lauantai 24. helmikuuta 2018

Die Sonate vom Guten Menschen

Harjoitteluni puoliväliä seurannut viikko oli mahdollisesti vielä edeltäjäänsäkin sekavampi ja tapahtumarikkaampi - siinä määrin, että sen päivittäisen ylöskirjaamisen sijasta päätin kerrankin keskittyä tekemään oikeita muistoja ja toisaalta nukkumaan edes muutaman yön kunnolla.

"Teettekö tekin Slovakiassa älyttömyyksiä kuten laitatte hunajaa tai marmeladia leivälle?", tiedustelin Matusilta aamunavauksena maanantaina.

"Kyllä, totta kai", hän ilmoitti huvittuneena. "Eikö sellaista tehdä Suomessa?".

"Ei käytännössä koskaan", vastasin omien kokemusteni perusteella. "Leivällä kuuluu olla jotakin suolaista, ei voita ja hunajaa. Mutta opin tuon tavan Wienissä sairaalassa ollessani... ja tietysti se maistuu hemmetin hyvältä, miten muutenkaan."

"Aion kertoa ystävilleni, että kysyit marmeladin syömisestä leivällä", Matus ilmoitti astellessamme yhtä aikaa ovesta ulos puolta tuntia myöhemmin. En edelleenkään tiennyt, oliko hän tahallisesti alkanut herätä aiemmin syödäkseen aamiaista ja lähteäkseen töihin suunnilleen samaan aikaan, mutta siltä vaikutti.

"Totta kai kerrot", vastasin kohtalooni alistuneena. Hänen minua koskevan viestihistoriansa näkeminen olisi ollut hemmetin mielenkiintoista.

"Ensi viikolla tulee muuten kylmä", mies tuumasi kävellessämme. Tuolloin lämpötila oli vielä plussan puolella. "Miinus viisitoista."

"Minun tietojeni mukaan miinus kaksikymmentä", vastasin hänelle virnistäen.

"Siis sinulle vihdoin lähes sopivan viileää."

"Se saattaa olla se hetki, jona suljen ikkunani yöksi", totesin. Todellisuudessa olin jo alkanut tehdä näin, siinä pelossa, että sairastuisin työpaikkaamme piinaavaan superflunssaan. Matus pudisti päätään.

"Etkä sulje."

"Sinun tähtesi saatan sulkeakin."

Kuten joka toinen maanantai, kello kymmeneksi oli töissä merkitty osastopalaveri. Ja, kuten joka maanantai ensimmäistä työpäivääni lukuunottamatta, arvelin sen jälleen perutuksi HMB:n lähettäessä osastolle yhteisen sähköpostin heti kellon tultua yhdeksän.

Tällä kertaa uutiset eivät olleet aivan niin vakavia: keskustelu olisi tällä kertaa, monen ollessa sairaana tai lomalla, vapaaehtoinen kahvihetki meidän toimistossamme. Niinpä kellon tultua kymmenen paikalla olevat työkaverini valuivat paikalle yksi kerrallaan ja istuutuivat pöydän ääreen puhuakseen pitkälti kaikesta muusta kuin töistä.

Pysyin omassa tuolissani keskustelijoita kohti kääntyneenä ja, kuten tavallista, kuuntelin hiljaa muiden juttuja. Muutaman kerran käänsin katseeni havaitakseni Johanin katselevan minua pöydän yli, mutta tuolloin hän käänsi aina huomionsa takaisin muihin paikallaolijoihin. Minua puhuteltiin ainoastaan perjantaille suunnitellun matkamme Eisenstadtiin noustessa puheenaiheeksi. Tuolloin kolmanneksi mukaan lähtemään suunniteltu Nik ilmoitti, ettei missään nimessä haluaisi olla paikalla, hän kun oli suunnitellut perjantai-illaksi matkaa Wieniin tyttöystävänsä kanssa. Johanin ilmoittaessa, että tämä voisi tulla mukaamme, Nik vain nauroi härskisti.

"Kuuntelemaan sinua koko päiväksi? Jep, mahtava idea! Koita kysellä täällä itsellesi seuraa."

"Elle lähtee mukaani", Johan ilmoitti heti, ja nyökkäsin Nikille edelleen nauraen. "Enkä minä tarvitse yleisöä."

Muiden poistuttua Johan vilkaisi minua hieman paheksuvasti.

"Et kertonut pomolle, että haluat tehdä jotakin muuta kuin nykyisiä tehtäviäsi. Sinun täytyy sanoa se hänelle. Tällä hetkellä hän on iloinen, että istut hiljaa yhden työtehtäväsi parissa maaliskuun loppuun asti."

"Harkitsin sitä", sanoin rehellisesti, tietäen, että hän oli oikeassa. "Sanon sen kyllä."

Kellon lähestyessä yhtä Johan sanoi onneksi ne taikasanat, joita aina toivoin häneltä ennen kuin joutuisin itse ottamaan asian esille.

"Minulla on nälkä."

"Niin minullakin", ilmoitin heti. Kesken tiedustelunsa siitä, mitä tekisimme asialle, Johan joutui Marian kutsumana siirtymään toiseen huoneeseen. Siellä hän avusti naista, kunnes tämä lopulta valmistautui lähtemään yhdeltä alkavaan tapaamiseensa. Käytin ajan hyödyksi tutkimalla ruokalan ruokalistaa ja toteamalla riemukseni, että siellä tarjoiltaisiin jälleen Käsespätzleä.

"Elle. Mitä sinä haluat syödä?", Johan huusi viereisestä huoneesta Marian pukeutuessa, ja kävelin ovelle vastatakseni.

"Haluaisitko mennä ruokalaan?".

"Mitä siellä on?", Johan kysyi sen oloisena, että vastaus olisi joka tapauksessa kieltävä.

"Käsespätzleä", vastasin siihen sävyyn, että asian olisi pitänyt olla sillä selvä. "Ja jotakin... porsaanmedaljonkeja?".

"Se on jo parempi", Johan tuumi noustessaan ja palatessaan perässäni paikalleen. "Mutta ei, en oikeastaan halua mennä sinne."

"Na dann halt nicht", vastasin häneltä oppimaani tyyliin silmiäni pyöräyttäen ja lysähdin tuoliini. No ei väkisin. "Mitä me sitten syömme?".

"Mitä muuta siinä listassa on?", mies tiedusteli hieman sovinnollisempaan sävyyn, ja avasin linkin koneeltani.

"Bau... Bauerngröstl?", luin ymmärtämättä sanaa lainkaan. Johan virnisti tyytyväisenä.

"Se on paras vaihtoehto."

"Mitä se on?".

Vastaus kuului käytännössä kaikkea ylijäänyttä, jonka saattoi heittää sekaisin pannuun, useimmiten ilmeisesti kuitenkin perunoita tai pastaa ja jotakin lihaa. Johanille pääasia ruoassa vaikutti olevan se, että sitä saisi todennäköisesti ottaa vapaavalintaisen määrän valmiiden annosten sijaan. Toissijaisesti hän ilmeisesti halusi vain olla minulle mieliksi minun kerrankin jotakin pyytäessäni, ja niin lähdimme kahden syömään.

Paikalle päästyämme totesin listasta murheellisena, että Käsespätzle oli juuri loppunut.

"Kaikki tämä turhaan", tokaisin, ja otin Johanin esimerkistä Bauerngröstliä. Annos näytti siltä, että siinä oli toden totta pannulla paistettuna kaikkea, mitä kaapista oli löytynyt: pastaa, pekonia, jotakin muuta lihaa ja jopa hieman knöödeliä. Annos maksoi muutaman euron, jotka Johan työnsi myyjälle minulta kyselemättä.

"Piditkö ruoasta?", Johan tiedusteli takaisin palatessamme, ja nyökkäsin tyytyväisenä.

"Joo, tietysti."

"Sinä olet toden totta helppohoitoinen", hän vastasi itsekseen päätään pudistaen.

"Tiedän", vastasin iloisena. "Lapsena en tosin osannut syödä mitään, en siis pitänyt mistään."

"Ja nyt kaikki menee... no, suolakurkkuihin asti", Johan tuumi ääneen. Töidemme pariin palattuamme sain jälleen muistutuksen aiemmasta typeryydestäni, yrittäessäni turhaan kiinnostua minua jo viikkoja kiusanneesta ikuisuustehtävästäni.

"Voinko tehdä vielä jotakin tämän listan suhteen?", kysyin sen sijaan ja avasin perjantaina hänen avukseni aloittamani taulukon.

"Ai, tosiaan, kiitos muistutuksesta", Johan totesi heti. "Haluatko todella tehdä sitä? Hyvä. Me lisäämme nyt siihen jokaisen yhteistyökunnan numeron. Tee uusi sarake muiden eteen. Numero alkaa aina kuutosella. No niin, sano kunnan nimi ja minä luettelen numeron."

"Tässä kestää ikuisuuden", vastasin muutaman lisättyämme. "Voin kyllä tehdä tämän yksinkin, että voit jatkaa muita töitäsi."

Johan ei ollut tietävinään. Sen sijaan hän luetteli minulle numeroita, mikä oli minulle edelleen vaikeaa: miehen sanoessa "kuusi-kaksikymmentäkahdeksan-kolmekymmentäkaksi", jouduin välillä toden teolla kamppailemaan saadakseni numerot oikeaan järjestykseen. Saksasta suora käännös kun olisi ollut "kuusi-kahdeksan-ja-kaksikymmentä-kaksi-ja-kolmekymmentä".

Kaikesta huolimatta noin puoliväliin listaa selvittyämme Johan sai jonkin kiireellisemmän tehtävän ja kehotti minua jatkamaan "luontosatuani", toisin sanoen ympäristöoikeuteen liittyvää kirjoitustehtävääni. Tein vain osittain työtä käskettyä ja vilkaisin aina välillä kännykkääni. Suureksi hilpeydekseni löysin Tampereen matkailusivustolta videon, jossa mainostettiin kaupungin tarjoamia virkistysmahdollisuuksia talven aikana. Listalla olivat toki asiat kuten pilkkiminen ja avantouinti.

Nauroin niin makeasti ääneen, että Johan tiukkasi minulta asiasta, kunnes esittelin videon hänelle.

"Katso tämä kuvaus - "winter is when the fun starts". Tämä on lähetettävä Matusille."

Olin onneksi lopettanut prokrastinoinnin ja palannut töideni pariin siihen mennessä, kun HMB saapui paikalle. Johanin puhuessa juuri puhelua pomoni oli aikeissa jälleen poistua, kun päätin lopulta reipastua.

"Kuule, HMB, haluaisin kysyä jotakin", sanoin, ja mies istahti heti alas kuin olisi koko ajan odottanutkin, että pääsisi auttamaan minua jossakin.

"Ole hyvä."

"Olisiko mahdollista, että voisin tehdä jotakin muuta kuin tätä tehtävää välillä?", kysyin, ja hän naurahti yllättyneenä.

"Oletko jo valmis, et kai?".

"En", sanoin äkkiä, "mutta ikään kuin vaihtelun vuoksi."

"Ymmärrän", hän naurahti uudelleen. "Se käy tylsäksi, vai mitä? Kuule, puhuin juuri Manuelan kanssa yhdestä uudesta tiedustelusta..."

Kuuntelin mielissäni miehen selittäessä tehtävän kuin olisi koko ajan aikonutkin antaa sen minulle. Tehtävä sinänsä oli aivan yhtä abstrakti ja aikaavievä kuin aiempikin, mutta ainakin aihe oli mielenkiintoisempi. Tyytyväisenä kiitettyäni HMB poistui. Puhelunsa loputtua Johan kääntyi katsomaan minua.

"Sanoitko, että sinulla on tylsää?".

"Sanoin."

"Ja?".

"Sain uuden tehtävän", vastasin virnistäen.

"Na, fein", Johan virnisti heti kuin asia olisi oikeastaan ollut hieman hänen ansiotaan. Kaikesta huolimatta pyysin, että tekisimme lopulta käsillä olevan numerointitehtävämme loppuun.

"Kob-lach", luin listasta ja Johan luetteli numeron.

"Se lausutaan muuten Ko-blach... ihan näin keskustelun vuoksi", mies totesi ohimennen. Nyökkäsin.

"Olenko muuten lausunut nimet edes puolittain oikein?".

"Enemmän tai vähemmän, kyllä."

Vielä muutaman numerosarjan työläästi kirjoitettuani Johan heräsi tiedustelemaan, mikä luettelutyyli oli minulle helpompi ymmärtää.

"Kuusi-seitsemän-viisi-kaksi-viisi", sanoin viimeisimmän numeron lukien. "Jos sanot fünf-und-zwanzig, haluan kirjoittaa logiikalla fifty-two."

"Sitten sanon ne sinulle helpommin", hän tuumasi heti ja pitäytyi huolellisesti tässä lupauksessaan. Välistä huomasin hänen jopa korjaavan varmuuden vuoksi luetteluaan kirjakielisemmäksi, joskin minulle "zwo" oli sanana selvä ihan siinä missä "zwei"-kin.

Listamme valmistui lopulta, ja loppuillan Johan käytti selvittämällä, miten siitä saisi luotua mahdollisimman tyylikkään yhteenvedon - jonka, kuten hän itsekin myönsi, olisin luultavasti tehnyt manuaalisesti kaksi kertaa nopeammin. Annoin hänen kuitenkin leikkiä ohjelmistoillaan ja istuin urhoollisesti seuraamassa asiaa illan hämärtyessä. Kuten yleensä, muiden mentyä kotiin ja häiritsevien työpuheluiden lakattua hän saattoi samalla keskittyä tärkeämpiin asioihin kuten somettamiseen.

"Tiedätkö, kaikki minulle kohtalokkaiksi koituneet naiset ovat syntyneet tammikuun lopussa", hän tuumasi yllättäen jotakin Facebook-profiilia tutkaillessaan. Nauroin väkisinkin. "Ei, ihan totta, muun muassa molemmat lasteni äidit. Nykyinen vaimoni ei tosin ole tällä listalla, ehkä se kertoo jotakin. Mutta tammikuun lopussa syntyneet naiset, he ovat aina minusta selittämättömän hurmaavia."

Kieltäydyin ottamasta asiaa erityisen vakavasti, vaan kehotin häntä sen sijaan lopulta viimeistelemään työnsä. Puoliksi jo työpöydällä maaten tiedustelin lopulta, saisinko luvan mennä kotiini.

"Saat mennä", hän sanoi heti, "ja niin voisin oikeastaan minäkin. Joo, mennään syömään. Minulla on vielä gulassia."

Hieman hämmästyneenä ilmoitin tämän sopivan minulle oikein hyvin, olinhan aikonut mennä kotiini ja syödä mitä nyt kaapista löytäisinkin. Sen sijaan kävelin ties kuinka monennen kerran miehen asunnolle, missä hän heitteli minulle pannuun paistettavaksi aiemmin keittämiään perunoita ja tuunasi samalla itse gulassiaan ja salaattia.

"Tämä on todella onnistunut harjoittelu", tokaisin perunoita pannulla käännellessäni. "Koska opin sen aikana vielä laittamaan ruokaakin."

"Niinpä. Ja remontoimaan asuntoja", Johan virnisti iloisena. "Jos haluat, voimme ensi kerralla laatoittaa täällä."

Sehän sopi minulle. Tuolla kertaa jätimme kuitenkin työnteon sikseen ja katselimme sen sijaan kaikkea mahdollista televisiosta. Johan jatkoi suunnitelmiaan toteamalla, että voisi ottaa seuraavat pari päivää vapaaksi ja tehdä sen sijaan remonttia kotonaan saadakseen vihdoin jotakin aikaiseksi.

"Jätätkö minut siis yksin töihin?", tiedustelin liioitellun surullisena. Eve olisi mitä todennäköisemmin edelleen sairaana, Maria puolestaan työmatkalla. Hieman odottamatta tämä tuntui saavan miehen harkitsemaan uudelleen.

"Voit soittaa minulle, jos tarvitset mitään. Tai jos sinulla on tylsää. Soita vaikka jo ennen töitä."

"En kyllä soita sinulle", vastasin heti virnistäen. "Näemme sitten joskus."

"Kyllä minä tulen paikalle", hän totesi tähän, ja katsoi minua jälleen tuolla tietyllä ilmeellään. Se oli se ilme, joka hänellä oli aina, kun hän ilmeisesti aiemman uhkauksensa mukaisesti tilapäisesti unohti, että olin häntä yli kaksi kertaa nuorempi.

"Tiedätkö, sinä todella olet uskomaton nainen."

Mietin hetken ja virnistin sitten leveästi.

"Mutta minä en ole syntynyt tammikuussa."

"Heistä onkin lopulta vain harmia", hän tuumasi pokkana olkiaan kohauttaen.

***

"Katsoin sen lähettämäsi talvivideon", Matus ilmoitti tiistaiaamuna kasvojaan kärsivän näköisenä hieroen. "Arvelinkin, että jotenkin noin Suomessa huvitellaan."

"Elle, saat olla tänään ihan yksin ja tuulettaa huoneen mielesi mukaan vaikka pakkasen puolelle", työhuoneestani yllättämäni Lena ilmoitti puolestaan heti virastolle päästyäni. Arvelin hänen uskaltautuneen kerrankin paikalle juuri tästä syystä. "Eve on yhä sairaana, Maria on matkoilla ja Johan myöskin."

"Ei, Johan tulee myöhemmin tänään", vastasin, ja Lena katsoi minua ihmeissään.

"Hän ei lähtenyt mukaan reissuun, en oikein tiedä, miksi", jatkoin ja pidin tätä ystävällisenä varoituksena. Johan oli naiselle ainakin nähteni aina ystävällinen, mutta tiesin hänen olevan tilanteen tullen sen verran paha suustaan, että luultavasti parin välit olivat pysyvästi menneet.

Lena poistui melko pikaisesti minulle mukavaa päivää toivotettuaan, ja jäin toden totta yksin kerrankin mieleni mukaan ilmastoimaani huoneeseen. Vain työkaverini Ferdinand pistäytyi muutamaan otteeseen paikalle ja kommentoi hänkin sitä, miten olin kerrankin aivan yksin. Mies suhtautui minuun aina niin lempeästi, että oli erikoista seurata, miten hänen ja Johanin sananvaihdot päättyivät käytännössä aina vähintäänkin erimielisyyksiin, usein luurin korvaan lyömiseen tai Ferdinandin mielenosoitukselliseen ulos marssimiseen. Tämä tosin nauratti Johania aina niin, että pidin näitä näytelmiä aina suorastaan asiaan kuuluvina.

Tunnin-pari itsekseni puuhailtuani ovelta kuului koputus, mikä ei koskaan enteillyt hyvää. Työkaverini kun eivät vaivautuneet koputtamaan.

Vieraan sisään kutsuttuani näin odotusteni mukaisesti minulle täysin vieraan, lähempänä eläkeikää olevan miehen, joka asteli ulkovaatteissaan ja laukku kädessä sisään kohteliaasti herra Johan Sukunimeä tiedustelemaan.

"Hän ei valitettavasti ole juuri nyt paikalla", sanoin, ja miehen pyytäessä toistin lauseeni. Sen jälkeen mies tiedusteli, voisiko puhua HMB:n tai isopomon kanssa. Jouduttuani kiusaantuneena selventämään, että hekään eivät olleet erinäisistä syistä saatavilla, mies katsoi minua melko uteliaana.

"Ja kuka Te olette? Missä puhutaan näin saksaa?".

"Olen harjoittelija Suomesta", sanoin heti, ja hän nyökkäili hieman kulmiaan kohottaen.

"Sitä on vaikea arvata, tosiaan", mies sanoi, mutta vaikutti kaikesta huolimatta hyvin kiinnostuneelta asiasta. Itse hämmästelin lähinnä sitä, että hän oli kehdannut kommentoida ulkomaalaisuuttani, se kun tuntui useasti olevan tabu keskustelunaihe kunnes otin sen itse puheeksi. Hetken mies kertoili tekemästään matkasta Suomeen ja kyseli suomen sukukielten osaamisestani, ennen kuin palasi alkuperäiseen aiheeseensa.

"Voitteko ystävällisesti antaa herra Johan Sukunimelle korttini ja pyytää häntä soittamaan minulle, asia on melko kiireellinen. Tässä ovat yhteystietoni", mies ilmoitti. Hänen käyntikorttiaan vilkaistuani tajusin puhuvani professorin kanssa, mikä teki koko tilanteesta vielä astetta vaivaannuttavamman.

"Soitan hänelle heti ja sanon, että etsitte häntä", lupasin, ja mies nyökkäsi tyytyväisenä.

"Hienoa, kiitos. Sanokaa hänelle paljon terveisiä ja kiitokseni, hän auttoi minua paljon viime kerralla. No, auf Wiedersehen - miten se sanotaan suomeksi?".

"Näkemiin", sanoin kätellessäni, ja mies naurahti hieman.

"Niin vaikeaa. Erittäin vaikeaa. No, hei sitten."

Heti miehen mentyä jouduin lieväksi harmikseni pyörtämään pyhän lupaukseni siitä, etten soittelisi Johanin perään. Asiaa hieman lieventääkseni tein sen sentään työpuhelimestani. Kun mies ei heti vastannut, lähetin hänelle whatsapp-viestin.

"Ruf mich an!", kirjoitin miettiessäni hieman stressaantuneena sitä, miten jonkin ilmeisesti tärkeän asian kerrankin ilmaantuessa kukaan ei ollut paikalla. Johan ei lukenut viestiään, mutta soitti silti takaisin muutaman minuutin kuluessa.

"Hei Elle, soititko sinä minulle? Anteeksi, puhelimeni oli toisessa huoneessa, en kuullut sitä", Johan tuumasi. Taustalla kuuluvista äänistä päättelin hänen laittavan ruokaa, ja vilkaisin kelloa. Se oli puoli kaksitoista.

Just.

"Aioin soittaa sinulle jo aiemmin tänään, mutta sitten ajattelin, että odotan mieluummin, kunnes sinä soitat itse minulle", hän jatkoi itsetyytyväisellä äänellä. Pyöräytin silmiäni saadessani vihdoin suunvuoron.

"Joo, soitan sinulle siksi, että täällä kävi juuri eräs mies etsimässä sinua."

"Tiedätkö hänen nimensä?", Johan kysyi vihdoin äänensävyään hieman vähemmän siirappiseksi korjaten. Nostin käyntikortin pöydältä.

"Jep. Herra professori Etunimi Sukunimi."

"Onpa sitten onni, etten ollut paikalla", Johan tuumasi heti pokkana. "Säästin juuri itseltäni kaksitoista tuntia työntekoa."

"Mitä?", älähdin melko epäuskoisena. "Mutta hän lähetti sinulle paljon terveisiä, ja..."

"Joo, niin epäilemättä", Johan jatkoi nyt jo huvittuneeseen sävyyn. "Mutta hän on hemmetin vaikea kaveri, tiedän jo mitä hän haluaa, enkä voi tällä hetkellä auttaa asiaa. Kiitän Luojaa, että en jaksanut vielä vaivautua töihin."

"No, hän pyysi sinua joka tapauksessa soittamaan, ja nopeasti sittenkin" vastasin yrittäen pysyä vakavana, mutta epäonnistuen tässä pahasti.

"Juu juu, kyllä minä soitan jossakin kohtaa", Johan vastasi ja jatkoi ruoanlaittoaan pärskähdellessäni edelleen naurusta. "En muuten tiedä, moneltako tulen töihin, joskus tässä. Olen aloittanut hommani jo täältä kotoa käsin, ja osa niistä on edelleen kesken."

Voimatta väittää hämmästyneeni lopetin puhelun ja palasin omien töideni pariin, kunnes puhelimeni soi noin tunnin kuluttua uudelleen.

"Hei Johan", vastasin jo valmiiksi huvittuneena miettiessäni, mitä hän nyt saattoi haluta.

"Hei. Olit pyytänyt minua soittamaan, teinkö sen jo?".

"Teit, tunti sitten", vastasin kelloa vilkaistuani. "Kirjoitin viestin, kun et vastannut."

"Luen viestejäni melko harvoin", hän valisti minua. "Kuule, en taidakaan tulla tänään töihin. Haluatko sinä tulla tänne? Voimme syödä ja sitten remontoida jotakin."

Sovimme lopulta, että menisin paikalle kolmelta. Heti puhelun päätyttyä tajusin tämän tarkoittavan sitä, että minun olisi mentävä heti kotiini - en ollut käynyt kaupassa niin pitkään aikaan, että en enää mitenkään selviäisi seuraavaan työpäivään riippumatta siitä, kuinka myöhään Johanin luona viipyisin.

Suunnitelmani toteutettuani olin Johanin luo päästyäni kieltämättä jo melko väsynyt, mutta samalla innoissani. Hänen keittiöön astuessani mies ilmoitti, että tänään listalla olisi kalaa, perunaa ja jotakin punakaalista ja omenoista keitettyä lisuketta.

"Sinä voit kuoria perunat. Selvä, et pidä siitä, mutta en pidä minäkään", Johan ilmoitti. Tein työtä käskettyä ja sain vastineena jälleen valtavan lautasellisen ruokaa eteeni.


Johanin todettua jälleen kerran, että hänellä oli käynyt tuuri ruoan kanssa, päätin kehua häntä kerrankin kunnolla. Uskoin sen olevan harvasanaisuuteni ansiosta aina sitäkin vaikuttavampaa.

"En usko koskaan syöneeni missään yhtä hyvin kuin Grazissa, ja se on kiitos sinun", ilmoitin vakavana. Odotusteni mukaisesti hän meni suorastaan hämilleen, mikä oli miehelle muuten hyvin epätyypillistä.

"Ahaa. No... ilman sinua en olisi vaivautunut laittamaan ruokaa, joten se on osin omaa ansiotasi", hän totesi lopulta.

Syötyäni jälleen niin, etten uskonut koskaan enää ruokaa tarvitsevani, vaihdoin vaivalloisesti remonttivaatteisiin Johania auttaakseni. Vuorossa oli kaakelointi, joka oli minulle tietysti asiana aivan yhtä vieras kuin ovien maalaaminen vielä pari viikkoa sitten. Pian totesin homman tästä syystä myös harvinaisen turhauttavaksi, kun en sitä tietenkään osannut.

"Pitäisikö minun auttaa? Näytän, miten se tehdään", Johan sanoi aina välillä menettämättä hermojaan. Hänelle homma oli ilmeisesti puoliksi huvia.

"Jokaisen, myös ajatustyötä tekevän, pitäisi joutua tekemään tällaisia hommia edes muutaman kerran. Te juristit olette ne, jotka tekevät säädökset ja pykälät käsillään työskenteleville."

Nyökkäsin ymmärtäväni, ja pidin huolen siitä, etten valittanut työstä kertaakaan. Johanin suoraan kysyessä ilmoitin tosin, etten mitenkään välttämättä halunnut enää itse yrittää.

"Sinä laitat ne kaakelit kylpyhuoneeseen", hän totesi kuitenkin järkähtämättä. "Se on helppoa. Ja minä otan sinusta videon."

Yritin vastustaa tätäkin, mutta hän piti asiaa aivan ehdottomana.

"Tietysti otan videon. Ja sinä lähetät sen veljellesi."

Lopulta taivuin molempiin, ja niin minulla oli pian video, jossa näennäisesti tein kylpyhuoneen pienen tason kaakeloinnin itsekseni alusta loppuun. Olin loppujen lopuksi harvinaisen huojentunut, kun yli neljän tunnin työnteon jälkeen Johan totesi, että voisimme pestä välineemme ja syödä jälleen jotakin. Ilmeisesti olin todellakin ajatustyön tekijä.

"Erinomaista", hän sanoi katsellessaan lopullisia kätteni jälkiä niin kaakeloinnissa kuin siivoamisessakin. Arvelin useimmiten hänen kehuvan minua puoliksi siten, kuin olisi kehunut omia lapsiaan, todellisesta lopputuloksesta riippumatta.

"Ja nyt voit paistaa meille loput perunat, sitä ei kukaan osaa yhtä hyvin kuin sinä", hän jatkoi samalla linjallaan, samalla eiliseen ruoanlaittoapuuni viitaten. En viitsinyt inttää vastaan hänen kerran halutessaan olla ystävällinen. Kaappejaan kaivellessaan Johan tosin totesi, että vierailujeni ansiosta hänen ruokavarastonsa olivat käytännössä loppuneet.

"Sitten en tule enää kylään", ilmoitin heti virnistäen. Se olisi ehkä ollut minulle terveellisempää - minulla ei ollut enää nykyisin mitään käsitystä siitä, paljonko suhteessa kulutukseeni oikein söin, mutta luultavasti aivan liikaa.


Loppuiltamme kului tyypillisesti erinäisten televisiosarjojen ja lähinnä Johanin ylläpitämien keskustelujen parissa, joskin olin havainnut toisinaan jopa suorastaan juttelevani hänen kanssaan asioista. Kaiken raatamisen ansiosta tajusin yhtä kaikki nuokkuvani mieheen nojaten jo ennen puoltayötä.

"Elle, ehkä sinun olisi parempi mennä vielä tänään kotiin", hän sanoi lopulta ystävällisesti, ja nyökkäsin heti saaden silmiäni tuskin auki. Tiesin, ettei hänellä ollut todellisuudessa mikään kiire päästä minusta eroon.

"Joo. Menenkin. Ihan kohta."

Odotetusti hän ei pahastunut yhtään, vaan totesi saman tien, miten voisin toki jäädäkin.

"Tiedätkö, olet oikeasti minulle oikein rakas", mies tuumasi sen jälkeen vakavoituen. "Sillä sinä olet hyvä ihminen."

Hymähdin hieman ja haukottelin.

"Kiitos. Niin olet sinäkin."

"Oletko oikeasti sitä mieltä?", Johan kysyi niin yllättävän epävarmasti, että jouduin hieman virkistymään. Asia oli minulle itsestäänselvyys. En ehkä laittanut hänen puheilleen kovin paljoa painoa, mutta tiesin samalla tasan tarkkaan, että hän oli ainoa, johon olisin täällä oikeasti luottanut vaikeuksiin joutuessani - ja että hän ei niitä minulle itse aiheuttaisi. Ainakaan tahallaan.

"Jos en uskoisi sitä, en olisi nyt täällä, vai mitä?", sanoin, ja se riitti hänelle vastaukseksi.

***

Koko keskiviikkoni meni sellaisen väsymyksen parissa, etten uskonut sellaista ennen kokeneeni. Johanin minulle kaatamasta kahvin ja kahvinmakuisen energiajuoman sekoituksesta huolimatta olin niin piipussa, etten voinut keskittyä sen paremmin uusiin kuin vanhoihinkaan työtehtäviini. Lopulta Johanille itsekseni harvinaisen ikävästi jostakin tiuskaistuani totesin, että minun olisi ainakin tuona iltana viisainta poistua ajoissa ja nukkua univelkani pois.

Kello neljän maissa nukahtaessani jätin riskillä herätyskellon säätämättä. Niinpä pimeällä havahtuessani ensimmäinen arvioni kellonajasta oli noin kaksi yöllä. Tajuttuani nukkuneeni kymmenen tunnin sijasta kaksi nousin ylös ja palelin ensimmäistä kertaa asunnossamme niin, että jouduin pukeutumaan lämpimämmin ja sulkemaan ikkunat.

Matus löysi salilta palatessaan minut näin lieden äärestä, ja selitin kärsimykseni ennen kuin hän ehti niitä ihmetellä. Itselleni valtavan annoksen riisiä, munakoisoa ja pakastekalaa tehtyäni vetäydyin huoneeseeni syömään, aikomattakaan saada mitään aikaiseksi. Loppujen lopuksi noin kolme tuntia hereillä oltuani nukahdin kello yhdeksältä, arvellen torstain olevan minulle henkisesti jo huomattavasti kevyempi päivä.

***

"Mitä teit eilen?", tiedustelin Johanilta torstaina varsinkin edelliseen päivään verraten niin pirteänä, että hän oli jo ehtinyt huomauttaa asiasta.

"Eilen illalla?", hän kysyi, eikä katsonut minuun. "Olin vaimoni luona käymässä. Hän laittoi bosnialaista ruokaa."

"Sepä kiva", vastasin, vaikka en oikeasti ollutkaan tuota mieltä. Pariskunnan edesottamuksia riittävän kauan ja läheltä seurattuani en voinut kuin ajatella, että molemmat ehkä ansaitsivat typeryydellään toisensa. Johanin osalta tämä oli silti mielestäni harmi, olinhan huomannut väkisinkin ihastuneeni häneen - joskin platonisesti tarkoitettuna. Hän oli ehkä oikeassa sanoessaan, että tarvitsi perään katsomista ollakseen tekemättä mitään typerää.

Samalla, kieltämättä ensimmäistä kertaa, tunsin edes jonkinlaista myötätuntoa hänen vaimoaan kohtaan. Kaikki tämä yhdistettynä riitti siihen, että tiedustelin Johanilta lopulta melko aikaisin illasta (ennen kuutta), pärjäisikö hän, jos poistuisin.

"En usko", hän vastasi heti vakavana. Huokaisin syvään.

"Selvä. Mitä voin tehdä hyväksesi?".

"Voit auttaa, kun editoin näitä mallikutsuja tapahtumaamme", hän sanoi säälimättä, ja työnsin tuolini hänen viereensä. Mielestäni miehellä auki oleva kutsu vuoristomaisemineen oli niin kaunis, että rypistin otsaani hänen korvatessa kuvan erinäisillä otoksilla skeittaavista pojista ja muusta vastaavasta.

"Tarvitsetko monta näitä? Se ensimmäinen oli hienoin?".

"Tämä?", Johan ihmetteli ja avasi vuoristokuvan uudelleen. "Joo okei, onhan siinä sinulle vuoria. Mutta tämä on vain kuollutta maisemaa."

"Niin, entä sitten?", kysyin vakavana.

"Tämän tapahtuman tarkoitus on mainostaa sitä, mitä hyötyä EU-jäsenyydestä on ollut meille. Miten he tukevat meitä taloudellisesti. Tässä kuvassa ei ole yhtään mitään! Ehkä tuolla vuoren takana piileskelee joku yksinäinen metsästäjä, mutta hänellekään ei EU:sta ole mitään iloa! Mitä tämän kuvan pitäisi muka kommunikoida?".

Nauroin hänen paasauksensa lopussa jo niin, että olin unohtaa olevani häneen melkein hieman ärsyyntynyt. Kaikesta huolimatta vastasin meneväni kotiini hänen tullessaan lopulta valmiiksi ja tiedustellessaan loppuillan suunnitelmistani.

"Selvä sitten. Kiitos, että jaksoit olla seuranani", Johan totesi. Alhaalla hänet hyvästeltyäni ehdin kävellä ensimmäisiin liikennevaloihin, kun viereeni seisahtunut mies vilkaisi minua ensin nopeasti ja sitten pidempään.

"Hei!".

Käänsin päätäni ja näin suureksi hämmennyksekseni Matusin seisovan virnistäen vieressäni.

"Hei", vastasin kummissani. "Mitä teet täällä?".

"Kävin ostamassa pipon", hän vastasi iloisesti päätään osoittaen. Samassa muistin miehen selostaneen siitä, miten Slovakiassa pipon ostaminen oli työn ja tuskan takana, niitä kun ei käyttänyt tai liioin tarvinnut kukaan. "Mitä sinä teet täällä? Oletko täällä töissä?".

"Olen, tuolla kadulla", vastasin hyväntuulisena matkaa jatkaessamme. "Lähdin juuri ja ajattelin mennä nyt Hoferiin. Olen tosi nälkäinen."

"Sama juttu", hän tuumasi ja sovitti kävelynsä tahtiini. "Tosin haluaisin vielä poiketa tuohon urheilutarvikeliikkeeseen, jos et pahastu?".

En pahastunut, vaan seurasin häntä joka päivä ohittamaani kauppaan, jossa en vielä koskaan ollut käynyt. Se paljastui kerrassaan valtavaksi pytingiksi, jonka keskellä oli muun muassa monen kerroksen korkuinen suihkulähde ja ihmisen kokoisia mallinukkeja kiipeämässä muovista kalliota ylös. Matusin ihastellessa vaatteita seurasin häntä aikomattakaan hankkia itselleni mitään.

"Näin ensi kertaa elämässäni funktionaalisen pipon", hän selitti minulle silmät suurina. "Tiedätkö, sellaisen, jota voi käyttää lenkkeillessä talvella? Ja vastaavat hanskat? En tiennyt, että sellaisia voi olla."

Virnistin hieman hänen pysähtyessään hetken kuluttua katselemaan vastaavia tuotteita hyllyssä.

"Onko teillä Suomessa tällaisia?", hän kysyi sitten. Nyökkäsin.

"Joo, tietysti."

Miestä alkoi naurattaa ja hän jätti tuotteet rauhaan.

"Tietysti. Tunnen itseni ihan barbaariksi."

Hetken kierreltyämme Matus tuli siihen tulokseen, että nähdäkseen kaiken haluamansa hän joutuisi luultavasti tekemään jonkinlaisen päiväretken kauppaan. Niinpä lähdimme helpotuksekseni siltä erää kävelemään kohti ruokakauppaa.

"Haluatko nyt syödä leipää voilla ja marmeladilla?", Matus tiedusteli minusta aika liikuttavasti. Todellisuudessa kaipasin ennemminkin jotakin suolaista, mutta en voinut kieltäytyä moisesta ehdotuksesta. Kauppaan päästyämme käytimme silti puolet ajasta viinihyllyllä, jossa minä taivastelin halpoja hintoja ja Matus lähinnä nauroi yrittäessään miettiä, mitä haluaisi kokeilla, hän kun oli enemmän muiden alkoholien ystävä.

Kaksi pulloa ostettuamme päädyimme lopulta valikoimaan marmeladin kanssa sopivia leipiä ja sitten itsenäisesti muita tarvitsemiamme ruokia. Täälläkin Matus ilmoitti joistakin tuotteista, miten ei ollut koskaan nähnyt vastaavia, mutta useimmiten saatoin olla samaa mieltä. Lopulta palasimme kahden täyden ostoskassin kanssa kotiin ja viritimme itsellemme tarjoilut kahdesta eri viinistä, vastapaistetusta leivästä, voista ja hänen äitinsä tekemästä mustaherukkamarmeladista.

"Tästä illallisesta puuttuu enää jazz ja kynttilänvalo", tokaisin miehelle kaataessamme kahden euron viiniä mehulaseihin, ja hihitimme molemmat. Istuessamme syömässä marmeladileipiämme Matus kertoi minulle niitä tarinoita, joita hänellä eniten riitti: ryyppäystarinoita.

"Toivon todella, että seuraava kämppikseni ymmärtää juomistani kuten sinä", mies totesi sydämensä pohjasta. "Töissä yritän pitää asiasta matalampaa profiilia, koska tiedän, että Itävallassa juominen on hieman erilainen käsite. Kun kerroin esimiehelleni, että juhlimme syntymäpäivääni, hän totesi että tietysti aina välillä täytyy ottaa ja niin edelleen... mutta en usko hänen tarkoittaneen aivan sitä määrää, mitä me joimme."

Totesin nauraen olevani samaa mieltä, mikä vain yllytti Matusta lisää.

"Jep, toinen työkaverini kertoi tässä taannoin, miten oli ollut Slovakiassa ja viihtynyt baarissa sen halpojen ja isojen shottien takia. Hän oli ottanut yhden viiden senttilitran shotin, sen jälkeen oluen ja sitten vielä toisen. Se oli hänen tarinansa siitä, miten hän kestää hyvin alkoholia. Ajattelin mielessäni, miten asun suomalaisen naisen kanssa, joka ei pidä itseään bilettäjänä, mutta juo viisi shottia vodkaa ja oluen ennen kuin edes lähtee baariin."

Vaikka aihe siihen oli ehkä hieman nolo, nauroin ja tunsin olevani oikein tyytyväinen itseeni - lähinnä ehkä siksi, että kämppikseni ilmeisesti piti minusta todella siinä, missä minä hänestä. Tästä hyvästä istuimme suurimman osan illasta pöydän ääressä viinejämme siemailemassa, kunnes lopulta päätimme melko yksissä tuumin mennä nukkumaan. Kerroin tarvitsevani kauneusuneni seuraavana päivänä koittavaa Eisenstadtin-retkeä varten, jota olin kieltämättä odottanut koko viikon.

***

"Näytätpä nätiltä tänään", Christa ihasteli perjantaina sairaslomalta töihin palattuaan ja tiedusteltuani häneltä tilanteeseen kuuluvasti hänen terveydentilastaan. Vilkaisin mekkoani ja hymyilin iloisena.

"Kiitos. Olemme menossa tänään Eisenstadtiin, Johan ja minä. Sikäli kun hän nyt ilmaantuu töihin."

"Aivan varmasti, kun hänellä kerran on tapaaminen", Christa totesi heti minua rauhoitellakseen, vaikka se sinänsä olikin turhaa. En pystynyt kuvittelemaan Johanin jättävän minua sillä tavalla pulaan mistään järkevästä tai järjettömästä syystä. Kaikesta huolimatta Maria vakuutteli minulle vielä samaa hänelle asiasta mainittuani, joten jatkoin rauhassa töitäni kellon tikittämisestä huolimatta.

Suunniteltuun lähtöömme ollessa alle pari tuntia aikaa puhelimeni piippasi kuvaviestiä Johanilta. Avasin whatsappin nähdäkseni hänen tuijottavan minua vakavana sairaalan aulassa otetussa otoksessa.

"Tällä kertaa en ole ainoa potilas klinikalla", hän kirjoitti kuvatekstinä. Tajusin samassa hänen kertoneen menevänsä hakemaan toisen kipulääkkeen moottoripyöräillessään saamaansa vammaan ennen lähtöämme. Vastasin tiedustelemalla, kauanko hän oli odottanut ja kertomalla aikanani jonottaneeni Wienissä kaksi tuntia tikinpoistoon sovitusta ajasta huolimatta.

"Yli tunnin", hän vastasi lyhyesti. Hetken harkinnan jälkeen päätin vastata vielä kerran.

"Ehkä et näytä riittävän sairaalta."

Tunnin kuluttua Marian puhelin soi, ja hän saapui ilmoittamaan, että menisimme nyt Johanin kanssa kolmisin syömään ja saisimme sitten jatkaa matkaa kaksin. Käytin koko kaksin kulkemamme matkan puhumalla siitä, missä olin jo hyvin harjaantunut: tulevasta kylmästä säästä. Johanin liittyessä seuraan annoin puheenvuoron hänelle, ja mies ilmoitti jonottaneensa kaksi tuntia pääsemättä silti hoitoon ja poistuneensa sitten ollakseen ajoissa.

Olinhan tiennyt, ettei hän tekisi ohareita.

Syötyämme tällä kertaa tylsästi pasta carbonaraa Maria toivotti meille mukavaa matkaa ja katosi sitten omille teilleen. Seurasin Johania samassa rakennuksessa sijaitsevaan keskukseen, jossa työautojen avaimia pidettiin.

"Kultainen Porsche, kiitos", Johan ilmoitti heti ovesta sisään päästyään, ja paikalla oleva mies ojensi hänelle jonkin perus-volkkarin avaimet.

"Olkaa hyvä, herra presidentti", hän vastasi.

Olimme hyvällä tuulella vielä autolle päästyämme, ja etupenkillä istuessani tunsin hymyni jo ylettyvän korvasta korvaan. Asiaa auttoi erityisesti se, että heti liikkeelle päästyämme Johan tiedusteli, haluaisinko ajaa mieluummin laakson läpi vai vuorten yli.

"Vuorten yli, tietysti", vastasin, kuin koko tiedustelu olisi ollut järjetön. Johan kohautti olkiaan.

"Minulla oli ennen talo siinä laaksossa, olisit nähnyt sen. Mutta selvä sitten. Ajamme vuorten yli."

"Vuori" oli tietysti melko laaja käsite, sillä jopa minä olisin ehkä ennemmin puhunut erittäin korkeasta mäestä. Katselin joka tapauksessa suurella innolla kaikkia Johanin minulle osoittelemia maisemia.

"Tuo on die Ries", hän sanoi yhtä matalaa vuorta ohittaessamme. "Sen päälle menee se hissi, joka on viimeistä päivää kuukauteen toiminnassa sunnuntaina. Tuo on siis se paikka, jonne lupasin meidän menevän."

Olin jo puolittain unohtanut asian hänen peruttuaan vaimonsa takia menomme viime viikolla, muta hän ilmeisesti ei. Tästä onnellisena nyökkäilin Johanin todetessa meidän menevän sunnuntaiaamupäivällä.

"Silloin on kylläkin todella kylmä", Johan ilmoitti, ja kohautin olkiani.

"Siihen tottuu. Kotikaupungissani oli eilen aamulla -24 astetta."

"No, jos sinun tulee liian kuuma, voit aina ottaa takkisi pois", Johan sanoi. Nauroin ja keskityin sitten fiilistelemään maisemia ja lopulta, vuorten loppuessa, autokaistalla kohti Wieniä kiitämistä musiikin soidessa ja Johanin selostaessa minulle satunnaisesti milloin minkäkin ohittamamme paikan historiaa.

Matka Eisenstadtiin kesti, jopa tätä oletettavasti nopeinta hieman pidempää reittiä ajaessamme, alle kaksi tuntia. Vihdoin paikat tunnistaessaan Johan ilmoitti, että voisimme ajaa ensin aikamme kuluksi Esterházyn linnaa katsomaan. Se olikin luultavasti arviolta ainoa Eisenstadtin nähtävyys, sillä paikka oli ennemmin esikaupunki tai kylä kuin mitään muuta.

"Emme voi missään nimessä nousta tässä autosta - en tiedä, voiko tässä edes pysähtyä", Johan totesi yrittäessäni avata turvavyötäni portille ajettuamme. Samassa hän tuntui päättävän, että kun nyt osoitin asiaan mielenkiintoa, meidän olisi parkattava johonkin ja käveltävä katsomaan linnaa. Niinpä kiersimme lähimmälle parkkipaikalle ja maksoimme kuusikymmentä senttiä siitä, että saimme pysäköidä seuraavaan aamuun.

"Sinun on vain käveltävä oikein hitaasti", Johan sanoi, ja tein työtä käskettyä hänen jalkaansa säästääkseni.




"Otan sinusta kuvan, seiso siinä, katso minua ja näytä ystävälliseltä", Johan jankkasi minulle, mutta pudistin vimmatusti päätäni ja kieltäydyin kerta kaikkiaan.

"En halua. Oikeasti."

"Selvä sitten", hän tuumasi ja napsi kuvia selkäpuoleltani linnaa kuvatessani, ilmeisesti minua hölmönä pitäen. Lopulta tästä selvittyämme kävimme linnan sisäpihalla oikeastaan vaan kääntymässä, kaikki muu kun olisi maksanut ja vienyt aikaa. Sen jälkeen jatkoimme kävellen pääkatua nähdäksemme, olisiko paikassa mitään muuta nähtävää. Johan tosin puhui tuon ajan työpuhelua ja seisahdutti minut lopulta paikalleni odottamaan ja ottamaan valokuvia, ennen kuin kertoi bonganneensa tutun konditorian, jossa voisimme halutessani käyttää loppuajan.






Aikansa valikoituaan, ja myyjättären kanssa huulta heitettyään, Johan totesi Haydn-tortun olevan minulle suomalaisena paras kokeiltava asia paikassa. En pitänyt tarpeellisena mukista vastaan.

"Etkö syö enempää?", ihmettelin Johanin otettua tortusta oikeastaan vain muutaman palan. Hän kohautti olkiaan.

"Saat syödä niin paljon kuin haluat."

"Silloin syön kaiken", ilmoitin heti.

"Minulla oli yhdeksän sisarusta. Olen tottunut siihen, että muut syövät kaiken nenäni edestä", mies totesi. Olin aikeissa sääliä häntä, kun hän jo samassa soitti uuden työpuhelun. Tätä epäkohteliaisuutta paikatakseni söin loput itsekseni, minkä jälkeen meillä oli peräti kaksikymmentä minuuttia aikaa löytää siihen tapahtumaan, jonka vuoksi edes olimme koko kaupungissa.

Johania tämä ei luonnollisesti hetkauttanut tippaakaan. Loppujen lopuksi astelimme ovista sisään kaksi minuuttia ennen tapahtuman alkua.

Seuraavien tuntien aikana minulla oli enemmän tai vähemmän tylsää. En ollut niin innoissani tilaisuudesta, että olisin halunnut kuljeskella verraten pienessä tilassa itsekseni saksaksi vieraille ihmisille EU-asioista juttelemassa. Johan sen sijaan luonnollisesti käytti kaiken valokuvaamiselta säästyvän aikansa milloin ketäkin naisihmistä viihdyttäen.

"Olen nähnyt jo kaiken", hän totesi minulle pokkana vain reilun puolen tunnin jälkeen, ja olin tietoon erittäin tyytyväinen. "Voimme oikeastaan vaikka lähteä. Haetaan minulle laastia huomiseksi."

Ennen kuin ehdimme tehdä tätä, äkkäsimme sivuun levitetyn kahvitarjoilun olevan jo valmiina. Pysähdyimme siis nappaamaan kahvit ja palat kakkua.

"Kahdeksalta täällä on kunnon buffetti", eräs työntekijöistä valisti Johania, mikä ilmeisesti sai hänet muuttamaan mielensä lähtemisestä. Kun samassa alkoi jo istuen seurattava paneelikeskustelu, en vastustanut paikalle jäämistä. Arvelin tosin Johanin jälleen kiinnittävän huomionsa johonkin aivan muuhun ja joutuvani siksi myöhemmin referoimaan hänelle, mistä tilaisuudessa oikein oli puhuttu.

"Haluan kotiin", mies kuiskasi minulle keskustelun jatkuttua noin puoli tuntia, ja virnistin iloisesti takaisin. "En ole kiinnostunut tällaisesta."

Hetken kuluttua hän nojautui jälleen minua kohti, erään paneelin osanottajista pitäessä noin kymmenen minuutin monologia yleisön edessä.

"Hän haluaa tulla uudelleen valituksi EU-parlamenttiin ja uskoo ilmeisesti, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä enemmän ääniä hän saa."

"Mietin juuri, että hän pitää puhumisesta vielä sinuakin enemmän", kuiskasin takaisin ja Johan hymähti. Tiesin silti hymyileväni keskustelun aikana useasti, mistä kertoi ehkä myös se, että tajusin valokuvaajan kohdistavan minuun useammankin kerran. Lisää kuvia, joiden luultavasti toivoisin pysyvän haudattuna jonnekin. Johan sen sijaan otti itsestään selfietä muu yleisö taustallaan.

"Sinun pitäisi hymyillä, kun otat itsestäsi kuvia", tuumasin otoksen nähtyäni keskustelun päätyttyä. Hän naurahti hieman.

"Niin... olet ehkä oikeassa."

Samassa mies jo kääntyi keskustelemaan vieressään istuvan naisen kanssa jostakin, ja kärsivällisesti odottaessani viittasi minulle pian merkiksi siitä, että voisin paikoillani kyllästymisen sijasta iskeä kiinni buffettiin. En tarvinnut toista käskyä.

Kymmenestä eri vaihtoehdosta leivän valittuani ja lisäksi itselleni puoli lasia rieslingiä kaadettuani näin Johanin vihdoin suuntaavan paikalle ja virnistävän tyytyväisenä.

"Sait siis viiniäkin, hyvä", hän tuumasi ja nappasi itselleen tätä lukuun ottamatta vastaavat tarjoilut. Hänen esimerkkiään seuraten hain pian toisen leivän, minkä jälkeen hän otti pokkana meille kolmannet. Nauroin vähän.

"Sinä sanoit aiemmin, ettet söisi tänään enää mitään."

"Nyt syönkin ihan muuten vain", hän ilmoitti. Nyökkäsin.

"No, opiskelijana oppii, että jos ruokaa on ilmaiseksi tarjolla, sitä on syötävä niin paljon kuin mahdollista. Entisen poikaystäväni kanssa kävin useasti tapahtumissa ihan vain ilmaisen ruoan ja viinin takia."

"Minä en ole harrastanut sellaista pitkään aikaan", Johan sanoi, mutta söimme silti surutta neljännet leivät. Hänen ottaessaan viidennen en voinut enää kuin nauraa. Buffet oli silti niin ylimitoitettu, että asiasta oli turha tuntea huonoa omaatuntoa.

Näin riittävästi lokkeiltuamme Johan tiedusteli tapansa mukaan, minne haluaisin nyt mennä.

"Minne me voisimme mennä?", tiedustelin huvittuneena, ja hän virnisti.

"No, onhan noita vaihtoehtoja. Baariin, Hotel Burgenlandiin."

"Saammehan parkata aamuun asti", vastasin virnistäen kuin idea olisi ollut hyväkin. Asialle naurettuaan mies ilmoitti yhtä kaikki, että voisimme nyt lähteä kotiin. Kylmään autoon hieman täristen kavuttuani hän vähät välitti kärsimyksistäni ja avasi sen sijaan vielä ikkunatkin voidakseen tupakoida. Radiosta aiemmin kadottamamme tilalle etsimämme kanava alkoi soittaa jotakin haitarimusiikkia, joka oli niin ärsyttävää, että lähinnä refleksinä nappasin sen heti puuskahtaen pois.

"Etkö halua kuunnella kunnon itävaltalaista perinnemusiikkia?!", Johan tiukkasi heti ilmeisen huvittuneena.

"En todella."

"Sen sijaan laitat jotakin amerikkalaista massamusiikkia soimaan."



Johan tyytyi kaikesta huolimatta kohtaloonsa siitä enempää valittamatta. Kaupungista ulos ajaessamme hän kysyi, tiesinkö, mitä yölaskettelu oli. Sanoin, etten ollut varma, ja hän antoi minulle muutamia hakusanoja googletettavaksi.

"Nachtskilaufen Zauberberg Semmering", luin ääneen hakutuloksista, ja hän käski minun tarkistaa kellonajat.

"Yhdeksään asti illalla, ilmeisesti."

"Sitten menemme katsomaan - olemme paikalla ehkä viittä vaille, jos ajamme riittävän reippaasti", Johan tuumasi. Hän ajoi nähdäkseni juuri riittävän hitaasti ollakseen saamatta nopeussakkoa, mikä moottoritiellä tarkoitti hieman vajaata 140:tä. Jännittävämpiä olivat silti ne pätkät, joilla ajoimme vuorta ylös kiemurtelevaa tietä niin sankassa sumussa, että näimme eteemme arviolta kolme metriä kerralla.

"Ajanko liian lujaa, pelottaako sinua? Sinun täytyy sanoa."

"Et", vastasin rehellisesti. "Itse ajan aina ennemminkin liian lujaa. Kunhan emme nyt tyyliin kuole."

"No, en ole kuollut tähän mennessä", Johan vastasi. Nyökkäsin.

"Se on hyvä merkki."

Tuonne "Taikavuoreksi" kutsutulle laskettelupaikalle päästyämme kapusimme autosta melkoisiin lumikinoksiin, joista Johan oli arvellut minun saappaideni ansiosta selviävän. Ulkona oli silti melko kylmä, vaikka laskettelun ja afterski-juhlien seuraaminen pimeässä ihan hauskaa olikin.

"Nyt olet nähnyt tämänkin paikan", Johan totesi lopulta jälleen väkisin minusta kuvia napsittuaan. "Haluatko mennä sisälle?".

Hieman haluttomasti seurasin häntä baariin, joka oli hienoudestaan huolimatta melko epähoukutteleva ollessaan täynnä humalaisia laskettelijoita ja soittaessaan musiikkia niin kovalla, että se kuului rinteeseen asti. Niinpä pari kuvaa napattuani vastasin Johanin tiedusteluun, että lähtisin ennemmin kuin jäisin pidemmäksi aikaa paikalle.



Autoon kavutessamme Johan ilmoitti, että voisimme mahdollisesti silti mennä matkalla jonnekin muualle.

"Mutta emme leipää syömään, se riittää tältä erää."

"Se sopii", vastasin virnistäen ja suljin jälleen silmäni tuntiessani oloni jälleen väsyneeksi koko päivän tarkkaavaisena olosta. Melkein Grazin rajalla ollessamme Johan vaati huomiotani kertomalla, että lähestyimme paikkaa, jossa voisin käydä vapaa-ajallani.

"Haluatko mennä sinne?".

"Okei", vastasin, vaikka hänen äänensävynsä häiritsikin minua hieman. Johan ei pystynyt enää pitämään pokkaansa, vaan alkoi tyrskähdellä.

"Mitä?!", tiukkasin häneltä hänen virneensä vain levitessä.

"No, se on sitten tietynlainen paikka."

Tajusin hänen selityksensä samalla, kun näin baarin nimen etäämpänä. Hooters.

"Muutin jo mieleni, en halua mennä", ilmoitin heti silmiäni pyöräyttäen. "Tiedän tuon konseptin kyllä."

"He tarjoilevat yläosattomissa", Johan nyökkäsi ja käänsi autonsa kaikesta huolimatta valtavalle parkkipaikalle. "Oletko varma? Okei sitten. Voit vilkaista meininkiä ikkunasta, kun käännän autoni."

Vilkaisin baariin todetakseni sen sisällä olevan pelkkiä miehiä, kuinkas muuten. Johan nautti silminnähden siitä, että oli saanut minua kiusattua.

"Voisit hakea ja saada sieltä helpon työpaikan", hän totesi vielä kaiken päälle autonsa kääntäessään. Näytin hänelle kyllästyneenä keskisormea.

"Ei sitten", hän ilmoitti hätkähtämättä. "Haluatko mennä tuohon vastapäiseen McDonaldsiin? Ja juoda tyyliin teetä."

Miehen tähänastisiin ehdotuksiin nähden tämä oli mielestäni jo sen verran hyvä, että ilmoitin haluavani. Sisällä tilasimme todella kaksi mukillista teetä ja istuimme sitten vierekkäin sohvalle voidaksemme seurata samalla televisiota. Siinä näytettiin kuvia Tirolista, minkä tiesimme jo molemmat ilahduttavan minua aina suuresti.


"Missä haluaisit vielä harjoittelusi aikana käydä? Niin, tietysti, tuolla", Johan totesi näyttöä vilkaisten. "Mutta siellä käyt sitten Münchenistä, vai mitä?".

"Joo", vastasin ja mietin hetken. "En tiedä. Ehkä Kärntenissä. Kaikki kehuvat sen olevan hieno paikka."

"Kärntenissä?.. Niin, on se, ehdottomasti", Johan vastasi hetken mietittyään. Mielestäni tämä oli kohtuullinen ehdotus, sikäli kun hän nyt ottaisi sen toteuttamisen asiakseen, sillä osavaltio oli lähellä. Siirryimme keskustelemaan siitä, millaista Johanin loma-asunnolla Kroatiassa oli. Siellä en todellisuudessa uskonut pääseväni käymään.

"He vihaavat ulkomaalaisia", Johan totesi pokkana. "Minua he jotenkin sietävät, koska osaan kroatiaa riittävästi naapureiden kanssa seurustellakseni. He huomaavat minun näkevän vaivaa kommunikoidakseni ja niin edelleen."

Mietin, osasiko hän tämän ajatuksen myötä arvostaa sitä vaivaa, jonka minä näin meidän kommunikointimme eteen. Mahdollisesti.

"Tuleeko Itävallassa arviosi mukaan hyvin toimeen, jos ei osaa sanaakaan saksaa?", kysyin Johanilta kiinnostuneena.

"Luultavasti", hän vastasi hetken mietittyään. "Me olemme avaramielistä porukkaa ja osaamme englantia. Miksi kysyt? Äitisi takia? Veljesi?".

"Ei, ei, mielenkiinnosta vain", vastasin. "Olen kuullut, että Saksassa on vaikeaa pärjätä osaamatta saksaa. Mutta en oikein osaa arvioida, koska puhun sitä itse."

"Riippunee siitä, mitä kieltä puhut", hän sanoi. "Pelkän mandariinikiinan osaaminen voi osoittautua haastavaksi. Mutta sinun englantisi on todella hyvää, sinulla oli hyvä opettaja."

"Kiitos. Mutta en oppinut englantia koulussa, vaan netissä", vastasin, mikä tuntui olevan hänelle ihmeellinen ajatus. Miehen tarpeeksi asiasta kyseltyä totesin lopulta, että erityisesti televisiosarjojen katsomisesta oli ollut etua.

"Aaa", hän sanoi ja vaikutti vihdoin ymmärtävän, mistä oli kyse. "Niin, sehän ei ole meillä mahdollista."

"Tiedän", vastasin huvittuneena ja siemaisin teetäni. Johan suunnitteli tulevaa päiväänsä, johon sisältyisi sekä jonkinlainen seinäremontti keittiössä että hänen vaimonsa vierailu.

"Siitä tulee hauskaa", hän totesi virnistäen, mutta en mennyt vipuun. Olisi tuonkin tapahtuman lopputulos mikä hyvänsä, se aiheuttaisi vain lisää ongelmia, joita saisin parhaan kykyni mukaan kuunnella. Jotenkin vaistosin miehen tietävän tämän varsin hyvin itsekin, ja hetken kuluttua hän tarttui totisemman näköisenä käteeni.

"Elle", hän sanoi ja mietti sitten hetken. "Onko mitään, mitä voisin antaa sinulle, mitä voisin tehdä hyväksesi?".

Pudistin päätäni.

"Ei mitään", vastasin vakavana. Olisi kenties ollut asiallista sanoa, miten hän oli jo nytkin tehnyt aivan riittävästi, mutta ehkä juuri tästä syystä hämmennyin aina moisesta siinä määrin, etten osannut ajatella kohteliaisuutta. Johan nyökkäsi ja näytti hieman siltä, että oli jo osannut odottaa vastaustani.

"Ei mitään... olkoon, jos niin sanot."

"Entä mitä sinä haluat?", kysyin kerrankin ollakseni vähän fiksumpi, ja hän katsoi minua yllättyneenä.

"Minä? Nytkö..? Oikeastaan nyt haluaisin, että palaamme koteihimme, sillä minun on noustava huomenna aikaisin töitä tekemään. Mutta sunnuntaina menemme aamupäivästä retkelle, niinhän lupasin sinulle."

Tähän tyytyväisenä nousin ja siirryin mukisematta takaisin autoon. Kotiovelleni pysähdyttäessä vakuutin, että minulla oli ollut hauskaa, ja Johan lupasi vielä kerran näkevänsä minut sunnuntaina. Kotonamme Matus oli vielä hereillä, ja oli kaikesta päätellen huvitellut juomalla ainakin yhden pullollisen viiniä. Itse kävelin suorinta tietä suihkuun ja sitten nukkumaan. Puhelimeni laturiin laittaessani havaitsin Johanilta saapuneen minulle Facebook-kutsun johonkin ilmeisesti täysin pimeässä soitettavaan musiikkiesitykseen ensi viikolla. Klikkasin olevani kiinnostunut asiasta.

Aamulla herätessäni hän oli reagoinut kiinnostukseeni hymiöllä. Miksi, se ei minulle selvinnyt.

Haha.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti