sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Es passt schon

"Haluatko edelleen maalata tänään?".

Lähetin viestin tietokoneeni whatsappilla ja palasin edellisen blogiosani pariin. Kello oli jo puoli yhden, eikä vuokranantajistani ollut kuulunut mitään. Se tarkoitti sitä, että olin kerrankin saanut nukkua rauhassa ja kirjoittaa juoksematta pää kolmantena jalkana jonnekin. Tuntui silti kohtuulliselta edes kysyä Johanilta, kaipaisiko hän apuani myöhemmin.


"En tiedä...

Nukuin kahteentoista ja selkäni on jumissa.

Mitä sinä haluaisit tehdä?".


Sellainen vaihtoehto, että hän nukkuisi puoleenpäivään ei ollut käynyt mielessänikään. Mietin asiaa hetken.


"No, voin tehdä sen ilman sinuakin, kunhan sanot minulle, mitä minun pitää tehdä.

Joka tapauksessa olisin ennemmin auttamassa sinua kuin täällä."


"Sinä olet aina luokseni tervetullut!", hän vastasi. Vielä miettiessäni, miten kiittäisin kauniisti tästä ilmoituksesta, hän kirjoitti jo uudelleen.

"Ja tänä iltana voisimme mennä seisomapaikoille oopperaan: Tschaikowskin Eugen Onegin alkaa 19:30, liput ovat 3,50€ ylöspäin."


Johan lähetti perään vielä linkin ohjelmaan, mutta se oli minulle aivan sama. Olin jo vuosia etäisesti suunnitellut meneväni ensi kertaa oopperaan sen ollessa budjettini rajoissa, ja aina hänen sitä jo pari viikkoa sitten ehdotettuaan olin odottanut tilaisuutta varsin innolla. Oikeastaan minulla oli vain yksi huoli.

"Oikein mielellään. Mutta miten minun pitäisi pukeutua?".

Jotenkin yhtäältä asunnon ovien maalaaminen ja toisaalta ooppera eivät sopineet mielessäni hyvin yhteen, mitä vaatteiden valintaan ja muuhun vastaavaan tuli.

"Kuten aina. Mieluiten niin, että voit halutessasi istua jonnekin lattiatasoon, jos et jaksa seistä koko aikaa..."

Ilmoitin asian olevan selvä, vaikka omasta mielestäni pukeutumiseni "kuten aina" ei välttämättä aivan tilanteen arvokkuutta vastaisikaan. Hetken mietittyäni ilmoitin, että tulisin joka tapauksessa neljään mennessä, joten Johan saisi olla vielä pari tuntia rauhassa.

"Tule, kun sinua huvittaa! Vaikka aiemminkin."


Loppujen lopuksi olin miehen ovella tasan kello 16, siivottuani ensin asuntoni esittelykelpoiseksi, kirjoitettuani blogini loppuun ja käytyäni matkalla noukkimassa kaupasta leivän. Se, että olisin mennyt Johanin luokse olettaen saavani ruokaa, olisi ehkä ollut ymmärrettävää, mutta silti liian noloa.

"Tein ruokaa", hän ilmoitti heti ovesta sisään astuttuani. Virnistin takkiani henkariin ripustaessani.

"Hienoa. Mitä niin?".

Pannuun vilkaistuani totesin hänellä olevan tällä kertaa ainakin kalkkunaa, kesäkurpitsaa ja joitakin muita kasviksia. Johan nosti samalla toista kattilaa liedeltä.

"Syötkö sinä riisiä?", hän kysyi.

"Joo, totta kai", vastasin, ja Johan kääntyi virnistämään minulle.

"Sinä olet todella helppohoitoinen. Suolakurkkuja minulla ei nyt ole."

"Onpa sääli", tuumin iloisena jälleen kerran herkullista ruokaa eteeni saadessani.


"Haluatko sinä maalata tänään?", Johan kysyi syötyämme, esiteltyään minulle ensin jonkin aikaa 1840-luvun Grazin karttaa. Miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt.

"Joo", vastasin heti.

"Oletko varma?".

"Joo joo, varmasti", toistin ja hyppäsin ylös. Tarpeeksi Johania asiasta vakuutettuani hän tuumasi, että voisin tässä tapauksessa vaihtaa vaatteeni. Hänellä oli siistit siniset haalarit ja valkoinen T-paita, jotka hän ojensi minulle.

"Mahdutko näihin?.. No, varmasti", hän totesi vaatteita levitellessään. "Käy vaihtamassa tuolla, sitten voimme aloittaa."

Mielestäni hemmetin päheään työasuun pukeuduttuani marssin keittiöön, johon Johan oli jo nostanut vessassaan olevan ikkunalasin. Ilmeisesti tänään olisi siis vuorossa tuon huoneen maalaaminen valkoiseksi. Hetken järjestelyjä tehtyään mies nappasi käteensä hiekkapaperin, jolla saisin hioa ikkunanpielistä vanhaa maalia pois ennen uuden levittämistä. Tuona aikana hän laittoi maalin ja muut tarvikkeet valmiiksi ja kantoi ne sitten viereeni.

"Tästä sinun pitäisi ottaa valokuvia", tuumasin hänen esiteltyään hetken, miten homma toimi. Hän naurahti vähän.

"Onko sinulle remontoiminen niin tavattoman epätavallista?".

"Ei minulla koskaan ole ollut tilaisuutta siihen", vastasin, ja hän nyökkäsi. Hetken maalia levitettyäni mies vilkaisi työtäni ja totesi, että voisin tehdä sen paremminkin. Kuuntelin vakavana hänen neuvoessaan. Pois se minusta, että kerrankin häntä auttaessani tekisin homman huonosti.

"Kauanko vanhempasi olivat yhdessä?".

Keskeytin hommani hetkeksi ja vilkaisin häntä kummissani. Mies tiskasi takanani jotakin ja yritti vaikuttaa siltä, että jutteli muuten vain jotakin.

"Anteeksi?".

"Koska isäsi lähti?", hän muotoili kysymyksensä uudelleen.

"Kun olin yksitoista."

"Ja nyt hän asuu jossakin muussa kaupungissa?".

 "Jep", vastasin, mutta arvelin kuulostavani tylyltä. Mietin hetken.

"Emme ole kovin läheisiä", lisäsin sitten ja keskityin jälleen töihini, jotta hänen ei suotta tarvitsisi pahoitella asiaa. Johan ymmärsi jättää asian sikseen ja ilmoitti pian sen sijaan, että valmistuttuani voisin siirtyä vähän urheilemaan ja maalaamaan ikkunankarmeja vessaan, se kun vaati hieman kiipeilyä ja kurottelua. Tästä tyytyväisenä tein työtä käskettyä.

"Pidät pensseliä väärin", hän sanoi hetken kuluttua jälleen, ja neuvoi minua kaikesta huolimatta kärsivällisesti. Nyökkäsin vakavana.

"Olen pahoillani. Teen tätä oikeasti ensi kertaa."

"Ei ei, tämä on sinulle oikein hyvää harjoitusta", hän ilmoitti ja jätti minut yksin työni pariin. Muutaman minuutin kuluttua hän tiedusteli keittiöstä, miten minulla meni.

"Hyvin... luulisin", vastasin, ja virnistin väkisinkin itsekseni. "Miksi, oletko huolissasi?".

"En sitten yhtään", hän ilmoitti vakuuttavan oloisesti. Itse olin sitä mieltä, että aloin kehittyä nopeasti. Työtä jatkaessani hän palasi yhtäkkiä ja ilmoitti muistaneensa, että kuvaisi minua nyt.

"Nuo housut sopivat sinulle", hän tuumasi valokuvia räpsiessään. "Näytät siltä, kuin olisit tehnyt tätä jo pidempäänkin."



"Remontoinut koko kämpän", vastasin maalitahraisia housuja vilkaistessani. Arvelin valkoista maalia olevan jo sormieni lisäksi hiuksissani ja mahdollisesti myös kasvoissani. Mietin, lähtisikö se ikinä oopperaan mennessä pois.

Jatkoimme hommaa niin kauan, että koko vessa oli entisen likaisenkeltaisen sijasta valkoinen. Lopputuloksen nähdessäni olin sitä mieltä, että parannus oli huomattava. Johan puolestaan totesi, että voisimme kaikesta huolimatta vetää uuden kerroksen maalia päälle huomenna, ja oli tietysti oikeassa.

"Paljonko meillä on aikaa? Parikymmentä minuuttia? Okei, minun on käytävä suihkussa", hän ilmoitti, mutta veti sitä ennen vaatekaappinsa ovet auki. "Miten haluat minun pukeutuvan?".

"En kovin hyvin, kun en ole sitä itsekään", ilmoitin rehellisesti sohvan käsinojalla istuessani. Aikansa vaatteita valikoituaan hän marssi kylppäriinsä ja jätti minut vaihtamaan takaisin asiallisempiin kuteisiin.

"Mitä teen hiuksilleni?", kysyin mieheltä hänen palattuaan. Maalin olin saanut niistä pois, mutta muuten en oikein tiennyt, miten näyttää enemmän oopperakävijältä ja vähemmän juntilta.

"Hiuksesi ovat ihan hyvin", hän tuumasi solmiota solmiessaan. "Me seisomme siellä aivan takana. Jos sinun takanasi on joku, se on joku valoteknikko. Kukaan ei näe, miltä näytät."

Tähän tietoon tyytyväisenä lähdin seuraamaan miestä oopperatalolle, joka oli naurettavan, helposti alle kilometrin kävelymatkan päässä. Sen eteen päästyämme esityksen alkuun oli arviolta kymmenen minuuttia.


Sisään päästyämme katselin ihastuneena ympärilleni. Ainoa minua häiritsevä tekijä oli se, että olin mielestäni alipukeutunut, joskaan en ehkä niin pahasti kuin olin pelännyt. Johanin aikataulujen ansiosta olimme onneksi paikalla niin viime hetkellä, että suuri osa ihmisistä oli jo paikoillaan, eikä siis näkemässä minua.





Vilkaisin Johanin asua kunnolla ensi kertaa ja päätin kerrankin olla fiksu.

"Näytät hyvältä", sanoin ja hymyilin ystävällisesti.

"Perus työasu", hän virnuili ja saattoi minut paikoillemme. Olin helpottunut huomatessani, että takaa paitsi näki, siellä oli myös pehmustettu kaide, johon nojailla. Lisäksemme paikalla ei ollut ketään, mutta muutaman minuutin kuluessa muutama yksinäinen, Johaniakin vanhempi katsoja saapui viereemme.

"Ei, pysykää vain siinä, niin minun on lämpimämpi", totesi vanhempi nainen sydämellisesti aikoessani tehdä hänelle tilaa. Hymyilin takaisin ja kohotin jälleen kännykkääni napatakseni kuvan tai pari ennen esityksen alkua.


"Kuulkaa, Teidän tulisi juosta tuonne toiselle puolelle kuvaamaan ja sitten takaisin, sieltä saa parempia kuvia", nainen sanoi minulle samassa, ilmeisen mielissään innostuksestani. Hymyilin hänelle edelleen, mutta en viitsinyt liikkua pelätessäni esityksen alkavan hetkenä minä hyvänsä.

"Mitä hän sanoi sinulle?", Johan tiedusteli toiselta puoleltani ja nojautui sitten itse naista kohti. "Anteeksi, mitä sanoitte?".

"Sanoin, että vaimonne pitäisi kiertää valokuvaamaan tuolta kaiteen toiselta puolen, sieltä saisi parempia kuvia", nainen sanoi. "Tunnetteko Te jo tämän esityksen, mistä se kertoo?".

"Kyllä, jotenkin", Johan vastasi välittämättä oikaista naista. Itse pudistin hymyillen päätäni.

"Se on yksinkertaista", nainen sanoi minulle sydämellisesti ja naurahti sitten hieman lähemmäksi nojautuessaan. "Rakkaudesta, tietysti."

"Ja lopulta kaikki päättyy kuitenkin huonosti", Johan tuumasi tyypilliseen tapaansa. Samassa valot alkoivat sammua, ja kohensin innoissani asentoani. Samalla huomasin miehen katselevan edelleen kännykkäänsä.

"Lopeta", kuiskasin hänelle, mutta hän vain pudisti päätään. Noin puolen minuutin kuluttua hän ojensi luurin minulle.

"Tässä. Voit lukea, mitä tässä tapahtuu", hän ilmoitti kuiskaten. "Koska emme näe täältä tekstejä, ne ovat tuolla ylhäällä."

Se oli todella sääli, sillä esitys oli luonnollisesti venäjänkielinen. Vaivihkaa hetken luettuani sain alusta selville riittävästi voidakseni seurata tapahtumia hieman mielekkäämmin. Se oli tosin melko toissijaista - kaikki esiintyjät lauloivat niin kauniisti, että pidin esityksestä suuresti, vaikka en tajunnutkaan sanaakaan. Tiesin hymyileväni niin, että kasvojani särki.

Puoliajan valojen syttyessä Johan ilmoitti minulle, että tarvitsisi tupakan. Voisin tarjetessani tulla mukaan.

"Pidätkö siitä?", hän kysyi seistessäni ulkona kädet puuskassa lämpimänä pysyäkseni. Lämpötila oli arviolta nollassa.

"Oikein paljon", vastasin. Tiesin hänen luultavasti tietävän sen muutenkin - olin tajunnut hänen vilkaisevan ilmettäni useampaankin otteeseen esityksen aikana. "Vaikka en edes ymmärrä, mitä tapahtuu."

"Se on lopulta aika toissijaista", hän tuumasi. "Musiikki on kaunista, laulu samoin. Mutta ehkä voisimme yrittää mennä yläkerran seisomapaikoille, sieltä näkisit tekstityksen. Haluaisitko kokeilla?".

Tietysti halusin. Ylös päästyämme totesimme, että paikalla ei luultavasti myöskään olisi liikaa tungosta. Näkymä oli paljon parempi kuin alhaalta.

"Voisimmeko jäädä tänne?", tiedustelin. Johan nyökkäsi.

"Kyllä, varmasti."

Muutaman paikallaolijan vilkaistessa meitä mies selosti heille, miten meillä tosissaan oli kyllä liput, mutta alakertaan. Olimme täällä tekstit nähdäksemme. Kaikki vaikuttivat ymmärtäväisiltä, seisoimmehan korokkeella heidän takanaan.

"Sinulla on onnea", Johan kumartui kuiskaamaan minulle valojen alkaessa jälleen sammua. "Tuo mies edessäsi on tosi lyhyt."

En usko miehen kuulleen tätä, mutta yhtä kaikki hän väisti pian sivulle ja katsoi sitten minua merkitsevästi. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle kiitollisena nähdessäni nyt täysin esteettä sekä lavalle että sen yläpuolella olevalle tekstiruudulle.


Johan oli jo ennalta spoilannut minulle, miten yksi päähenkilöistä kuolisi esityksen aikana. Säpsähdin yhtä kaikki tämän ampuessa itsensä lavalla.

"Kuollut", lauloivat näyttelijät venäjäksi, ja Johan käänsi sen vielä varmuuden vuoksi minulle. Nyökkäsin vakavana.

"Oletko nyt surullinen, kun hän kuoli?", mies kysyi virnistäen.

"Olen. Hän lauloi niin kauniisti", kuiskasin takaisin, ja Johan naurahti väkisinkin.

"No, ensi viikolla hän laulanee jälleen."

Esityksen päättyessä kolme tuntia alkamisestaan taputin, kunnes esirippu laskeutui. Tällöin Johan ilmoitti, että voisimme mennä yläkertaan seuraamaan siellä järjestettävää keskustelutilaisuutta. Kello oli jo puoli yhdentoista, mutta minulla ei ollut mitään tätä vastaan - muuta, kuin että se kiinnosti minua huomattavasti esitystä vähemmän.

Tilaisuuden päätyttyä kello oli liki puoli kaksitoista. Oli niin myöhä, että vaatteemmekin olivat naulakossa itsepalveluna haettavissa.

"Nyt voit hommata paremman takin", tuumasin Johanille tämän etsiessä vaatteitamme.

"Ääh, valikoimaa on liian vähän", hän ilmoitti. "Mitäs sinulla on nyt suunnitelmissa?".

Nauroin vain ja arvelin hänen vitsailevan, joskin kokemus osoitti, että tämä oli yleensä harhaluulo. Ulos päästyäni vastasin hänen kyselyynsä, että pääsisin hyvin yksin ja kävellen kotiin.

"Pääsisit raitiovaunulla osan matkasta", mies totesi.

"En halua", vastasin. "En vain oikein tiedä, mihin suuntaan minun pitäisi nyt lähteä."

"Joo, en minäkään", hän vastasi yllättäen. "Ehkä saatan sinua vähän matkaa, jonnekin Schlossbergin tienoille. Tiedätkö, onko se vielä auki? Voit mennä taas sen läpi."

Tähän tyytyväisenä lähdimme kävelemään kohti keskustaa.

"Piditkö esityksestä?", Johan tiedusteli jälleen, ja nyökkäsin iloisena.

"Pidin. Oikeastaan enemmän kuin luulin."

"Niinkö todella?", hän kysyi hyvillään ja nyökkäsi. "No, minä kiitän sinua. En olisi muutoin tullut käyneeksi siellä."

Samassa hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja virnisti leveästi.

"Kuule, me menemmekin nyt baariin. En käy nykyisin koskaan missään."

Seuraavasta kadunkulmasta hän oli jo vetänyt minut jonkin irkkupubin eteen ja todennut ikkunasta vilkaistuaan, että paikassa oli aivan riittävästi tilaa. Niinpä astuin hänen edellään rappusia alas ja ilmoitin hetken mietittyäni baarimikolle, että joisin Guinnessia. Johanille totesin istuvani mieluiten seinän viereiseen pöytään. Se oli käytännössä ainoa mahdollisuuteni ymmärtää hänen puheistaan edes jotakin kaiken muun hälyn yli.

"Cheers", hän totesi paikan hengen mukaisesti juomansa saatuaan.

"Cheers. Kippis", vastasin. "Tiedätkö, kun olin Göttingenissä, kävin baarissa varmaan kolmesti viikossa. Vain ystäviäni tavatakseni."

"Ja Grazissa et ole käynyt kertaakaan", hän ihmetteli. "Tai no, olet, kerran."

"Niin. Sinun kanssasi", vastasin nyökäten. "Se johtuu siitä, että minulla ei ole täällä ystäviä. Paitsi sinä."

En mielestäni sanonut kommenttiani mitenkään murheellisesti, mutta hän puristi silti kättäni ja alkoi sitten jutustella jotakin siitä, miten oli aikanaan yrittänyt opetella soittamaan ties mitä eri soittimia.

"Lauloin myös. Kerran jouduin laulamaan ranskaksi, se oli käsittämätöntä kaikille."

"Osaatko sinä edelleen ranskaa?", tiedustelin mielenkiinnolla.

"En sitten yhtään", hän vastasi heti. "Kerran jouduin puhumaan sitä yhden päivän ajan, ollessani lentokentällä jumissa ranskalaisen seurueen vieressä. Se oli oikein hyödyllistä. Muita ihmisiä kuuntelemalla oppii lausumista ja sanastoa kaikkein helpoiten."

Nyökkäsin hänen olevan ehdottomasti oikeassa.

"Luulen, että maaliskuun loppuun mennessä puhun jo todella hyvää saksaa", vastasin tyytyväisenä hymyillen. Johan virnisti väkisinkin.

"Kyllä, se on aivan varmaa."

Edelleen leveämmin virnistäen hän pudisti päätään.

"Sinä olet todella herttainen."

Naurahdin vähän ja hörppäsin oluttani.

"Kiitos."

"Minusta on oikein mukavaa, että olet nyt täällä", Johan totesi samassa vakavampana, ja nyökkäsin mielissäni.

"Olen sinulle tosi kiitollinen. Olen ollut täällä vasta neljä viikkoa ja tehnyt jo ties mitä."

"No, et paljonkaan", hän sanoi heti vähättelevästi. Omasta mielestäni olin tässä ajassa tehnyt hänen ansiostaan enemmän kuin mitä muuten olisin yhteensä saanut harjoitteluni aikana aikaiseksi.

"Nyt minun on mentävä", mies totesi juomansa loppuun hörpätessään. Kello lähestyi yhtä. "Jätin kipulääkkeeni kotiin ja se alkaa tuntua."

Nyökkäsin ja tyhjensin oman lasini. Mietin, miten olisi ehkä parempi tulla edes jollakin lailla ymmärrettävään aikaan kotiin, jos ja kun vuokranantajani nyt jo olisivat asunnolla. Muutaman korttelin päässä toiseen suuntaan kääntyessään Johan tiedusteli, mitä aioin tehdä sunnuntaina ja haluaisinko mahdollisesti jatkaa remontointia.

"Jos haluat, mielelläni. Voin tulla ehtiessäni, kun kämppikseni on saapunut", ilmoitin. Hän nyökkäsi heti.

"Toki haluan, että tulet. Muuten en saa mitään aikaiseksi. Mutta katso, miten aikasi riittää."

"Ilmoitan sitten", vastasin tyytyväisenä. Vielä tilaisuuden tullen kiitin häntä jälleen kerran.

"Olemme tasoissa", hän tuumasi, ja oli siinä luultavasti oikeassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti