisään ja viemällä naisen huoneeseensa, jossa kuulin hänen neuvovan tätä ylettömän ystävällisesti. Olin silti kuulevinani hänen sanovan, että tällä hetkellä työn saaminen virastosta oli käytännössä sula mahdottomuus.

No, ei sillä, että olisinkaan kuvitellut saavani itse jatkaa. Jotenkin tieto kuulosti silti murheelliselta... ja selitti, miksi valtaosa työkavereistani oli tarpeeksi vanhoja ollakseen vähintäänkin vanhempiani.

Naisen poistuttua päätin edes nauttia kahvikupillisen näistä odottamattomista tilanteista toipuakseni. Juuri keittimen edessä seistessäni ovi aukesi niin, että jouduin melkein hyppäämään pois sen tieltä.

"Oi, anteeksi", tulija sanoi minulle reippaasti. Hän oli Ferdinand.

"Ei mitään", sanoin mahdollisimman fiksusti ja toivoin siten jotenkin paikkaavani aiempaa. Miehen astellessa Mariaa tervehtimään livahdin avoimeksi jääneestä ovesta vesisäiliötä täyttämään.

Palasin mielestäni noin minuutin kuluessa, jolloin muut kaksi istuivat jo Marian huoneessa pöydän ääressä. Saatuani kahvini kävelin pöytäni ääreen, missä minua odotti suunnilleen seuraava näky:


Keskelle pöytää kansioideni päälle oli kasattu sormenpituisia pätkiä tummaa suklaata. Pari sekuntia hämmästeltyäni poimin yhden ja palasin Marian ovelle, jossa nostin suklaata kysyvästi. Samalla huomasin naisen pöydällä olevan vähintäänkin yhtä ison pinon.

"Ferdinand toi meille suklaata kokeiltavaksi", Maria kertoi minulle iloisesti. Hymyilin miehelle tyytyväisenä.

"Paljon kiitoksia. Mahtavaa."

Palasin pöytäni ääreen ja töideni pariin suklaata mutustamaan. Huh sentään.

Mies ei viipynyt kauaa. Kello oli liki puoli yksitoista, kun ovi avautui seuraavan kerran. Tulija oli Johan.

"Mitä teet täällä jo nyt?", tiedustelin häneltä virnistäen olkani yli.

"Nukuin huonosti", mies vastasi, kuin se olisi muka ollut hänen syynsä tulla töihin kerrankin edes suunnilleen oikeaan aikaan. Häntä uudelleen vilkaistessani huomasin, että hän oli kantanut paikalle vähintään kolme valmispakattua täytettyä sämpylää.

Seuraavana mies katosi Marian huoneeseen, jossa hän ilmeisesti tarjosi naiselle yhden tuomisistaan. Kenties toimiston työntekijöillä oli jonkinlainen sopimus eväiden hankkimisesta, josta en vain ollut tietoinen.

Palatessaan Johan istahti pöytänsä ääreen ja puhutteli sitten minua. Hän oli oppinut useimmiten aina kutsumaan minua nimeltä, jos halusi huomioni - miehellä kun oli tapana puhua niin paljon itsekseen, että lähtökohtaisesti jätin hänet huomiotta, vaikka hänen suunsa kävikin.

"Elle", hän sanoi, ja käännyin tuolissani. "Minulla on kaksi sämpylää. Jos olet reipas tänään, saat niistä toisen."

"Selvä juttu", vastasin huvittuneena. "Ja muuten, Ferdinand soitti sinulle..."

Johan oli heti jalkeilla ja tapitti minua tiukasti.

"Kuka?".

"... joskus yhdeksän aikaan", lopetin.

"Mutta herra kuka? En saanut nimestä selvää."

"Fer-di-nand", vastasin huolellisemmin ääntäen. Tämän kuultuaan Johan marssi saman tien ovesta ulos kollegansa tavatakseen. Muisti hän tosin matkalla heittää minulle kiitoksen.

Mies viipyi reissullaan toista tuntia. Tuona aikana minua piristi toimistossa lähinnä Marco, joka käveli sisään ja sai minut automaattisesti virnistämään nähdessäni, mitä hän aikoi.

"Ööm... ko..."

"Huomenta", sanoin heti avuliaasti suomeksi, ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Komenta!", hän vastasi jälleen kerran, ja poistui sitten pitemmittä puheitta. Pian tämän jälkeen minulle saapui uusi viesti. Valitukseeni siitä, että henkilötietoni, ja esimerkiksi tekemäni tunnit, eivät edelleenkään näkyneet intranetissä, oli vihdoin vastattu. Näkisin ne todennäköisesti vasta maanantaina, mutta tiedoksi: työaikani oli 44 minuuttia plussalla.

Katselin hetken työtehtäviäni, kunnes päätin noin muuten vain ja kaikesta huolimatta kokeilla intranettiä uudestaan. Positiivisena yllätyksenä sain ensi kertaa oikean sivun näkyviin. Menin heti ensimmäisenä tutkimaan, että leimaukseni olivat varmasti oikein.

Sivun alalaitaan rullatessani juutuin tuijottamaan lomasaldoani. Lomakertymä: saldo 50.00. Käytetty 0.00. Voimassa 31.3.2018 asti.

Tämän jälkeen odotin kerrankin suorastaan innolla, että Johan palaisi retkeltään tietokoneensa ääreen. Saavuttuaan hän kysyi ensi töikseen, saisiko sulkea ikkunan.

"Joo, minun puolestani", totesin lievästi kärsimättömänä. Jouduin kuitenkin vielä vastaamaan kohteliaasti hänen kysymykseensä siitä, miten minulla meni, ja kysymään itse vastaavaa, ennen kuin pääsin vihdoin asiaan.

"Minulla olisi kysymys."

Se oli oletettavasti hänelle mieleistä, tai sitten hän vain halusi osoittaa kärsivällisyyttään neuvomalla minua pyytämättäkin milloin missäkin.

"Katso tätä."

Mies keskeytti sämpylän syömisensä ja rullasi tuolinsa viereeni.

"44 minuuttia plussalla, nyt jo", hän sanoi, ja nyökkäsin kärsimättömänä. Osoitin kynälläni lomakertymäpalkkia ja luin ääneen.

"Lomakertymä, saldo 50. Tarkoittaako tämä oikeasti, että minulla on harjoitteluni aikana 50 tuntia lomaa?".

"Kyllä", hän vastasi yksiselitteisesti. Katsoin häntä silmät pyöreinä.

"Mutta sehän on jo aika paljon, eikö?".

Mies selitti minulle lyhyesti jotakin loman kertymisestä määräaikaisessa harjoittelussa ennakkoon, minkä jo tiesinkin.

"Mutta miksi viisikymmentä tuntia, miksei 48?", hän kysyi osittain retorisesti, ja nyökkäsin.

"Nimenomaan. Mitä se edes tekee, kuusi päivää ja kaksi tuntia?".

"Ovat heittäneet sinulle siihen muutaman ylimääräistä", Johan totesi pokkana takaisin pöytänsä luo siirtyessään. "Mutta kivaa, eikö?".

"Tosi huikeeta", vastasin spontaanisti, ja hän heitti minulle avaamattoman sämpylänsä.


Totta puhuen ensimmäinen reaktioni oli ollut mutta mitä, jos en halua pitää lomaa?. Bayreuthissa olin aikanaan inhonnut jo viikonloppuja, ja jos joku olisi pakottanut minut olemaan poissa viikollakin, olisin luultavasti pillahtanut itkuun. Myöskään Suomessa ministeriössä työskennellessäni en ollut koskaan erityisesti kaivannut viikonloppuja, ja lomankin olin pitänyt lähinnä saksalaisen kaverini Johanneksen Suomen-visiitin vuoksi. Voisi hyvin olla, etten Grazin-aikanani löytäisi mitään hetkeä, jona todellisuudessa olisin ennemmin ollut jossakin muualla kuin töissä.

Vaan mitä pidempään asiaa pyörittelin, sitä enemmän sen hienous kirkastui: saattaisin pitää kokonaisen viikon loman, mikä tarkoitti yhdeksää päivää. Tämä puolestaan tarkoitti, no, mitäs muuta kuin matkustamista. Olinhan joka tapauksessa aikonut tehdä viikonloppureissun Alpeille, mutta nyt minulle oli yhtäkkiä avautunut siihenkin huomattavasti parempia mahdollisuuksia.

Itseni vuoristossa kuvittelu riitti siihen, että Johanin häipyessä jälleen, tällä kertaa kuulemma vain tupakalle, jäin itsekseni fiilistelemään asiaa vielä hyväksi aikaa. Tarkemmin sanoen siihen asti, että seuraava random-tapahtuma vaati huomiotani. Ovelle nimittäin koputettiin jälleen.

Tällä kertaa olin päättänyt terästäytyä ja olla edes hieman fiksumpi. Sisään kävelevä nainen oli jälleen minulle vieras, mutta tällä kertaa näytti sentään siltä, että oli talossa töissä. Hänellä oli kädessään kirjekuori, ja hänen selostuksestaan ymmärsin sentään sen verran, että se oli lojunut jossakin ovemme lähellä.

"Onko se teidän?", nainen tiedusteli, ja otin kuoren hieman ahdistuneena. Mistäs minä nyt sen olisin tiennyt.

"Anteeksi, hetki, minun täytyy kysyä kollegaltani", sain jotenkin sanottua, ja kävelin nopeasti Marian huoneeseen. Hän selvitti onnekseni tämänkin tilanteen loppuun. Takaisin pöydän ääreen istuessani mietin, miten minun pitäisi todellakin kehittää jonkinlaiset standarditoimintavat näitä ihmiskohtaamisia varten. En halunnut olla vain joku outo mamu, jolle ei kannattanut yrittää puhua.

Johan palasi aikanaan tupakalta haisten, ja oli ilmeisesti päättänyt, että olin saanut työskennellä riittävästi rauhassa. Pian hän oli nimittäin jo vieressäni, ja ilmeisesti päivän opetusosuus sai alkaa. Hän kun pisti minut leikkimään Outlookin kalenterilla, aina siihen asti, että loin jonkinlaisia osastolle yhteisiä tapaamisia ja lähetin niihin kutsuja. Olisin sinänsä luultavasti osannut tehdä sen yksinäni, ehkä jopa paremmin: hänen käskynsä kirjoittaa sanelusta milloin mitäkin hermostutti minua, ottaen huomioon edelleen kaukana sadasta olevan kuullunymmärrysprosenttini juuri hänen suhteensa. Enimmäkseen homma sujui kuitenkin yllättävän kätevästi.

"Hyvä", hän sanoi jättäessään minut lopulta rauhaan. "Siinähän oli sinulle hyvää harjoitusta, vai mitä?".

"Jep", vastasin. Hänen saadessaan puhelun totesin, että yksi sämpylä ei riittänyt lounaakseni. Puin päälleni ja luikahdin ovesta ulos hänen ollessaan kerrankin kyvytön huutelemaan mitään perääni.

Ulkona ilma oli edelleen viilenemään päin, mutta taivas oli kerrankin melko sininen. Ihan vain siitä ilosta kävelin joitakin uusia reittejä tuttuun Spariin, tajuten samalla, että en ollut nähnyt Grazista vielä käytännössä mitään. Siinä suhteessa viikonlopun saapuminen oli ehkä ihan hyvää kehitystä - tähän asti olin fiilistellyt lähinnä sitä, että ehtisin nukkua. Arkipäivinäni vapaa-aika oli nimittäin työn ja blogin kirjoittamisen ohella todellakin kortilla, jos vielä halusin levätäkin riittävästi.

Noudettuani kaupasta toisen sämpylän ja juotavan jogurtin, ja nautittuani mahdollisuudesta käyttää itsepalvelukassaa tavalliselle jonottamisen ja saksaksi asioimisen sijasta, lähdin reipasta vauhtia takaisin työpaikalleni. Hankkimani 44 plusminuuttia olivat minulle sikäli arvokkaita, etten halunnut riskeerata niitä edes perjantaina.

Kadunkulmasta kääntyessäni pysähdyin kuitenkin nappaamaan nopean kuvan näkymästä, jota Tina oli minut pyöräyttänyt maanantaina katsomaan kuvaten sitä yhdeksi Grazin hienoimmista.


Johan oli kadonnut jonnekin, tosin hänen takkinsa oli edelleen naulakossa. Se tarkoitti toisaalta vähemmän tapahtumarikkaita työtunteja, mutta toisaalta työrauhaa. Tai niin luulin.

Kun oveen koputettiin kolmannen kerran päivän aikana yksin huoneessa ollessani, pidin sitä jo melkein vitsinä. Etenkin, kun sisään astelivat ulkovaatteissaan minulle täysin vieraat mies ja nainen, joista ensin mainittu puhutteli minua erityisen kohteliaasti.

"Hyvää päivää, minun nimeni on Se-ja-Se, ja minulla on tapaaminen rouva Sukunimen kanssa", hän sanoi. Onneksi sentään tajusin hänen puhuvan Mariasta, ja vaistomaisesti viittasin hänelle kädelläni oikean suunnan, ennen kuin tajusin, että voisin esimerkiksi esitellä itseni.

"Aivan, minä... hyvää päivää", mies totesi Marian onneksi astuessa samalla hetkellä huoneestaan, alkaessa hössöttää vieraille kahvia ja sulkiessa sitten toimistonsa oven. Kärsin seuraavan tunnin ajan hiljaa siitä, etten ollut vielä kertaakaan onnistunut käyttäytymään oikeasti fiksusti. Okei, minä sentään hymyilin ja tervehdin aina iloisesti, mikä ei kai sekään ollut itsestäänselvyys. Mutta silti.

Poistuessaan mies tuli vielä kaiken päälle kättelemään ja kiittämään minua.

"Auf Wiederschau'n", hän sanoi, enkä lainkaan tiennyt, tulisiko hän siis mahdollisesti toistekin.

"Auf Wiedersehen", vastasin kuitenkin ripeästi parin kadotessa. Ehkä heidän palatessaan olisin hionut tätä ilmeistä reseptionistirooliani hieman.

Johan oli tiedustellut minulta, lähtisinkö puoli neljältä, ja olin kertonut tämän arvion pitävän suurin piirtein paikkansa. Sittemmin olin tajunnut, että minun tulisi oikeastaan viipyä puoli viiteen pitääkseni saldoni suhteellisen reilusti plussalla. Odotin silti mielenkiinnolla, palaisiko hän ennen tuota kellonaikaa.

Ei palannut, muttei paljon toisinkaan. Mies pisteli ovesta sisälle noin kahtakymmentä vaille neljältä.

"Odotit minua, miten mukavaa", hän sanoi, enkä tiennyt nauraako vai pyörittääkö silmiäni hänen asettuessaan jälleen tupakalta haisten paikalleen. Hän jatkoi tarinaansa sillä, miten hänen vaimonsa olisikin tavallista myöhemmin kotona, ja niinpä hänkin notkuisi paikalla vielä hetken.

"Kiitos muuten avustasi sen kalenterijutun kanssa", mies sanoi yllättäen itsekseen varsin vilpittömän kuuloisesti. Tällä kertaa nostin hetkeksi katseeni papereistani ja hymyilin hänelle ystävällisesti.

"Ei kestä."

"Se onnistui täydellisesti, eikö."

"Jep."

Kului muutama hetki, kunnes Johan palasi normaaleihin kysymyksiinsä. Tänään olivat vuorossa sellaiset aiheet kuin "osaatko lisätä manuaalisesti uuden tekstirivin Excel-taulukon soluun?" ja "onko sinun tietokoneellasi O-asemaa?". Jälkimmäisen kysymyksen kohdalla oletin, ettei hän edes voinut olettaa minun ymmärtävän ennen hieman tarkempaa selitystä siitä, mitä hän juuri oli kysynyt. Ilmeisesti jatkuvat "en tiedä"- tai suoraan kieltävät vastaukseni eivät riittäneet lannistamaan häntä. Olisi luullut molemmille jo olevan selvää, kumpi tässä se tietokoneiden kanssa taitavampi oli, iästä viis. Kerran mies bongasi ohi kävellessään minun kirjoittavan sanan välilehdessä auki olevaan saksa-englanti-sanakirjaan, ja kysyi heti, mitä puuhasin.

"En tiennyt sanaa Genehmigung", vastasin.

"Onko se permission?".

Nyökkäsin.

"Tai authorization. Jotakin sellaista."

En oikeastaan tiennyt, miksen vain kysynyt häneltä sanoja - ehkä siksi, että sanakirja vastasi lyhyemmin.

"Elle", Johan sanoi jälleen kerran huomioni saadakseen kellon lyödessä kymmentä yli neljä. "Kann ich dir noch etwas antun?".

"Et", vastasin automaattisesti, ja tajusin olevani töykeä. "Kiitos", lisäsin nopeasti perään. Oli oikeastaan ihan mukavaa, että hän ajatteli olevansa nykyisin paikalla pääsääntöisesti minua auttaakseen. Ehkä se suorastaan nosti hänen työmoraaliaan ainakin läsnäolomäärän osalta.

Vastaukseni kuultuaan mies sammutti koneensa ja nousi viemään kahvimukiaan pesukoneeseen, joka sijaitsi muutaman oven päässä käytävällä. Palatessaan hän valitti minulle, miten hänelle tuttu bulgarialainen siivoojamme oli lomalla, eikä hän voinut puhua nykyisen turkkilaisen kanssa.

"Miksi et?", kysyin alkaessani samalla järjestellä omiakin tavaroitani pois viikonlopun ajaksi. Olin jo pitkään ihmetellyt, miten olin pysynyt hereillä ja saanut siihenkin asti edes jotakin aikaan.

"Koska en osaa turkkia", hän virnuili.

"Eivätkä he osaa saksaa?".

"No... jotkut osaavat. Mutta suurin osa täällä ei. Tai vain aika vähän. Varsinkin vanhemmasta väestöstä."

Pukiessani mies selitti jotakin aikanaan tekemästään roadtripistä Euroopan läpi ja ymmärtämistään kielistä, joita vaikutti olevan aika liuta. En halunnut kyseenalaistaa tätä, olihan hän selvästi ainakin englannin osalta paikan go to -henkilö.

"Mitäs muita valtakieliä on?", mies kysyi tarinansa päätteeksi, ja havahduin kuuntelemaan hieman tarkemmin. "Suomi tietysti, yksi suurimmista."

"Pitää paikkansa", vastasin hänen lukitessaan toimiston ovea.

"Montako ihmistä puhuu Suomea?".

"Viisi pilkku viisi miljoonaa", heitin lonkalta. Todellisuudessa luku oli varmastikin suurempi. Pysähdyimme hetkeksi uuden, ilmeisesti siis turkkilaisen siivoojan kävellessä ohi, ja Johanin tiedustellessa häneltä pokkana saksaksi, milloin vakituisen työntekijämme sairasloma päättyisi.

"Kaksi päivää", nainen sanoi ja hymyili hieman sen näköisenä, miltä minusta aina tuntui, kun joku kysyi liian vaikeita. Onneksi Johan sentään kiitti häntä ihan ystävällisesti.

Alhaalla toivotin miehelle mukavaa viikonloppua, ja paikalle samaan aikaan ilmaantuneen naisen ansiosta sain kerrankin mennä ilman mitään vitsejä tai uteluja viikonlopun vietostani. Epäilemättä niitä piisaisi maanantaina sitäkin enemmän.

Oikeastaan pidin Johanista silti.


Kotiin päästyäni aivoni olivat normaalilla viikonlopunalkumoodilla: käytin arviolta kaksi tuntia vain keittiön pöydän ääressä lopen uupuneena kyhjöttäen ja eteeni tuijottaen. Kaikki viikonlopulle suunnittelemani aktiviteetit, kuten siivoaminen, kaupassa käynti (lauantaina) ja ruoanlaitto, puhumattakaan varsinaisesta ohjelmasta eli Graziin tutustumisesta, tuntuivat tällä hetkellä ylivoimaisilta. Vaan eiköhän hyvä yöuni tämänkin korjaisi.

Mitä minulle myönnettävään lomaan tuli, se pyöri edelleen mielessäni. Oli nimittäin yksi syy, joka teki oudosta juuri kuuden päivän lomakiintiöstäni erityisen sopivan. Siitähän irtoaisi, paitsi kokonainen viikko, vielä lisäksi yksi päivä, jonka voisin käyttää miten haluaisin.

Tiesin jo nyt, että tuo päivä tulisi olemaan perjantai, maaliskuun 2. päivä.

Miksikö tiesin?


"Pelkään, etten koskaan tule käymään luonasi budjettiongelmieni kanssa. 

Hetkinen, se oli hassu lause, huomaan nyt."


"Haha. Aaw. Sitä pelkään minäkin."

Jälkimmäisen viestin olin kirjoittanut sunnuntai-iltapäivällä vastauksena Jaccolle, joka oli ottanut koko jutun esiin aivan puun takaa. Tuolloin hän oli tiedustellut, oliko Graziin halpaa tapaa matkustaa, ja täsmentänyt halvaksi alle sadan euron matkakulut.

Kaikeksi hämmästyksekseni olin asiaa vilkaistuani todennut, että halpislentoyhtiö Transavia lensi Rotterdamista Wieniin ja takaisin parhaimmillaan noin kuudellakympillä. Riemastukseni aiheesta oli ollut niin rajatonta, että hänen oli lopulta ollut pakko perehtyä itsekin asiaan. 

Olin ennenkin kummastellut sitä, miten meistä oli salakavalasti tullut niin hyviä ystäviä. Niin hyviä, että siinä olisi epäilemättä jälleen yhdelle sun toiselle aihetta kulmien kohotteluun - alla oleva kun kuvasi suhdettamme jokseenkin täydellisesti.

"Kun sinä ja paras ystäväsi olette aivan helvetin sinkkuja".

"Thanks, sweetie", Jacco oli vastannut. Viimein tiistaina asiaan itsenäisesti perehdyttyään hän oli, hetken aikataulujensa setvimisen jälkeen, todennut varaavansa lennot Itävaltaan torstai-illalle ja takaisin Hollantiin maanantai-illalle. Sain vahvistuksena nähdä jopa hänen perheelleen tekemänsä hollanninkielisen whatsapp-ilmoituksen asiasta, josta tulkitsin olevani "Finse vriendin".

"Perheeni tuntee sinut sillä nimellä, se on yksinkertaisempaa", hän oli vain todennut.

Oikeasti?!?, oli ollut spontaani reaktioni lentovaraukseen. Olin tottunut olemaan se, joka aina hyppäsi tämänkaltaisiin tilaisuuksiin ja tarjouksiin ja mietti vasta myöhemmin, miten asia käytännössä järjestyisi. Muiden osalta moiset jutut tuntuivat harmittavan usein jäävän vain suunnitteluksi. Olin aivan älyttömän innoissani - etenkin, kun mies olisi elämässään ensi kertaa koko Itävallassa.

"Teemme kaikkia siistejä itävaltalaisia juttuja", olin julistanut heti.

"Pidän siitä, miten sanot tuon", hän oli vastannut ilmeisen mielissään.

Muutaman tunnin kuluttua mies ilmoitti minulle puoliksi huvittuneena ja puoliksi stressaantuneena, miten minun tyyliseni vauhdikas suunnittelu oli kohtalokasta.

"Rotterdamista ei mene busseja tai junia enää paluulentoni sinne saapuessa. Voi nyt hemmetti!".

Olin aidosti pahoillani, mutta ilmoitin samalla ikävästi, että minun oli saatava ruveta nukkumaan. Olin jo tiistaina nimittäin melko lähellä nyt jo melkoiseksi päässyttä univajettani. Jacco ilmoitti ymmärtävänsä ja stressaavansa asian valmiiksi itsenäisesti.

Keskiviikkoaamulla herätessäni hän oli lähettänyt arviolta kymmenen viestiä, joissa oli pohtinut mahdollisuuksiaan korjata asia. Lopulta mies oli päätynyt siihen, että joutuisi pyytämään muutaman kerran tapailemaltaan naiselta apua, suhtautuisi tämä siihen sitten hyvin tai ei. Jotenkin molemmat hieman pelkäsimme jälkimmäistä.

"Näetkö, paljonko välitän sinusta!", Jacco oli hyväntuulisesti päättänyt siihen asti stressaantuneen kuuloisen spämmäykseni yöllä, ja hymyilin sille väkisinkin edelleen.

"Tiedätkö, mitä meidän täytyy sitten sunnuntaina ainakin tehdä?", olin kysynyt mieheltä muistuttaakseni matkan hyvistä puolista, joita oli varmastikin enemmän kuin huonoja.

"No?", hän oli vastannut, ja jo kirjoittaessani tiesin kasvojeni levinneen valtavaan virneeseen.

"Katsoa Tatortia."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti