lauantai 10. helmikuuta 2018

Voittajia ja häviäjiä


Viides viikkoni Grazissa oli yhtä vuoristorataa.

Tiistaiaamupäivällä Christa käveli huoneeseeni kantamuksinaan sekä vanhat korvakuulokkeet että kaksi erilaista purkkia liimaa.

"Kokeile näitä, en tosin tiedä, toimivatko ne", hän sanoi vuolaasti kiitellessäni kuulokkeisiinsa viitaten. "Liimat ovat molemmat todella vahvoja, toivottavasti ne toimivat kenkiisi. Käytä niitä miten haluat ja palauta loput sitten."

Moisesta huolenpidosta liikuttuneena päätin nälän yllätettyä liimata kokeeksi molemmat kengänpohjani kasaan ennen kauppaan lähtöä. Sen jälkeen esittelin tyytyväisenä aikaansaannostani Johanille.

"Katso. Kuin uudet. Menen kauppaan, haluatko syödä jotakin?".

Hän mietti hetken ja kohautti sitten olkiaan.

"Miten haluat. Okei, mennään."

"Tuletko sinäkin?", ihmettelin jo takkia päälleni vetäessäni. "Minä menen joka tapauksessa."

Oikeastaan halusin mennä yksin lähinnä siitä syystä, että saisin kerrankin maksaa. Mies nousi kuitenkin samassa tuolistaan, luultavasti päätettyään, että halusi polttaa.

"Voisin kävellä. Ellet sitten häiriinny siitä, että tulen mukaasi."

Ei häirinnyt, tietenkään, muuten kuin maksupolitiikan osalta. Poikettuaan Marian ovella ilmoittamassa, että toisimme leipiä, Johan ojensi minulle alennuskuponkinsa ja seurasi minua sitten hissiin.

"Minä ajan huomenna Wieniin", hän ilmoitti hississä seinään nojaillen ja sätkäänsä käärien. "Menemme mahdollisesti yhdessä joku toinen kerta, sopiiko?".

"Okei", vastasin. Olin päätynyt samaan lopputulokseen jo aiemmin, huomattuani, etten oikein voisi olla torstaina pois töistä. Minulla olisi nimittäin kerrankin merkintä kalenterissani, peräti kolmen tunnin luento työstämästäni aiheesta. Hänen syykseen arvelin lähinnä sitä, että meidän molempien tismalleen samanaikainen poissaolo olisi ollut hieman huomiota herättävää.

"Haluan kiittää sinua vielä, että olit niin paljon luonani viikonloppuna", Johan totesi keskeyttäen samalla pohdintani, ja naurahdin väkisinkin vähän. Ihan kuin asiassa olisi ollut minulle jotakin vastenmielistä. "Se vei ajatuksiani pois elämästäni. Eilen istuin yksin illalla ja mietin sitä, mutta melko tuloksetta."

"Olin mielelläni paikalla", vastasin vilpittömästi ja kävelimme ulos.

"Entä sinä? Joitteko eilen jo kaiken vodkan pois?".

"Emme juoneet eilen mitään. No, ainakaan minä en", täsmensin hetken mietittyäni. Esittelin kuitenkin Johanille valokuvaa nykyisestä jääkaappimme sisällöstä.

Palattuamme kantamustemme kanssa istuimme Marian pöydän ääreen syömään. Johan sosialisoi leivän välistä nyppimäni suolakurkut itselleen ja sai täten Mariankin huomion sille, etten osannutkaan syödä aivan kaikkea maailmassa. Olin tosin jo havainnut, että oli olemassa ainakin yksi toinen juttu, josta en pitänyt - viimeksi Johanilla vieraillessani olin joutunut sylkäisemään pois hänen ilmeisesti jossakin alkoholissa säilömänsä viikunan, mikä oli mitä ilmeisimmin ennemmin huvittanut kuin loukannut häntä. Pidin kaikesta huolimatta ruokavaliotani suhteellisen kaikenkattavana.

Syötyämme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa Maria sulkeutui ovensa taakse ja minä ja Johan siten omalle puolellemme. Oli iltapäivä, kun oveemme koputettiin.

Katsoin mielenkiinnolla sisään astellutta naista, joka oli melkoinen näky: hän oli luultavasti Johania vanhempi, mutta täydessä tällingissä käherretyistä hiuksista lakattuihin kynsiin, meikkeihin ja turkiksiin. Saman tien pari halasi jo ilahtuneena toisiaan, ja tyydyin itse tervehtimään ja keskittymään sitten jälleen töihini.

"Anteeksi", nainen sanoi minulle kohteliaasti vetäessään tuolin Johanin viereen. Hieman sivusta kuuntelemalla tajusin heidän olevan entisiä kollegoita ja naisen asuvan nyt jossakin muualla. Hän oli poikennut paikalle ilmeisesti lähinnä vain Johanin kanssa seurustellakseen ja jotakin apua pyytääkseen.

"Elle", Johan sanoi hetken kuluttua naisen yli minulle, onnistuttuani jo kiinnittämään huomioni omiin töihini. "Osaatko vaihtaa kännykällä Facebookin profiilikuvan?".

Nyökkäsin heti, ja mies ojensi pidemmittä puheitta naisen kännykän minulle.

"Elle osaa sen paremmin kuin minä. Hän on oikein ihana kollegani Suomesta, hän opiskelee lakimieheksi ja sai meiltä kolmeksi kuukaudeksi harjoittelupaikan."

"Hauska tutustua", nainen sanoi minulle väliin ja nyökkäili miehen selostuksen edetessä sen näköisenä, että hänen mielenkiintonsa kasvoi koko ajan.

"Tämän jälkeen hän palaa kahdeksi kuukaudeksi Suomeen tekemään maisteriopintonsa loppuun, minkä jälkeen hän muuttaa Müncheniin asianajotoimistossa työskennelläkseen, ja arvellakseni tapaa myös rikkaan baijerilaismiehen, jonka kanssa avioituu ja muuttaa linnaan vuoristoon."

Selostuksen loppuessa nauroin jo, mutta olin yhtä kaikki mielissäni siitä, miten tarkkaan Johan loppujen lopuksi oli kuunnellut ja ymmärtänyt suunnitelmiani omiensa keksimisen lisäksi.

"Jos Te todella muutatte Müncheniin, pyytäkää Johanilta sähköpostini ja puhelinnumeroni, varmistan, että hänellä on ne", nainen sanoi hämmästyksekseni vakavana. "Ja pyydän, että otatte minuun yhteyttä saapuessanne. Saatte heti paikallisia kontakteja."

Vasta tästä tajusin naisen työskentelevän itse Münchenissä. Kiitin häntä hieman hämilläni ja keskityin sitten puhelimeen, hänen kertoessaan minulle, minkä kuvan haluaisi vaihtaa ja mihin. Onneksi tehtävä oli niin yksinkertainen, että se hoitui minulta saman tien. Useaan kertaan kiiteltyään nainen arveli, että olisin kaikkien muidenkin tietoteknisten asioiden ekspertti, ja kyseli minulta vielä neuvoa moneen muuhunkin kännykkäpulmaansa. Olin iloinen ymmärtäessäni ja osatessani jopa auttaa kaikissa ainakin jonkin verran.

Jälleen sydämelliset kiitokset saatuani ojensin puhelimen takaisin ja jatkoin hommiani, Johanin istuutuessa hetkeksi selkäni taakse naisen kanssa kahvia juomaan ja kuulumisia vaihtamaan. Naisen päättäessä lopulta poistua nousin kätelläkseni häntä.

"Kiitos paljon vielä, ja kaikkea hyvää", nainen sanoi pidellessään kättäni ja katsellessaan minua edelleen vakavana. "Otattehan minuun yhteyttä, kun tulette Müncheniin. Johanilla on nyt yhteystietoni."

Kiitin häntä toivoakseni riittävästi ja lupasin ilmoittaa itsestäni, minkä jälkeen Johan heitti takin niskaansa ja seurasi naista ulos. Osasin melkein arvata, että hän halusi vielä jutella asioistaan - edessä häämöttävästä avioerostaan, niin epäilin - ennen ystävänsä katoamista. Kun mies ei kuitenkaan ollut sanonut minulle mitään hyvästien tapaistakaan, arvelin hänen vielä palaavan. Niinpä siivosin aikani kuluksi pöydän ja kuuntelin sitten kerrankin tyhjässä toimistossa musiikkia illan jo pimetessä ulkona.

Kello oli hieman yli viiden, kun Johan palasi.

"Menetkö sinä jo pian?", mies tiedusteli tietokoneensa ääreen istuuduttuaan. Kohautin olkiani.

"En tiedä. Onko täällä jotakin tekemistä?".

"On", hän vastasi, "kanssani seurustelu noin alkajaisiksi."

"Selvä juttu", vastasin tyytyväisenä ja rullasin tuolini hänen pöytänsä ääreen seuratakseni, mitä tekemistä hän sillä kertaa keksisi. En ollut ehtinyt olla siinä montaakaan minuuttia, kun Tina käveli jo ulkovaatteissaan sisään.

"Johan", hän sanoi, "sinäkö kirjoitit sen edellisen artikkelin nettisivuillemme? Se oli mahtava. Lähetin sinulle kuvia ja hieman tekstiä, voisitko mahdollisesti tehdä sellaisen viime viikkoisestakin?".

Johanin vastaus kuului käytännössä en, minkä arvelin johtuvan lähinnä periaatteesta enkä oikeasti siitä, etteikö hän olisi siihen halutessaan pystynyt: ilmeisesti nettisivujen päivittäminen oli jonkinlainen yhteinen tehtävä, ei osa hänen toimenkuvaansa. Kuuntelin rauhassa sananvaihdon loppumiseen ja Tinan lähtöön asti, jolloin Johan avasi CMS:n tietokoneeltaan.

"Tehdään se nyt kuitenkin, jos se nyt kerran on niin tärkeää", mies sanoi. "Tina ilahtuu. Vai pitäisitkö sinä siitä?".

"Pitäisin", vastasin ja hymyilin hänelle väkisinkin.

Kirjoitimme tekstiä - tällä kertaa viitsin jo sanoa "kirjoitimme", sillä pikku hiljaa aloin huomata olevani hänelle oikeasti avuksi - noin tunnin ajan. En enää muista, minkä aasinsillan kautta Johan päätyi keskustelemaan tietokonepeleistä, joita oli aikanaan pelannut työpaikallaan suurin piirtein ensimmäisillä käytössä olleilla tietokoneilla. Yksi niistä oli Leisure Suit Larry vuodelta -87, mikä yksityiskohta huvitti minua suuresti. Ilmeisesti tästä tyytyväisenä Johan päätyi saman tien tutkimaan, löytäisimmekö pelin jostakin.

Hän löysi kuin löysikin pelin, joskaan se ei toiminut. Aikansa jotakin koodattuaan mies sai pelin pyörimään näytöllä. Katsoin häntä silmät suurina.

"Tuo taisi olla sinulle silkkaa hepreaa", hän tuumi peittelemättömän ihailuni huomattuaan. Nyökkäsin.

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä, mitä teit. Mutta siistiä."

Pian kävi ilmi, että pelin pelaaminen ei siltikään ollut mikään itsestäänselvyys. Se kun vaati lähtökohtaisesti neljään viidestä yleistietokysymyksestä oikein vastaamisen sekä lisäksi pelin ohjekirjasta löytyvän vastauksen saamisen oikein.

Lähinnä huvin vuoksi hioimme kysymyksiä useampaan kertaan, epäonnistuessamme aina viimeisessä. Yleistietokysymykset olivat luonnollisesti ajalta ennen syntymääni. Tiesin niistä silti muutaman, tyyliin kuka kirjoitti 'ollako vai eikö olla?', joita Johan ei ainakaan osoittanut tietävänsä. En tiennyt, johtuiko se todella hänen tietämättömyydestään vai halustaan antaa minun yrittää.

"Kuka sai Watergate-skandaalin seurauksena jättää virkansa?", Johan tiedusteli ja luki neljä nimeä näytöltä.

"Nixon", vastasin, ja hän katsoi minua arvioivasti.

"Oletko varma?".

"Melkoisen varma", totesin. Kun mies ei tehnyt elettäkään, nyökkäsin lopulta.

"Olen varma."

En pystynyt peittelemään riemuani päästessämme lopulta pelaamaan. Peli oli yhtä pikselimössöä ja syntikkamusiikkia, mikä oli tietysti aikansa hauskaa. Johan totesi hetken peliä kokeiltuaan, että hänen pelaamisestaan oli jo liikaa aikaa, ja antoi minun suosiolla kontrolloida hahmoa.

"Sinun pitäisi pelata GTA:ta tai jotakin", ilmoitin havainnoituani pelin luonnetta riittävästi. "Se on hemmetin siisti."

"Mitä?", hän ihmetteli, ja toistin kommenttini.

"Playstationilla."

"Ääh, en pelaa enää nykyisin", hän tuumasi sitten ja pysyi jääräpäisesti kannassaan. Samalla hän kuitenkin totesi olevansa, tai ainakin olleensa, mestari myös Blackjackin kaltaisissa uhkapeleissä. Ilmeisesti osoitin tästä tiedosta niin suurta riemastusta, että hetken kuluttua pelin kanssa luovutettuamme hän tutki puolitosissaan, mitä työpaikkamme läheisellä kasinolla sinä iltana tapahtuisi.

"Sitten meidän täytyisi tosin pukea sinut johonkin paljettimekkoon ja hommata tarpeeksi pääomaa rulettiin", mies totesi. Kun tämä ei sillä hetkellä näyttänyt erityisen järkevältä vaihtoehdolta, päätimme lopulta poistua toimistosta tekemättä sen ihmeempiä suunnitelmia.

"Minun asuntoni on kaaos", Johan totesi ulos astellessamme. "En ole tehnyt sille mitään sen jälkeen, kun viimeksi kävit. Ruokaakaan minulla ei liiemmin ole, tosin sen voi aina järjestää. Tai no, pastaa on kaapissa."

Tajutessani hänen käytännössä muotoilevan minulle kutsua ilmoitin iloisena, että tämä kaikki oli minulle melko samantekevää.

"Vai pitäisikö minun tulla sinulle kylään? Onko sinulla ruokaa?", hän kysyi virnistäen. Naurahdin.

"Nooo, ööm, ehkä jotakin. Voit tulla, jos haluat. Mutta asuntoni ei ole yhtä kiva kuin sinun."

"Sano, mitä sinä haluat tehdä", mies sanoi sitten jo pyöräänsä nojaillessaan. Päätin kerrankin tehdä työtä käskettyä.

"Haluaisitko katsoa sitä sarjaa, jota katsoimme viime viikolla? Pidin siitä."

Muutaman sekunnin pohdinnan jälkeen Johan totesi tämän sopivan. Niinpä lähdin jälleen iloisena hyppelemään hänen pyöränsä vierellä eteenpäin.

"Sinä todella kävelet järjetöntä tahtia", mies tuumasi. "Hyvä, että pysyn perässäsi ajamalla."

Matkalla hän selosti minulle uudemman kerran, miten tällä kertaa ruoka olisi käytännössä mitä hyvänsä hän kaapeistaan löytäisi. En ollut lainkaan huolissani; kuten aina, se ylittäisi epäilemättä odotukseni. Mies jatkoi kuitenkin itsensä epäilyä vielä perille päästyämmekin.

"Sanonpa sinulle, tästä tulee todellinen elämys", hän tuumi hilpeästi heittäessään kattilaan jotakin valmista nuudeli-lihaliemisekoitusta, jollaisia olin itse koko opiskeluajan syönyt aivan tyytyväisenä päivälliseksi. Toisella kädellä hän pilkkoi munakoisoa paistinpannulle ja järkkäili siinä sivussa ties mitä muutakin, kunnes lopulta vaikutelma oli kuin hän olisi koko ajan odottanutkin päivällisvieraita.

"Tämähän on hyvää", Johan totesi hämmästyksekseni pokkana ruokaa syödessämme. Minä luonnollisesti pistelin sitä suuhuni kuin en olisi mitään parempaa koskaan maistanut, olihan kello jo kahdeksan illalla. Välittömästi tämän jälkeen ohjelmamme alkoi, kuin koko juttu tosiaan olisi ollut jotenkin ennalta suunniteltu.

Ensimmäisen jakson jälkeen Johan totesi oma-aloitteisesti minun palelevan ja haki minulle huovan. Sen tavanomaisen päälleni heittämisen sijasta hän kietoikin sen ympärilleni ja veti minut sitten lähemmäksi nojatakseen kasvojaan kaulaani vasten.

"Minä luulin, että halusit olla kollegiaalinen", sanoin hetken kuluttua asiaa mietittyäni, ja suureksi helpotuksekseni häntä alkoi heti naurattaa.

"Niin oikeastaan minäkin", hän tuumasi sitten. "Kiitos, että muistutit asiasta."

"Tiedätkö, minä pidän sinusta", sanoin toivoakseni ystävällisesti. Välittämättä hänen keskeyttämisestään päätin kerrankin jatkaa puhumista.

"Toivoisin, että voisin auttaa sinua, mutta minä..."

"Sinä olet jo auttanut minua suuresti", hän sanoi vakavana jälleen keskeyttäen, ja tällä kertaa päätin vaieta. "Olet auttanut minua paljon vain olemalla täällä. Esimerkiksi kun nukahdit sohvalleni, en voinut ajatella rikki mennyttä avioliittoani. Minun oli ajateltava sitä, mitä tekisin sinun kanssasi. Se sai ajatukseni sivuraiteille."

"Minä siis annan sinulle uusia ongelmia, jotta voit unohtaa vanhat", totesin virnistäen, ja hän naurahti hieman.

"Ei ongelmia. Tehtäviä. Ja se, että vein sinut Amstetteniin... se oli minulle mukavaa, koska tiesin sen ilahduttaneen sinua. Tulin vielä käyneeksi paikoissa, joissa en normaalisti kävisi. Sinusta on minulle paljon apua, todella paljon."

Fiksuna tyyppinä mies jätti minut rauhaan, ja tyytyi enää vain kommentoimaan, miten olin ollut liikuttava sanoessani, etten uskaltaisi puhua kämppikselleni ennen maaliskuuta. Se nauratti minua väkisinkin.

"Olen oikeasti aika ujo. Sinullekin puhun vain siksi, koska sinä puhut koko ajan."

"Vai niin", hän tuumasi selvästi huvittuneena. "No, on mukavaa että olet täällä seuranani. Aina ei ole oikeastaan ollenkaan niin haitaksi, että et puhu."

Lähtiessäni astuin halaamaan Johania ja mietin hetken, miten ilmaisisin olevani hieman huolissani hänen mielenliikkeistään.

"Ethän ole nyt kauhean surullinen?".

"En, minkä tähden?", hän kysyi. Toivoin hänen tajuavan, etten tarkoittanut lähtöni olevan hänelle jonkinlainen kriisi. "Vai ylipäätään?".

"No, siis... elämäsi takia", vastasin. Aloimme väkisinkin molemmat nauraa.

"Kyllä minä selviän", hän tuumasi sitten. "Ei minua tarvitse sääliä."

Päätettyäni uskoa tähän hyvästelin hänet siltä erää, ja kellon ollessa jo puoliyön tuolla puolen palasin kotiini.


Seuraavana aamuna istuuduin pelkästään Even läsnäollessa toimistotuoliini ja avasin sähköpostini. Se kilahti kalenterimuistutuksen merkiksi.

Sillä sekunnilla tiesin, mitä olin edellisillan hämmentävyyden ansiosta unohtanut: luentoni, joka alkaisi neljän minuutin kuluttua toisessa rakennuksessa. Sinkosin jälleen tuolistani ylös ja aloin häthätää pukeutua, samalla asiaa Evelle selostaen.

"Löydätkö perille?", hän tiedusteli. "Kävele rauhassa, aivan sama se on."

Minulle ei ollut: olin suunniltani siitä, että olin kerrankin elämässä totaalisesti unohtanut jotakin, huolimatta siitä, että se oli jopa ylhäällä kalenterissani. Toiseen rakennukseen juostessani kiitin HMB:tä mielessäni siitä, että hän oli ottanut minut mukaansa palaveriin jo useampi viikko takaperin - minun oli alun perin tietysti pitänyt tulla paikalle Manuelan kanssa, mutta kollegani oli ollut jo viikon sairaana.

Paikan tuttuuden ansiosta astelin suureen seminaarihuoneeseen kolmea minuuttia yli yhdeksältä. Pöydän takana tajusin istuvan niiden mukavien kollegoideni, jotka olin tuossa palaverissa tavannut. Tervehdin heitä nopeasti hymyillen ja kiidin huoneen toiseen päähän, sillä U:n muotoon asetellut pöydät olivat jo pitkälti täynnä.

Takkiani riisuessani tajusin yhden noista tutuista miehistä viittoilevan minulle merkiksi siitä, että heidän takanaan oli naulakko. Kiitollisena hänelle nyökättyäni juoksin jättämään päällysvaatteeni huoneen ulkopuolelle ja palasin sitten istumaan.

Pian luennon alettua tajusin, että paikkavalintani oli ollut hieman vikatikki - huone oli lähinnä korkea kiviholvi, ja sen toisessa päässä puhuvien miesten äänet kaikuivat ja muuttuivat isolta osin käsittämättömiksi.

"Anteeksi, pystyisittekö puhumaan hieman kovemmalla äänellä, jos saan pyytää?", eräs naisista takanani huusi pian. Ilmeisesti en siis ollut ainoa, jolla oli ongelmia.

"Yritetään", minulle naulakot osoittanut mies vastasi iloisesti. Tietokoneen ääressä istuva mies, josta olin erityisesti ensitapaamisellamme pitänyt, käänsi katseensa minuun.

"Entä ymmärtääkö suomalainen kollegamme riittävästi?".

Tunsin kolmenkymmenen silmäparin kääntyvän seuraamaan hänen katsettaan nähdäkseen, kuka tuo kummajainen muiden keskuudessa oli. Nauroin muiden mukana ja tein kädelläni välttelevän eleen. Tarpeekseen ihmettelystään saatuaan itävaltalaiset palasivat lakimuutoksesta keskustelemiseen, ja minä onnistuin seuraamaan tarpeeksi todetakseni, että luennolla ei enimmältä osin puhuttu minulle mitään erityisen hyödyllistä.

Palasin toimistoomme ennen puoli kahtatoista, miettien samalla, olisiko Johan jo saapunut töihin ja huomannut puuttumiseni. Jos näin olisi, mietin arvelisiko hän tällä olevan jotakin tekemistä itsensä kanssa. Tämän pohtiminen oli kuitenkin turhaa, sillä mies ei ollut paikalla. Hän saapui puoli tuntia myöhemmin, Tinan ja Even istuessa parhaillaan kahvipöytämme ääressä, ja liittyi siihen heti kolmanneksi.

Muutaman minuutin kuluttua naiset kuitenkin katosivat, ja jäimme kahden.

"Hei", Johan sanoi silloin selkäni takaa, ja käännyin todetakseni hänen katselevan minua mielenkiinnolla.

"Hei", vastasin. "Miten menee?".

"Ihan hyvin, siinähän se", mies totesi. "Entä sinulla?".

Selostin hänelle aiemman luentosekoiluni sekä sen tapahtumat pääpiirteissään. Tämä oli jo epätavallisen monta lausetta minulta peräjälkeen, joten katsoin sen jälkeen seurustelleeni hetkeksi riittävästi.

"Entä onko Maria paikalla?", Johan kysyi hetken mietittyään, ja vilkaisin naisen suljettua ovea.

"En tiedä. En ole nähnyt häntä, mutta kuten sanottua, tulin hädin tuskin vasta itsekin."

"Sittenhän en menettänyt oikeastaan mitään olemalla muualla", Johan tuumasi käydessään ensi kertaa päivän aikana töidensä pariin. Even palattua kysyin mieheltä lähinnä, mistä voisin ostaa halvalla uudet korvakuulokkeet. Tästä hyvästä hän päätyi vastustuksestani huolimatta lahjoittamaan minulle omansa, joita käytti lähinnä harvoissa Skype-palavereissa. Mietin, miten lokilta Even silmissä oikein vaikutin, mutta saattoi toki olla, että kuvittelin koko asian.

Naisen poistuttua emme ehtineet istua kauaakaan kahden, kun nousin ylös ja ilmoitin kaipaavani ruokaa. Oli jo ilmeistä, että Maria ei ollut paikalla, joten ruoan hankkiminen oli nyt todella vain meistä kahdesta kiinni.

Johan totesi onnekseni kerrankin, että voisin mennä ja maksaa itse, joskin saisin jälleen ottaa kupongit ja hänen bonuskorttinsa mukaani. Taittelin kuponkivihon laukkuuni ja olin jo astelemassa ovelle, kun Johan keskeytti minut.

"Elle."

Käännyin ja totesin Johanin kääntyneen tuolissaan niin, että hän saattoi katsoa minua suoraan silmiin.

"Elle, mitä meidän... mitä sinä olet, on todennäköisesti erikoislaatuisin kohtaaminen koko elämäni aikana", hän sanoi hymyillen hieman.

"En tiedä, mitä tarkoitat", sanoin välttelevästi, ja hän pudisti päätään.

"En tarkoita sanoa sinua omituiseksi tai muuta vastaavaa, vaan vain, että en ole tavannut ketään samanlaista. Toivon, että seuraavat kaksi kuukauttakin ovat vielä täynnä elämyksiä meille molemmille. Osasinko sanoa sen oikein?", hän tiedusteli katsoessamme edelleen toisiamme silmiin. Nyökkäsin vähän ja halusin sanoa, että se oli kauniisti sanottu.

"Kyllä", totesin sen sijaan pelkistetysti. "Kuule, palaan pian, okei?".

"Vaimoni kirjoitti minulle jälleen", Johan sanoi ottaessani askelta paetakseni, ja juutuin paikalleni. "Että olen pilannut hänen elämänsä."

Häntä hetken kuunneltuani toivoin sentään ilmeeni kertovan, että olin asiasta oikeasti pahoillani. Hetken mietittyäni palasin takaisin ja kumarruin halaamaan Johania pikaisesti.

"Kiitos, ei tarvitse, kyllä minä selviän", hän totesi heti ja taputti minua selälle.

"Palaan pian", toistin vaisusti hymyillen ja jätin hänet yksin.

Palattuani järjestelin tavarat ruokapöydälle ja istuuduin jo alas syömään todetessani, että Johanilla oli jälleen jokin määrittelemättömän pituinen tehtävä kesken. Pian tämän havaittuaan hän kuitenkin irtautui työnsä parista ja asteli kahvinkeittimelle.

"Elle, olen miettinyt", hän totesi samalla. "Minua vaivaa edelleen se, miten et suostu hankkimaan uutta takkia tai muuta, mitä selvästi tarvitset. Niinpä teen sinulle ehdotuksen. Jos ja kun nyt oikeasti tarvitset jotakin, ole kiltti ja osta se. Minä lainaan sinulle ne rahat... huomaa, lainaan, en lahjoita. Niin että sitten jonakin päivänä, kun siihen paremmin kykenet, voit maksaa minulle takaisin. Kun olet siinä hienossa kovapalkkaisessa työssäsi Münchenissä, vaikka tuomassa niitä Saksan autokartelliepäiltyjä oikeuden eteen."

Vastasin epäilemättä hieman vaisusti hänen virnistykseensä. Miehen istuuduttua alas valitsin hetken sanojani.

"Kiitos, se on sinulta oikein ystävällistä..."

"Anteeksi?", hän kysyi, ehkä hieman hämillään moisesta aloituksesta.

"Se on oikein ystävällistä", toistin, "mutta sinun ei tarvitse tehdä sitä. Minä pärjään kyllä."

Oli vaikea kuvailla sitä tunnetta, jonka ajatus minussa oli vaistomaisesti herättänyt. Se oli jonkinlaista syvää vastenmielisyyttä, johon sekoittuneena ymmärsin kuitenkin hänen todennäköisesti ajattelevan minun parastani.

"Miksi?", Johan tiedusteli hieman otsaansa rypistäen. "Minä selviän siitä kyllä. En ole mitenkään rikas, mutta kuten olet nähnyt, elän varsin säästeliäästi. Ostan sinullekin itsepäisesti näitä euron leipiä, vaikket edes pidä suolakurkuista."

"En vain halua enempää velkaa kuin mitä minulla jo on", sanoin lopulta. Tämä oli sinänsä totta. Toinen asia oli se, että kaikista maailman ihmisistä varsinkaan Johanille en halunnut olla mitään velkaa. Välimme olivat makuuni aivan riittävän omituiset jo valmiiksi, ja pidin hänen rahoistaan erossa pysymistä vähintäänkin viisaana. Sitä paitsi minua inhotti ajatuskin siitä, että olisin ostellut itselleni velaksi yhtään mitään.

Huomasin, että Johan ei kyennyt täysin ymmärtämään, miksi ihmeessä kieltäydyin hänen avustaan. Lopulta hän kuitenkin totesi omaan tyyliinsä palaten, että saisin tässä tapauksessa syyttää itseäni, ja nyökkäsin tyytyväni tähän diiliin. Näin väittely oli toistaiseksi ohitse.

"Minun pitäisi kohta lähteä ajamaan", Johan tuumasi, mutta istui yhtä kaikki vielä töidensä pariin. Itse olin sen päivän osalta jo lopullisesti kyllästynyt omiin tehtäviini, ja niin seurasin jälleen hänen tekemisiään. Tällöin Christa käveli normaalin iloisena sisään, ja hymyilin hänelle heti tyytyväisenä. Naisesta oli tullut yksi lempikollegoistani.

"Olen huomenna lomalla, ajan Wieniin äitiäni tapaamaan", Johan ilmoitti naiselle tämän kysellessä jonkin tehtävän aikataulujen perään. Christa hämmästeli sitä, miten Johan nyt keskellä viikkoa ja vielä juuri lumen sadettua haluaisi lähteä kaupungista.

"Kerroin viimeksi eräälle tuttavalleni, etten halunnut ajaa lumessa, ja hän nauroi minulle", Johan vastasi pokkana. "Joten nyt ajan oikein kiusallanikin."

Tajuttuani hänen puhuvan minusta aloin hihittää, ja Christa tajusi jutun jujun heti.

"Kuule, sinun pitäisi kirjoittaa meistä Suomessa kirja", Christa tuumasi. "Paljastaa kaikille, mikä hourula tämä Itävalta oikein onkaan!".

Johan pudisti hymyillen päätään meidän nauraessamme asialle. Samassa Christa äkkäsi talvisaappaani ja katsoi niitä silmät suurina.

"Mitä, sinullahan on hyvät kengät! Ovatko ne uudet?.. Olin aamulla huolissani siitä, miten oikein selviät tässä säässä. Mutta suomalaisena sinä varmaan selviät täällä kaikesta, vai mitä?".

"Niin juuri", vastasin iloisena naisen pyyhältäessä jo kohti ovea. "Nähdään!".

Mielensä muutettuaan Christa palasi tiedustelemaan, olisiko Johanilla hänelle mahdollisesti yhtään suklaata jemmassa.

"Sinulle, aina", mies totesi kaivaessaan levyn pöytälaatikostaan. Sen hän jakoi ruhtinaallisesti kolmeen osaan. Christan poistuttua ilmoitin, että voisin itsekin mennä.

"Minä myöskin, minun on lähdettävä", Johan totesi, mutta samassa hänen puhelimensa soi. Soittaja oli hänen vaimonsa.

Hetki hetkeltä kiihtyvää sananvaihtoa melko kiusaantuneena kuunneltuani päätin, että Johan saisi tällä kertaa lähteä reissuunsa ilman sen kummempia hyvän loman toivotuksia tai muuta vastaavaa. Samassa Christa kuitenkin palasi jälleen kerran, hänkin jo ulkovaatteisiin pukeutuneena.

"Yritä selittää asiat hänelle", hän sanoi Johanille sivusta, ja pudistin itsekseni hieman päätäni. Olin jo aiemmin kuullut naisen toteavan Johanille, miten naiset nyt vain olivat tuollaisia ja niin edelleen. Sillä kerralla oli vaatinut todella itsehillintää olla älähtämättä äänekästä vastalausetta. Vaan olin päättänyt, että asia ei kuulunut minulle.

Juttelin Christan kanssa hetken - hän kyseli kiinnostuneena asioista kuten vanhempieni ammateista ja totesi olevansa äitini ikäinen. Ei ihme, että hänkin tunsi tarvetta huolehtia asioista kuten paleltumisestani Itävallan sinänsä naurettavan leudossa talvessa. Christan poistuttua kävelin Johanin viereen ja taputin häntä nopeasti käsivarrelle hyvästeiksi.

"Hei sitten."

Kotiin päästyäni olin jo niin väsynyt, että olin oikeastaan vain tyytyväinen tietoon siitä, että mies olisi seuraavan päivän muualla ja minulla oli kymmenen tuntia saldoa työaikapankissa. Niinpä torstaina toteutin suunnitelmaani siitä, että lähtisin ensi kertaa ennen yhtä (heti pakollisen läsnäoloajan päätyttyä) ja menisin tuolla ylimääräisellä ajallani sekä shoppailemaan että hakemaan vuokranantajiemme lähettämän paketin rautatieasemalta.

Pyörin kaupoissa tuntikausia, ensin koko maailman lempivaateketjussani C&A:ssa ja sen jälkeen Postissa käytyäni kaikissa sivukujilta löytyvissä pikkuliikkeissä, joista arvelin voivani tehdä edullisia löytöjä. Loppujen lopuksi minulla oli myös uusi kolmekymppiä maksanut talvitakki sekä kahden euron korvakuulokkeet. Arvelin, että tätä myötä saisin olla jatkossa rauhassa ainakin sen osalta, että muka jäätyisin kuoliaaksi.

Lopulta ostoksineni kotiin palattuani juttelin äitini kanssa Skypessä. Olin vain minuuttia aiemmin päässyt kertomasta, miten pidin kämppiksestäni Matusista - huolimatta siitä, että näimme toisiamme käytännössä kymmenen minuutin ajan aamuisin - kun mies ilmaantui hieman anteeksipyytävästi koputtamaan ovelleni.

"Elle, anteeksi. Aion lähteä Lidliin autolla ja ajattelin kysyä, haluaisitko tulla mukaan? Tai pitäisikö minun tuoda sinulle jotakin?".

"Ai, ööm", vastasin fiksusti miettiessäni, mikä asiaan olisi järkevin vastaus. Niin ystävällisestä tarjouksesta kieltäytyminen vaikutti hölmöltä, mutta todellisuudessa en kuollaksenikaan keksinyt, mitä olisin voinut tarvita.

"Kiitos, oikeastaan kävin tänään jo kaupassa. Mutta ehkä joku toinen kerta, jos menet vielä toisena päivänä. Kiitos kuitenkin kysymästä."

Mies nyökkäsi ja lähti. Palasin puheluni ja sen jälkeen blogini pariin, minkä jälkeen olin luonnollisesti aikeissa mennä kerrankin ajoissa nukkumaan.

Melkein onnistuin tässä. Kirjoitin tekstini viimeisiä rivejä, kun Matus koputti jälleen avonaiselle ovelleni.

"Elle, tuota, ajattelin kysyä... haluaisitko juoda jotakin?".

Tällä kertaa en enää kehdannut kieltäytyä, vaan nousin ja seurasin häntä. Mies selitti iloisena, että tarkoitti jotakin kuten kaljaa. Hänellä oli useampaa, joista saisin valita.

"Tämä on tosi hyvää", hän sanoi yhdestä pullosta, ja korkkasin sen saman tien.

"Luotan makuusi."

"Pitäisikö meidän ottaa myös vodkaa?", Matus tiedusteli samassa. Lähinnä nauraessani asialle hän kaivoi kaapistamme munakupit shottilaseiksi, mikä vain lisäsi tilanteen huvittavuutta.

"No, nythän on jo torstai. Melkein perjantai", hän tuumasi iloisesti kuppeja täyttäessään istuutuessamme toisiamme vastapäätä pöydän ääreen.

Noin puolentoista tunnin sisällä olimme juoneet myöhemmin tekemän arvioni mukaan puoliksi neljä kaljaa, sekä noin puoli litraa hänen 52-prosenttista vodkaansa.

"Sinä olet oikea suomalainen!", Matus ilmoitti minulle totaalisen riemuissaan avatessani radleria hetki hetkeltä pahemmalta maistuvan vodkan alas huuhtomiseksi. "Kirjoitin jo ystävillenikin, että juon suomalaisen kämppikseni kanssa ja hän on todella heidän maineensa veroinen".

Kuten arvata saattaa, olimme äkkiarvaamatta niin päissämme, että lopulta vessaan lähtiessäni oksensin saman tien kaiken juomani ulos. Tämä oli luultavasti Luojan lykky seuraavaa päivää ajatellen.

"Sinun on parasta tottua tähän", Matus tuumasi säälimättä ovenkarmiin nojaten. "Koska me asumme nyt yhdessä, ja koska huomenna me juomme enemmän, ja sitten menemme yhdessä baariin!".

Tässä vaiheessa mietin mieleni perukoilla, miksi minun olikin pitänyt päätyä asumaan moisen hullun slaavin kanssa.

Loppuillan muistikuvieni perusteella tiedän olleeni liian humalassa pysyäkseni pystyssä suihkussa, joten istuin kylpyammeemme pohjalla saadakseni hiukseni pestyä. Tämän jälkeen selvisin ilmeisesti tapaturmitta jotenkin sänkyyni, mistä kelloni herätti minut seitsemää tuntia myöhemmin.

Erittäin suureksi hämmästyksekseni heräämistäni häiritsi ainoastaan univajeeni. Kuten Matus oli minulle pokkana aiemmin luvannut, minulla ei ollut minkäänlaista päänsärkyä tai pahoinvointia - no, lukuun ottamatta sitä, että käteni tärisivät ja kärsin epäilemättä nestehukasta. Kaiken kaikkiaan mistään ei olisi kuitenkaan arvannut, että olimme ryypänneet keskellä työviikkoa.

"Huomenta", Matus sanoi minulle ovensa takaa yllättävän aikaisin ylös kömmittyään, ja toisiamme vilkaistessamme repesimme molemmat nauramaan.

"En tiedä, miten selvisin sänkyyni", hän ilmoitti minulle aamupalaa syödessämme.

"Sittenhän meitä on kaksi", vastasin.

Nauroimme luultavasti osittain väsymyksemme ansiosta läpi aamupalan, kunnes lopulta uskaltauduin tiedustelemaan, oliko hän edelleen aikeissa bailata samana iltana.

"En usko", mies vastasi suureksi helpotuksekseni. "Tällä hetkellä en arvele selviäväni siitä. Mutta saa nähdä."

Pidin tätä riittävänä ilmoituksena siitä, että minut oli vapautettu velvollisuuksistani osallistua, sillä tuolla hetkellä mikään ei olisi voinut kiinnostaa minua baaria vähempää. Tyytyväisenä lähdin töihin.

Jostakin syystä ulkona kävely ja rappusten kiipeäminen osoittautuivat minulle liiallisiksi ponnistuksiksi, ja niinpä istuin hyvän tovin pöytäni ääressä lähinnä voimassa pahoin. Arvelin, että saisin olla vielä pitkään rauhassa: Eve ei ollut perjantaisin paikalla, ja Johan tuskin saapuisi retkiltään ennen puoltapäivää.

Yllätyksekseni mies lähetti minulle viestin jo puoli kymmenen aikaan.

"Hei, olen hammasklinikalla ja joudun odottamaan. Tulen sen jälkeen toimistoon."

Hetken tuloksetta fiksua vastausta mietittyäni tyydyin peukuttamaan tiedon. Loppujen lopuksi mies ilmaantui paikalle jo yhdentoista maissa, yrittäessäni edelleen turhaan saada mitään aikaiseksi.

"Minun oli sinua ikävä", hän ilmoitti pöytänsä ääreen istuuduttuaan. "Harkitsin jopa sinulle viestittelyä, mutta päätin sitten ennemmin jättää sen väliin. Mitä sinulle kuuluu?".

"No... siinähän se", vastasin ja virnistin vaisusti.

"Mitä teit eilen? Oliko teillä mukavia keskusteluja asunnossanne?".

"Tavallaan, kyllä", vastasin nauraen ja selitin tapahtumat pääpiirteittäin. Johanin ilmeitä oli vähintäänkin vaikea lukea, erityisesti todetessani, että sama setti olisi mahdollisesti edessä vielä samana iltana. Ainakin hän pidättäytyi paheksumasta tekemisiäni ääneen.

"Tosin Matus taisi onneksi perua tämäniltaisen puolestani, niin ettei minun tarvitse", virnistin ja hieroin kasvojani.

"Sittenhän saatan vielä toivoa, että tulet sen sijasta syömään", Johan totesi. "Minulla on kalaa."

Se oli minusta aika liikuttavaa, olinhan ilmoittanut lohen lempiruoakseni hänen sitä toistuvasti kyseltyään. Ilmoitin syömisen kuulostavan sillä hetkellä huomattavasti juomista houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Niinpä jotenkin työpäivän läpi nuokuttuani seurailin häntä suunnitelmieni mukaisesti jälleen tuohon asuntoon, jossa olisin kohta viettänyt enemmän aikaa kuin omassani.

"Mene päiväunille", mies totesi saman tien sisälle päästyämme, luultavasti jo aivan riittävän kauan tilaani läheltä seurattuaan. "Ruoassani kestää kuitenkin, voit hyvin nukkua."

"Olen kauhean epäkohtelias tulemalla tänne aina syömään ja nukkumaan", totesin itse, mutta hän vain pudisti päätään.

"Se on aivan sama. Herätän sinut kyllä sitten."

En enää edes yrittänyt olla fiksu ja tarjota sen sijaan apuani, joka ei olisi kuitenkaan kelvannut, vaan tein työtä käskettyä ja nuokuin sohvalla olympialaisten avajaisten pauhatessa taustalla. Jäätävän kokoisen lautasen eteeni kannettuaan Johan nappasi hetken googletuksen perusteella televisiosta näkyviin Yle-uutiset. Kerrankin katselin jotakin, josta ymmärsin häntä enemmän.

"Pidätkö tästä kielestä?", kysyin tajutessani, että hän ei todella voinut ymmärtää sanaakaan.

"No joo, se ei ole yksi niistä, joita arvelen joskus oppivani", hän vastasi diplomaattisesti. Melko pian vaihdoimme yksimielisesti takaisin saksankielisiin ohjelmiin.

"En ole koskaan tavannut ketään samanlaista", nuori nainen sopersi televisiossa, ja Johan vilkaisi minua huvittuneena.

"Hei, noinhan minä sanoin sinulle."

Pyöräytin hänelle avoimesti silmiäni.

"Äääh, älä nyt viitsi. Olen nuori, en tyhmä."

"Ja minä olen aina rehellinen", hän vastasi, mutta nauroi yhtä kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti