maanantai 29. tammikuuta 2018

Itävaltalaisessa keittiössä

Astuessani puoli kahdelta sunnuntaina Johanin rappukäytävään tunsin vetäväni tuona viikonloppuna ties kuinka monennen kerran syvään henkeä hämmästyksestä.

Talo oli vanha, niin sanottu Altbau, jostakin 1800-luvun puolivälin paikkeilta. Sen huoneet olivat kevyesti nelisen metriä korkeita, ikkunat valtavia, rappuset jo rapistuvalla maalilla maalattua narisevaa puuta ja niiden tasanteilla tolkuton määrä sekalaisia viherkasveja. Toisin sanoen talo oli niin arkkitehtuurin kuin sisustuksenkin osalta ihaninta, mitä olin vähään aikaan nähnyt.

Johanin avatessa minulle oven ja hänen asuntonsa nähdessäni en pystynyt pitämään ilmeitäni kurissa, mutta tällä kertaa en yrittänytkään.

"Tervetuloa. Tällaista minun luonani on", Johan sanoi, kuin odottaen tuomiotani.

"Tämähän on aivan ihana", sanoin heti sydämeni pohjasta.

Asian taustaksi on kerrottava, että Johan oli jo useampaan otteeseen kertonut minulle, miten yksi hänen mahdollisesti tulevaa avioeroaan edistäviä tekijöitä oli ehdottomasti hänen asuntonsa, jota hänen vaimonsa kuulemma vihasi. Niinpä olin jossakin määrin odottanut, no, jotakin muuta kuin mielestäni kaikin puolin helvetin hienoa ja melkein jonkinlaista boheemia museota muistuttavaa kolmiota.

Pienen esittelykierroksen saatuani, ja epäilemättä huone huoneelta yhä enemmän paikkaa ihasteltuani, Johan ohjasi minut lopulta keittiöön. Saisin halutessani auttaa häntä salaatin teossa.

Kurkkua pilkkoessani Johan sai puhelun, jonka hän ilmoitti olevan työkaveriltamme Michiltä. Olin jutellut naiselle ehkä kahdesti jotakin tervehdystä enemmän. Sen verran tiesin, että hän työskenteli HMB:n viereisessä huoneessa. Nainen asui ilmeisesti aivan vieressä, joten Johan kutsui ohimennen hänetkin päivälliselle.

"Elle on jo täällä, se nuori harjoittelijamme", hän selosti puhelimeen. "Kutsuin hänet syömään, joten sinäkin voit hyvin tulla. Mutta älä kerro Marialle töissä, että Elle oli täällä. Muuten hän ajattelee, että olen aivan lätkässä."

Salaatin pilkkomisen jälkeen minut vapautettiin tehtävistäni, mahdollisesti siksi, että kerroin kokkaavani itse käytännössä ei-koskaan.

"Sen huomasin eilen, kun ostit paahtoleipää", Johan tuumasi. Olinkin arvellut tämän olevan Itävallassa käytännössä synti.

Michi puhalsi noin kymmentä minuuttia myöhemmin sisään. Huomasin heti, että hän ja Johan olivat vanhoja ystäviä, niin reippaaseen sävyyn nainen kommentoi milloin mitäkin. Hän puhui niin vahvalla murteella, että hänen kysyessään myönsin, etten ymmärtänyt kaikkea.

"Sinä olet nyt Johanin aviokriisistä vastuussa", Michi ilmoitti minulle iloisesti. "Älä huoli, syy kiertää aina milloin kenessäkin. Nyt on vain sinun vuorosi."

Johan oli kieltämättä suurimpana opetuksenaan kertonut minulle, joskin silmät välkkyen, että aina oli tärkeintä löytää joku syyllinen. Hän vain pudisteli kärsivällisesti päätään nauraessani väkisinkin Michin jutuille, jotka seuraavaksi etenivät siihen, miten mahdottomia vaimoja mies aina onnistui löytämäänkin.

"Ist wurscht. Minusta tämä asunto on aivan upea", Michi paukautti ja sytytti tupakkaansa keittiön pöydän ääreen hetkeksi rauhoituttuaan.

"Olen samaa mieltä", sanoin saadessani vihdoin sekunnin suunvuoron, ja hän nyökkäsi painokkaasti.

Johanin houkutteluista huolimatta Michi ilmoitti haluavansa ainoastaan kahvia, joten minulle lusikoitiin lautaselle sitäkin enemmän ruokaa. Ensin sain eteeni kulhollisen lihalientä, porkkanoita ja krutonkeja, joita siirryimme olohuoneen sohvapöydän ääreen syömään. Jäädyin vähän nähdessäni valtavan television näytöllä olevan oman kuvani.

"Nyt sinäkin voit katsoa nämä läpi", Johan ilmoitti ja hyppäsi takaisin kuvashown alkuun. Soittaessani tulostani aiemmin päivällä hän oli kehottanut minua tuomaan muistitikkuni, mutta olin varmuuden varalta roudannut lopulta koko läppärini paikalle.

Kuvia katsellessani kärsin sisäisesti tietäessäni, että joutuisin nyt kahden ihmisen läsnäollessa näkemään ties kuinka monta minusta otettua otosta ja videota, joiden kaikkien ottamisesta en ollut ollut läheskään tietoinen.

"Ihanaa, olet niin hyvän näköinen tuossakin", Michi toisti vähän väliä, ja pudistin päätäni keittoa lusikoidessani.

"Katso, hän näyttää tuossa ihan Brysselin-kollegaltamme", nainen kommentoi seuraavaksi Johanille. Mies kiusasi minua myöskin ilmoittamalla välillä, miten reippaalta näytin.

"Minulla on myös videoita", Johan totesi ja ähkäisin ääneen. Vielä pahempaa olisi siis luvassa.

Loppupeleissä videoita oli onneksi vain viisi, ja olin itse niistä kolmessa. Ne olivat yllättävän siedettäviä, osittain huikeiden maisemiensa ansiosta. Viimeiseen päästessämme tiesin jo, mitä olisi edessä. Johan oli kuvannut sen baarissa, ja olin kuvitellut hänen joko valmistautuvan valokuvan ottoon tai ottavan sellaista - toisin sanoen olin pitkiä aikoja katsellut häntä ja ympäristöäni lähietäisyydeltä kuvattuna niin, etten ollut tajunnut olevani videolla.

"Katsopa tätä", Johan ilmoitti Michin jälleen ihastellessa jotakin sen tyylistä kuin miten herttainen olin hymyillessäni. "Huomaatko, kaikki nuo komeat nuoret miehet taustalla, ja hän hymyilee ainoastaan minulle."

"Sinä olet todella jotakin erityistä", Michi totesi heti nauraessani luultavasti turhankin räkäisesti. Johan nousi täyttämään lautaseni paistetulla sianlihalla, perunoilla, porkkanalla ja parsakaalilla. Tunsin hänen suorastaan vahtivan minua heti laittaessani haarukallisen suuhuni.


"Passt?", Johan tiedusteli heti. Olin seonnut laskuissani siinä, montako kertaa hän oli minulle tuon kysymyksen kolmen viikon aikana esittänyt.

"Tämä on todella hyvää", vastasin heti rehellisesti, ja hän uskaltautui viimein itsekin maistamaan ruokiaan.

"Johan on todella hyvä kokki", Michi ilmoitti heti ruoasta kieltäytymisestään huolimatta, ja toistin, miten ruoka oli herkullista. Johan kohautti olkiaan.

"Näyttää siltä, että minulla kävi tuuri."

"En usko sitä", vastasin, ja hän naurahti. Söin ruokaa niin kuin en olisi sellaista ennen nähnytkään, nyt kun se koostui kerrankin jostakin muusta kuin leivästä ja pakasteista.

Syötyämme siirryimme seuraavaan operaatioon, joka oli valokuvien siirto Johanin kamerasta ja kännykästä minulle. Läppäri sylissä istuessani Michi päätti valokuvata meitä.

"Sinun pitäisi näyttää enemmän siltä, kuin paasaisit Ellelle siitä, miten jotakin tehdään oikein. Se olisi uskottavampaa", hän ilmoitti. Pari kuvaa otettuaan nainen hehkutti jälleen valokuvauksellisuuttani (ha, ha) ja lähetti parhaan otoksen Johanille minulle välitettäväksi. Tämän jälkeen hän totesi, että hänen voisi olla aika poistua, toki kerrottuaan ensin Johanille muun muassa, miten tämä tarvitsi kipeästi parturia näyttääkseen vähemmän kansallissosialistisen puoleen jäseneltä. Vastauksena Johan moiskautti hänelle liioitellun pusun poskelle.

"Ilmoita heti, kun haluat minun lähtevän", totesin Johanille kuvat saatuani. Hänen puolestaan asialla ei ollut kiire, joten pelasimme hetken Geoguessria. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni peliin, mutta koukutuin siihen heti.

"Tässä minun loppuiltani meneekin", tuumasin yhdessä kyrillisiä aakkosia tienvarsikyltistä tulkitessamme ja siten olinpaikkaamme selvittäessämme.

"Ainoa peli, jota pelaan", Johan vastasi. Pelin loputtua hän esitteli minulle vielä hetken taloaan Kroatiassa (ilmeisesti spontaani reaktioni "sulla on talo Kroatiassa?!" oli riittävä osoitus mielenkiinnostani aihetta kohtaan) ja ilmoitti sitten, että voisi heittää minut kotiin. Olin ollut aikeissa kävellä, mutta sitä parempihan tämä oli. Ehtisin kirjoittaa ja ehkä nukkuakin jonkinlaiset yöunet ennen uuden työviikon alkua.


Maanantaina olin käytännössä ehtinyt vain tervehtiä Mariaa ja töihin palannutta Eveä, kun Johan astui ovesta sisään.

Tuijotin häntä aikeissa kysyä jotakin, mutta hillitsin itseni. Sen sijaan vilkaisin kelloa. Se oli 9:02.

Mietin väkisinkin, oliko asialla sen kanssa tekemistä, että olin lauantaina tiedustellut häneltä, missä hän oikein luuhasi kaikki aamut. Se, että mies heräsi viideltä, ei oikein sopinut yhteen sen kanssa, että hän saapui töihin puoliltapäivin. Tämän olin ilmoittanut perusteluna kysymykselleni.

En ollut koskaan nähnyt Johanin nauravan niin paljon millekään sanomalleni. Mutta ehkä tyyppi oli tajunnut näyttävänsä minulle huonoa esimerkkiä.

"Hei", Johan sanoi minulle erikseen pöytänsä ääreen siirtyessään, kuin en olisi huomioinut hänen ensimmäistä tervehdystään riittävästi.

"Hei", vastasin. "Mitä kuuluu?".

"Siinähän se", hän tuumasi tavalliseen tapaan ja jätti minut hetkeksi rauhaan. Noin puolen tunnin kuluttua Johan tiedusteli yhtäkkiä samaa minulta.

"Minulla menee loistavasti", vastasin heti iloisena. "En koskaan halua palata Suomeen."

"Ää, et sinä voi sanoa noin. Muuten lähden vielä mukaasi", hän ilmoitti. Virnistin näytölleni ja palasimme jälleen töidemme pariin, kunnes Johan päätti soittaa työmatkaltaan palanneelle Tinalle.

"Tule käymään, emme muista enää, miltä näytät", mies ilmoitti puhelimeen. Hetken kuluttua Tina oli paikalla tavanomaisen pirteänä ja puheliaana.

"Elle, sinäkö tämän olet kirjoittanut?".

Käännyin katsomaan ja tajusin hänen napanneen pöydältä Johanin perjantaina tulostaman artikkelin, johon hän oli väen vängällä laittanut nimeni omansa sijasta. Tina luki suu auki.

"Olet todella aivan käsittämätön. Miten osaat kirjoittaa tällaista saksaa?".

"En minä...", aloitin, mutta aikeeni arvaten Johan keskeytti minut.

"Elle oli minulle hyvin suureksi avuksi, kirjoitimme sitä perjantaina ties kuinka kauan", mies ilmoitti Tinan pudistellessa edelleen ihaillen päätään, mikä lähinnä kaiveli minua. Jessus sentään, en olisi osannut kirjoittaa moista artikkelia, vaikka elämäni olisi riippunut siitä. Vaikenin silti, kunnes Tina palasi hetken kuluttua jälleen ihmettelemään kyvykkyyttäni.

"En kirjoittanut sitä", sanoin tällä kertaa painokkaammin Johanin ilmeestä välittämättä. "En oikeasti yhtään. Hän sen teki."

"Elle saneli minulle, mitä siinä pitäisi olla, minä vain vähän karsin siitä virheitä", Johan totesi itsepäisesti. Tähän saatoin tyytyä. Tinan lähdettyä Johan ojensi minulle artikkelisivun ja kehotti minua tiedustelemaan Marialta, oliko tämä tyytyväinen omasta työstään kertovaan juttuun.

Toisinaan mielessäni kävi, että olisin voinut jollakin lailla paheksua miehen milloin minkäkin asian juoksutyttönä toimimista, mutta en osannut. Hänen asioidensa juokseminen tuntui varsin kohtuulliselta, kun sain itse pienimpäänkin kysymykseeni aina arviolta vartin kestävän vastauksen perusteluineen.

Maria palasi hetken kuluttua ehdotustensa kanssa. Kun nyt kerran olin ollut kirjoitusprosessissa enemmän tai vähemmän mukana, nousin myöskin katsomaan, miten hän tekstiä halusi muutettavan. Samalla vilkaisin uudelleen "kirjoittamaani" artikkelia.

"Tuossakin on muuten virhe", sanoin ja osoitin aiemmin minulta huomiotta jäänyttä typoa. "Kun tämä nyt on väitetysti minun kirjoittamani, saat korjata sen."

Marian tultua tyytyväiseksi hän katosi takaisin huoneeseensa ja Johan ilmoitti olevansa nälkäinen. Nyökkäsin.

"Minullakin on nälkä."

"Niinkö?", hän kysyi heti enemmän aktivoituen. "Mitä meidän pitäisi tehdä asialle? Käynkö kaupassa?".

"Kyllä minäkin voin mennä", vastasin, kun Maria jo palasi keskustelumme kuultuaan tiedustelemaan, emmekö menisi mieluummin ruokalaan. Johan selosti kokanneensa sunnuntaina Schweinsbratenia, mutta jätti tarinasta pois sen, että olin ollut paikalla. Samapa tuo minulle, niin kauan, kuin minulta ei asiasta mitään kysyttäisi.

"Sinähän et ole vielä kertaakaan käynyt ruokalassa, vai mitä?", Maria tiedusteli. Vastasin hänen olevan oikeassa ja lähteväni mielelläni. Maria avasi vielä nopeasti ruokalistan koneeltani, ja katsoin sitä ilahtuneena.

"Käsespätzleä. Sitä minä haluan!".

Selvästi tyytyväisenä Maria veti pitemmittä puheitta takin päälleen, ja niin poistuimme kolmisin ulos aurinkoon. Grazissa oli käsittämättömät 14 astetta lämmintä. Maria kertoili alkumatkasta siitä, millaisiin ongelmiin oli viime viikolla joutunut bussinsa myöhästyttyä.

"Olin paikalla 9:04, ajatelkaa, neljä minuuttia myöhässä. Ja siitä syystä minun piti kirjoittaa sähköposti henkilöstöosastolle ja selvittää, miksi tulin sillä tavalla myöhässä."

"Mutta miten sinä voit sitten aina tulla töihin vaikka kuinka myöhään?", käännyin kysymään Johanilta niin vilpittömän hämmentyneenä, että hän joutui keskeyttämään tupakointinsa nauraakseen.

"Minä vain teen niin", hän tuumasi sitten ja pisti sätkän takaisin suupieleensä yhä leveästi virnistäen.

Kävellessämme Johan esitelmöi minulle ohi mennen niistä reitillä olevista rakennuksista, joita en ollut vielä nähnyt, ja ruokalaan päästyämme neuvoi minut oikealle linjastolle. Elämäni ulkomailla ei toistaiseksi ollut vielä missään ollut yhtä vähän omatoimista ajattelua vaativaa.

Käsespätzleni saatuani seurasin muita kassalle ja sitten pöytään, jossa aivan viereisessä pöydässä istuva mies työskenteli ilmeisesti viraston palkanlaskijana.

"Tässä on suomalainen kollegamme", Johan ilmoitti ylitseni miehelle kysyttyäni Marialta, mitä hänen syömänsä hassunnäköinen keitto oikein oli - kysymys, jota ilmeisesti kukaan täydellä järjellä varustettu itävaltalainen ei olisi kysynyt. Mies toivotti minulle heti paljon mukavia kokemuksia Grazissa.

"Voit katsoa hänen tietonsa, hänen nimensä on Elle Sukunimi", Johan totesi heti ja tavasi sukunimeäni hetken. "Hänelle maksetaan sellaista nälkäpalkkaa, että saa jotenkin vuokransa maksettua."

"Niin, sehän on selvää", palkanlaskija nauroi ja jätti meidät sitten kolmisin. Johan katsoi ruokaani hivenen epäilevästi.

"Saithan sinä sitä, mitä halusitkin syödä?".

Nyökkäsin, ja Maria varmisti minulta, että olinhan tiennyt ruoan jo etukäteen.

"Suomessa ei ole Käsespätzleä", sanoin hänelle hymyillen, "mutta se on yksi lempiruokiani."

Tiesin tämän aina ilahduttavan ihmisiä. Lisäsin, miten olin maistanut ruokaa ensi kerran jo kaksi vuotta sitten Baijerissa. Jätin tarinasta pois sen osan, jossa baijerilaiset pitivät ruokaa saksalaisena, kun täällä sitä aivan yhtä varmasti pidettiin itävaltalaisena erikoisuutena.

Seuraavana Maria kääntyi Johanin puoleen ja tiedusteli jotakin siitä, milloin tämä pitäisi lomaa.

"Vasta huhtikuussa", Johan sanoi heti aivan pokkana. "Koska Elle lähtee maaliskuun lopussa, ja hän sanoi kyllästyvänsä, jos en ole tauotta häiritsemässä."

Tämä oli nyt ainakin kolmas kerta, kun Johan kertoi tästä kommentistani jollekulle. Ilmeisesti se oli, kuten hän oli aiemmin kuvaillut, todella liikuttanut häntä. En ollut tosissani ajatellut hänen ottavan tätä pyyntöäni niin vakavasti, mutta tiesin kasvojeni loistavan nyt sitäkin enemmän juttua kuunnellessani.

Lähtiessämme taukomme venyi sallitusta puolesta tunnista tuntiin, sillä seuralaiseni ilmoittivat haluavansa käydä vilkaisemassa keskustassa vuokralla olevia tiloja, joihin heidän osastonsa mahdollisesti muuttaisi. Matkalla minulle esiteltiin lisää paikkoja ja ilmoitettiin sitten, että valitettavasti en voisi merkitä tunteja työajaksi kuten muut kännyköillään.

"Ei se haittaa", tuumasin, ja Johan nyökkäsi.

"Sinullahan on vaikka kuinka plussaa, etkö niin sanonut?".

"Kuusi tuntia", vastasin alaspäin pyöristäen, ja Maria katsoi minua silmät suurina.

"Parissa viikossa? Kauanko oletkaan oikein ollut meillä?".

"Kolme viikkoa", ilmoitin hetken mietittyäni, ja hän taivasteli ajan kiitämistä. Itsestäni tuntui oikeastaan, että oli outoa, miten harjoittelustani oli kulunut vasta yksi neljäsosa- ehkä siksi, että olin jo ehtinyt niin monenlaista.

Vuokratilat nopeasti katsastettuamme minä ja Maria erosimme jotakin asiaa hoitamaan lähteneestä Johanista ja palasimme toimistoon. Siellä huomasin väkisinkin haikailevani ulkona paistavaan aurinkoon ja leutoon ilmaan, joka olisi jälleen torstaihin mennessä ohi määräämättömän pituiseksi ajaksi.

Johan palasi hetkeksi töihin, ja yritin keskittyä tekemisiini hänen esimerkkinsä mukaisesti. Havahduin vasta miehen keskustellessa puoliääneen itsekseen siitä, kauanko hänellä kestäisi pyöräillä kaupungin eteläosaan.

"Minne siellä?", kysyin.

"Minulla on lääkäriaika", hän vastasi, "33 minuutin kuluttua."

Eli neljältä. Noin kahtakymmentä vaille mies nousi ja asteli hakemaan takkiaan.

"Mihin asti olet tänään töissä?", Johan tiedustelikin yllättäen. Olin arvellut hänen menevän lääkärin jälkeen tiehensä, olihan hän kerrankin ollut ajoissa paikalla.

"En tiedä", vastasin.

"No, jos lähdet, voitko ystävällisesti sulkea ikkunan."

"Luulen, että menen ihan juuri", vastasin sekunnin pohdittuani ja hymyilin. Johan näytti hetken melkein siltä, kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa, mutta heilutti minulle sitten kättään.

"Hei sitten."

"Nähdään huomenna", sanoin vielä iloisesti hänen kadotessaan. Noin kymmenen minuutin kuluttua totesin, että oli korkea aika poistua. Ehtisin kerrankin kävellä valoisalla ja käydä jopa kaupassa ennen pimeyden laskeutumista, minkä lisäksi kirjoittamisen ohella aikaa jäisi ehkä kerrankin jollekin muullekin. Esimerkiksi Geoguessrille.

Tätä suunnitelmaa toteuttaen olin kauppareissunkin jäljiltä kotonani jo ennen viittä. Päällysvaatteeni riisuttuani laitoin kännykkäni huoneeni laturiin ja astelin keittiöön purkamaan ostokseni.

Juuri ostoskassin eteiseen ripustettuani mietin, oliko Johan mahdollisesti kaikesta huolimatta palannut toimistoon. Olin nimittäin jättänyt hänen minulle lauantaina lainaamansa ostoskassin taiteltuna hänen tuolilleen. En ollut aivan varma, tajuaisiko hän edes, mistä se oli siihen ilmaantunut ja miksi.

Puhelimeni soi huoneessani. Se oli Johan. Kello oli 16:52.

"Hei, Johan", vastasin kiinnostuneena kuulemaan, mitä oikein oli meneillään. Taustahälystä tiesin, että toimistossa hän ei ainakaan ollut.

"Hei, Elle", mies vastasi. "Olen vielä kaupungilla. Oletko sinä jo lähtenyt kotiin, vai oletko vielä toimistossa?".

"Olen kotona", vastasin. Kuten tavallista, hän mietti sekunnin-pari, mitä olin sanonut.

"Ai, olet kotona? Selvä. Jos olisit ollut toimistolla, olisin palannut vielä sinne. Mutta sitten minäkin menen nyt kotiini."

"Okei", vastasin virnistäen. "Nähdään huomenna."

Työpaikallani käytävistä jatkuvista keskusteluista, jotka koskivat istumapaikkajärjestelyitä, oli hiljattain alkanut nousta pala kurkkuuni. Asia palasi jälleen mieleeni puhelun lopettaessani. Jostakin käsittämättömästä syystä moni tuntui olevan sitä mieltä, että minun olisi ollut parempi istua jossakin muualla. Lähempänä muita juristeja, hiljaisimmissa tiloissa, mitä vain sellaista. Kuulin usein jonkun kommentoivan asiaa, mutta kukaan ei koskaan kysynyt minulta itseltäni, mitä halusin. Se ahdisti minua suunnattomasti ja muistutti siitä, miten minut oli kahdeksi kauheaksi viikoksi siirretty lempipaikaltani ministeriön apinasiivestä pois.

Samaa sopisi yrittää täällä. En äkkiä keksinyt mitään muuta, mistä menettäisin malttini niin, että siitä puhuttaisiin vielä lähtöni jälkeenkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti