torstai 8. maaliskuuta 2018

Leikkiä tulella

"Ja taas ikkuna on auki. Haluatko tappaa minut?".

Oli torstai-ilta, ja olin juuri palannut yli neljä tuntia kestäneeltä (bloginkirjoitus)ruokatauoltani töihin. Puoli kahdeksalta luvassa oli tietosuojaan liittyvä paneelikeskustelu taidemuseolla, ja niinpä olin päättänyt katkaista päiväni kahtia selvitäkseni edes jotenkin toinen toistaan pidempään jatkuvista työpäivistä.

Johan oli luonnollisesti häipyessäni tiedustellut, koska palaisin.

"Viiden, kuuden aikaan", olin vastannut, ja tullut sitten toimistolle viittä vaille kuudelta vain todetakseni oven olevan lukossa ja valojen sammuksissa. Niinpä miehen nyt kymmenen minuuttia myöhemmin ilmaantuessa hymyilin hänen syytöksistään huolimatta leveästi takaisin.

"Elle", Johan sanoi takkinsa riisuttuaan ja taputti minua käsivarrelle. "Meidän on siivottava työpöytämme jatkossa paremmin. Maria sanoi jo, että otat minusta huonoa esimerkkiä, että pyrit minun tasolleni."

Nauroin niin antaumuksella, että olisin toivonut Marian itsensä olevan kuulemassa. Koskaan ennen kukaan ei ollut niin auliisti syyttänyt epäjärjestelmällisyydestäni jotakuta muuta. Vasta nyt asiaa miettiessäni oivalsin todella, että moitteissa oli ehkä perää - minun ja Johanin työpöydät kaikkiin muihin tuntemiini verrattuna olivat kuin atomipommin jäljiltä.

Johan istuutui pöytänsä ääreen, ja tiesin jo ennalta, ettei tuon tunnin ajan työnteosta tulisi todellisuudessa mitään. Asiaa avitti ennen kaikkea se, että internetyhteys oli katkaistu huoltotöiden ajaksi.

Aikansa asiaa tuloksetta vatvottuaan Johan vastasi puhelimeensa. Soittaja oli hänen äitinsä, ja kuuntelin huvittuneena puhelua miehen laittaessa sen suoraan kaiuttimeen.

"Kuule, mietin, että tulisin käymään ensi tiistaina", Johan sanoi yhtäkkiä, ja hymyni leveni entisestään. "Ottaisin seuralaisen mukaan. Ei, en tyttöystävää tai vaimoa, vaan kollegani. Hän on tulossa katsomaan musikaalia, ja voisin pitää sinulle sen aikaa seuraa."

"Ihanaa, ihanaa", hänen äitinsä sanoi heti mielissään, ja Johan vilkaisi minua merkitsevästi. Ajattelimme epäilemättä molemmat samaa: hän voisi luvata, mitä halusi, koska naisparka ei muistaisi dementialtaan vartin kuluttua asiasta mitään.

"Hän on niin sympaattinen", sanoin puhelun päätyttyä. Johan virnisti.

"Et ole tavannut häntä. Tosin onhan hänellä jopa Facebook-profiili. Minun tekemäni, mutta silti."

"Nimenomaan", vastasin ja palasin näennäisesti työtehtävieni pariin. Johan puolestaan ojensi minulle liikuttavasti lounaalta säästämänsä sämpylän ja siirtyi sitten penkomaan vaatekaappia ja miettimään ääneen, kehtaisinko näyttäytyä hänen kanssaan, jos hän pukisi jo kuluneen sinisen takkinsa.

"Pitäisikö minun laittaa tämä ja yrittää näyttää fiksulta?".

"Ehkä, jos aiot jälleen kysellä tyhmiä", vastasin viimekertaista paneelivierailua miettien, ja vilkaisin häntä silmäkulmastani. Mies tärisi naurusta ja kaivoi takkinsa taskusta vihreän tarran.

"Tämä on sinulle."


"Tina lähetti sinulle puhelimessa erikseen terveisiä", Johan sanoi hetken kuluttua lähtöä tehdessämme. "Sinusta pitävät kaikki."

"Enpä tiedä siitä", vastasin rehellisesti. "Mutta minä pidän oikeastaan kaikista."


Taidemuseo oli erityisen moderni ja siksi minusta ruma kauniiden vanhojen talojen keskellä, mutta pysähdyin silti muiden näyttämän mallin mukaisesti nappaamaan siitä kuvan.

"Elle", Johan sanoi kohti ovia astellessamme. "Minua liikuttaa edelleen suuresti se, miten sanoit eilen ikävöiväsi minua, kun lähdet. Useimmiten mukavat ihmiset sanovat olevansa iloisia päästessään minusta eroon."

"En usko sen pitävän paikkaansa", sanoin huvittuneena, joskin saatoin hyvin kuvitella moisen lausahduksen todella päässeen monenkin hänen tuttunsa suusta.


"Haluatko nyt mennä siihen konserttiin, jonka linkkasin sinulle?", Johan tiedusteli hauskan paneelikeskustelun päätyttyä ja pienen iäisyyden muiden osallistujien kanssa seurusteltuaan. Vilkaisin kelloa ja nyökkäsin.

"Haluaisin ainakin käydä katsomassa, millainen se on. Jos se on ihan tyhmä, voimme lähteä. Jos siis haluat."

"Minullehan se ei ole ongelma, se on käytännössä naapurissani", Johan tuumasi ovesta astuessamme. "Sinulle ennemminkin, ulkona on taas niin kylmä. Tosin voit nukkua luonani. Otat vain aamulla aikaisin bussin kotiisi, jotta ehdit ajoissa töihin."

"Ei minun tarvitse", virnistin. "Minullahan on jo lomaa haettuna huomiselle."

Näin ollen olin perjantaina kotonani ehkä puoliltapäivin, mutta edelleen yömyöhään kestäneen seikkailumme jäljiltä kuolemanväsyneenä. Vaivauduin tasan suihkuun ja heitin käytännössä kaikki omistamani vaatekappaleet pesukoneeseen ennen päiväunille kaatumista. Siitä herätessäni ehdin hädin tuskin jalkeille, kun puhelimeni soi.

"Moi Matus", vastasin hieman ihmeissäni.

"Hei Elle. Kuule, ajattelin nyt kertoa sinulle, että kaverini on jo Grazissa. Annoin hänelle avaimeni, jotta hän ei jäädy ulos."

"Ahaa, hyvä tietää", vastasin, "koska minulla on vapaapäivä. Olen kotona."

"No, siinä tapauksessa", Matus vastasi hieman naurahtaen. "Hän on siellä kymmenessä minuutissa. Sori, olisin kertonut sinulle aamulla, muttet ollutkaan kotona."

Puhelun katkaistessani vilkaisin lievässä paniikissa peiliin. Päälläni olivat käytännössä pahimmat omistamani vaatteet ja jopa hiukseni olivat vielä kosteat. Sutaisin pikaisesti hieman meikkiä kasvoilleni ja astuin ulos huoneestani juuri, kun joku kuului astuvan sisään ja huhuilevan eteisessä.

Tulija oli pitkä nuori mies, joka kantoi toisessa kädessään lumilautaa ja toisessa suurta kassia. Minut nähdessään hän laski pikaisesti tavaransa ja ojensi kätensä.

"Hei, minä olen Roland. Hauska tavata."

Esittäydyttyäni ja näytettyäni miehelle Matusin huoneen mietin hetken itsekseni, miten asiassa etenisin. Ajatus siitä, että istuisimme huoneissamme parhaillaan tuntikausia tuntui turhan vaivaannuttavalta. Niinpä astelin keittiöön.

En ehtinyt tehdä juuri mitään, kun Roland oli jo paikalla.

"Matus sanoi, että meidän pitäisi juoda hänen oluensa", mies ilmoitti virnistäen. Naurahdin vähän.

"Olin aikeissa tarjota sinulle kahvia, mutta luonnollisesti olutkin käy. Onhan kello jo kolme iltapäivällä."

Kaivoin vihanneslokerostamme olutpullot tietäen, että olin sattumalta ostanut juuri samana päivänä samaa merkkiä kuin mitä Matusilla jo ennestään oli. Todellisuudessa en siis juonut hänen juomiaan, vaikka siltä toki vaikutti Rolandin napatessa meistä pian kuvan pöydän ääressä.

"Paskiaiset, en pääse töistä vielä pariin tuntiin", Matus kuului vastaavan Rolandin hänelle lähettämään kuvaan, ja nauroimme hereästi keskenämme. Jouduin ensi kertaa miettimään, eikö kämppikseni todellisuudessa ollutkaan tarjonnut juomiaan käyttöömme.

Roland oli minulle mieleistä seuraa. Hän hymyili ja jutteli reippaasti aiheesta kuin aiheesta, minkä lisäksi huumorintajumme vaikutti melko samanlaiselta. Pidin emännöintiäni toisin sanoen yllättävän helppona.

"Minun tulisi ehkä mennä kauppaan", Roland tuumasi ensimmäiset oluet juotuamme. Nyökkäsin virnistäen.

"Lisää olutta hakemaan?".

"Ajattelin päivällistä, mutta toki, lisää olutta", hän vastasi nauraen. "Tiedätkö, pidän sinusta jo nyt. En tajunnut, että Matusilla on käynyt näin hyvä tuuri kämppiksensä kanssa."

Hymyilin tyytyväisenä.

"Voinko kysyä jotakin? Tiedän, että Matus kirjoittaa minusta ryhmächattiinne vähän väliä, oikeastaan aina, kun teen hänen mielestään jotakin outoa. Onko hänen viestiensä sävy yleensä kuitenkin myönteinen?".

"Kyllä, ehdottomasti", Roland vastasi heti vakuuttavasti. "Sinusta saamamme kuva on positiivinen, ja välillä ehkä hieman kummallisen rajalla."

Tähän olin tyytyväinen. Johan oli viimeksi edeltävänä iltana luonnehtinut minua sanalla "epätavallinen", viitaten lähinnä siihen, miten vähät välitin asioista kuten sisustaminen, vaatteet ja muut hänen mielestään naisia yleisesti ottaen kiinnostavat asiat, enkä ollut välittänyt pitää tätäkään millään lailla huonona kommenttina.

Roland poistui kauppareissulleen ja palasi lopulta pitkän ajan kuluttua Matusin, kahden ruokasäkin ja useamman alkoholilitran kanssa. Saatoin arvata, millainen ilta slovakialais-suomalaisessa kommuunissamme oli edessä, mutta se yllätti minut silti.

Kerrasta oppineena kieltäydyin aina välillä minulle tarjotusta shotista, ja ehdottoman jyrkästi sanoin ei alkoholin sierainten kautta sisään vetämiselle, jota molemmat miehet minulle yrittivät markkinoida. Myöhemmin ajateltuna tämä oli suurempi siunaus kuin olin kuvitellut, sillä muutamassa tunnissa Slovakian pojat olivat täysin sekaisin.

"Voimmeko kaikki nyt kävellä kiltisti jalkakäytävällä ja olla tappamatta itseämme?", tiedustelin keskeyttäessäni melkein väkivalloin miesten leikkimielisen painin keskellä katua ja tarttuessani molempia käsistä estääkseni heitä harhautumasta autojen alle. Olimme matkalla Schlossbergin päällä olevaan baariin, ja olin onneksi edes sen verran selvä, että tiesin reitin ja pystyin puolitaluttamaan molempia eteenpäin. Matkalla pysähdyimme ainoastaan mäen läpi kulkevaan tunneliin, jossa itävaltalaisteinit joivat olutta ja tarjosivat sitä heti piakkoin meillekin.

"Mistä tulette?", yksi heistä kysyi seuralaisiltani, ja sain pian tulkata keskusteluja molempiin suuntiin kielimuurin ylittääksemme. Muutamat hörpyt otettuamme jatkoimme vihdoin matkaa, mitä tosin vaikeutti se, että molemmat miehistä keksivät jatkuvasti jotakin ylimääräistä tekemistä matkan varrelta.


"Hei kulta, anna suukko", Roland sanoi, ja suuteli minua samassa enempiä lupia kyselemättä. Heti kyetessäni vilkaisin ympärilleni nähdäkseni, mitä Matus asiasta pitäisi. Mies oli lähtenyt kävelemään sen oloisena, että katsoin parhaaksi huutaa hänet takaisin ja palata taluttamaan molempia. Nousuhumalassa tämä kaikki oli minusta onneksi oikeastaan vain huvittavaa.

Mäen huipulle selvittyämme meille ilmoitettiin, että paikassa oli juuri tarjoiltu viimeinen kierros. Kello oli 23. Olin jo aiemmin havainnoinut, että kummallakaan miehistä ei ollut esimerkiksi hanskoja, ja pidin velvollisuutenani ohjata heidät nopeasti johonkin toiseen baariin.

Päädyimme pubiin, jonka Johan oli minulle ovelta käsin esitellyt. Heti sisälle päästyämme miehet kehuivat kilpaa, miten olin paras ihminen, jota kukaan saattoi koskaan toivoa tapaavansa. Samassa Matus ilmoitti kuitenkin lähtevänsä kotiin, ja estelyistäni huolimatta katosi yöhön. Toivoin todella, että hänen Grazissa viettämänsä kuukausi riittäisi siihen, että hän ei eksyisi liikaa. Itse jouduin jäämään odottaakseni Jaccoa bussista, joka saapuisi vasta yhden jälkeen.

"Lopeta lähentely", sanoin Rolandille ystävällisesti kahden jäädessämme. "Et löydä yksin takaisin, joten nyt istumme kiltisti tässä, kunnes ystäväni tulee, ja palaamme sitten asunnollemme. Okei?".

Näin teimme. Jaccon astuessa bussista halasin häntä varmasti eniten riemuissani siitä, että minulla oli vihdoin selväpäistä seuraa. Oma humalatilani oli jo ajat sitten laskenut sen verran, että olin alkanut lähinnä tuskastua miettiessäni, olisimmeko kaikki vielä aamulla kotona ja kunnossa. Onneksi Jacco vain nauroi ja auttoi minua taluttamaan uuden ystävämme takaisin.

Palatessamme Matus ei ollut kotona. Oma hysteriani asiasta oli jyrkässä ristiriidassa miesten "kyllä hän joskus ilmaantuu" -meiningin kanssa. Asiaa ei auttanut se, että Matus ei vastannut puhelimeensa.

"Olet huono ystävä", totesin Rolandille otsa rypyssä. "Matus lähti melkein kolme tuntia sitten, ja ulkona on kylmä. Emme olisi saaneet antaa hänen mennä."

Ilmeisesti suivaantumiseni riitti siihen, että miehet alkoivat suhtautua asiaan hieman vakavammin - Roland kommentoi myöhemmin, miten "sai järkensä takaisin" tajutessaan ystävänsä olevan tosiaan kateissa.

Lopulta Matusin puhelimitse tavoitettuani mies kuulosti onneksi edes jossakin määrin selvältä ja ilmoitti saapuvansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa kolmen vartin kuluttua palattuaan hän selitti jotakin sekavaa siitä, miten oli käynyt hautausmaalla.

"Mutta sehän on helvetin kaukana", ihmettelin miettiessäni, miten olin kerran ajanut paikalle Johanin kanssa. Matus nauroi.

"No nimenomaan."

Kaiken kaikkiaan olin äärimmäisen helpottunut meidän kaikkien asettuessa nukkumaan. En myöskään ollut yllättynyt herätessäni Jaccon kanssa seuraavana aamuna ja todetessamme, että kahdesta muusta miehestä ei jo suhteellisen myöhäisestä kellonajasta huolimatta näkynyt jälkeäkään.

"Ei odoteta heitä", Jacco tuumasi, "sillä minulla on vain kaksi päivää aikaa."

Pidin tätä kohtuullisena, ja niin lähdimme omille retkillemme - Schlossbergin päälle maisemia katsomaan, keskustaan kävelemään ja lopulta, myös minulle ensi kertaa, Murinseliin kahville ja omenastruudelille.


Palasimme kaupan kautta kotiin alkuillasta, jolloin molemmat slovakialaiset olivat jo tolpillaan. Keittiöön astuttuamme totesin heidän kaatavan parhaillaan itselleen rommia.

"Onko tämä nyt sitä ajassa matkustamista, josta puhutte Slovakiassa?", tiedustelin huvittuneena, ja he molemmat nauroivat.

"Melkein. Tasoittavat pitäisi tosin juoda jo aamulla. Mutta tässä, olkaa hyvät."

Lievistä vastusteluistamme huolimatta he kaatoivat meille shotit. Otin kohteliaisuudesta kaksi - niitä kuului aina ottaa tasaluku, tai muuten käveli vinosti, kuului slovakialainen viisaus - ja ilmoitin sitten ryypiskelyn riittävän siltä erää. Matus ja Roland avasivat oluita ja kysyivät samalla veikein ilmein, tulisiko heidän tietää edellisestä illasta jotakin.

"Ei oikeastaan", vastasin virnistäen, mutta kumpikaan ei oikein näyttänyt uskovan. "Ette tehneet mitään kamalaa. Pahimmillaan painitte jalkakäytävällä niin, että jouduin erottamaan teidät."

"Ai, siksi meillä on nämä ruhjeet", molemmat nauroivat. Matusin navigaattorin tietoja tutkiessamme totesimme hänen todella kääntyneen baarista väärään suuntaan ja seikkailleen ympäri kaupunkia, muun muassa juuri hautausmaalla. Oli ilmeistä, että kummallakaan miehistä ei ollut oikeastaan pienintäkään ajatusta illan kulusta, mutta tämä ei toki estänyt heitä haluamasta juoda lisää.

"Onko teillä suunnitelmia illalle? Voisimme mennä hienosti johonkin syömään."

"Minä tiedän hyvän paikan", vastasin Matusille, ja niinpä pian astelimme kaikki neljä Gösser Brauhun työpaikkani lähelle. Ravintola oli sama, jossa olin käynyt Christan ja Johanin kanssa, ja joka myi mitä itävaltalaisempia annoksia lähes pilkkahintaan. Onnekseni kaikki kolme seuralaistani vaikuttivat valintaani tyytyväisiltä.

"Jos joku haluaa maistaa tätä, olkaa hyvä", sanoin Frittatensuppea eli pannukakkukeittoa syödessäni. Jaccon tehdessä työtä käskettyä Roland ilmoitti kohteliaasti minua vastapäätä, että saisin mielellään maistaa hänen tilaamaansa lihakeittoa.

"Kaikki nuo bakteerit", Matus tuumasi sivusta meitä katsellessaan. Kohautin olkiani lusikkaa suuhuni viedessäni.

"Ottaen huomioon, että hän pussaili minua eilen, mitäpä tässä enää voisi tapahtua."

Miesten ilmeet olivat sitä luokkaa viihdyttävät, että olisin totisesti toivonut saavani ne videolle.

"Millaista se oli?", Matus virnuili äärimmäisen huvittuneen oloisena Rolandin pyytäessä nauraen minulta anteeksi. "Ja tarkoitan nyt tietysti keittoa."

Pärskähdin ja kieltäydyin naurunremakan yli kommentoimasta. Kaiken kaikkiaan tunnelma nousi kuitenkin sen verran nopeasti, että lähtiessämme miehet ilmoittivat pian luopuneensa suunnitelmastaan lähteä sunnuntaina laskettelemaan voidakseen nyt jatkaa oluen nauttimista.

"Voimmeko mennä siihen baariin, jossa olimme synttäreinäni?", Matus kysyi minulta, ja myönnyin mielelläni. Ilmeisesti hän tosiaan oli tyytyväinen makuuni.


Perille päästyämme setvimme aikamme juomien kanssa. Sekä minä että Matus halusimme kokeilla tuota 0,75 litran pullossa tarjoiltavaa, yli 10-volttista olutta, josta olimme viimeksi niin pitäneet.

"Pitäisikö meidän tilata yksi pullo, vai kaksi?", hän kysyi Rolandin todetessa, että hänkin haluaisi kokeilla moista herkkua. Katsoin kämppistäni epäuskoisesti.

"Yksi pullo on 0,25 litraa per henkilö. Se ei ole mitään."

"Ajattelusi on alkanut muuttua meidän seurassamme", Matus totesi kaikkien nauraessa. "Loistavaa."

Ilta oli edellistä hauskempi, sillä tällä kertaa kaikki olivat sopivasti vain suhteellisen lievästi humalassa. Slovakialaiset pitivät linjansa siinä, että olin suuresti kunniaksi sekä naisille että maalleni, ja kutsuivat minut kilvan seuraavana viikonloppuna kylään.

"Koska sinulle muutoin tulee tilaisuus käydä ilmaiseksi Slovakiassa?", molemmat kysyivät miettiessäni. "Pääset autolla perille, tapaat ystävämme, saat majoittua Bratislavassa ja osallistua slovakialaisiin juhliin."

Lähinnä viimeisenä mainittu minua huoletti, mutta vastaukseni oli silti ehdoton ehkä. Miehet olivat epäilemättä oikeassa siinä, että tämä olisi ainutlaatuinen tilaisuus. Lisäksi Matusin kuvaus siitä, miten hänen täysin englantia osaamaton isänsä haluaisi ryypätä kanssani, kuulosti liian hauskalta tapahtumalta suoralta kädeltä sivuutettavaksi.


Seuraavana aamuna talon hurjimpien nukkuessa jälleen krapulaansa ja yleistä väsymystään pois minä ilmoitin Jaccolle, että voisimme lähteä seikkailemaan pitkin Grazia. Olimme nähneet liki kaiken, mitä keskustassa oli nähtävää, joten nyt olisi aika ostaa elämäni ensimmäinen julkisen liikenteen lippu kaupungissa ja ajella ympäriinsä kauempana olevia nähtävyyksiä katselemassa.

Näin teimme. Jälleen useamman tunnin kestävä seikkailumme vei meidät Eggenbergin linnalle ja sitten aivan toisella puolella Grazia olevalle Mariatrostin basilikalle, jonka olemassaolosta tiesin Johanin osoitettua sen minulle matkallamme Eisenstadtiin. Jaccon kanssa liikkuminen oli helppoa, sillä hän oli sanansa mittainen siinä, että oli käytännössä kiinnostunut oikeastaan vähän kaikesta. Lisäksi hollantilaisena hän oli etenkin basilikan sisälle astuessamme vähintään yhtä vaikuttunut kuin minä.




"Milloin luulet, että tapaamme jälleen?", mies tiedusteli minulta kohti kotia palatessamme. Kohautin olkiani.

"Luultavasti pikemmin kuin ajattelisi. Asun kuitenkin pian naapurimaassa."

"Siihen asti teen, kuten nytkin - kirjoitan sinulle aina, kun aihetta on", hän tuumasi, ja hymyilimme toisillemme tyytyväisinä.

"Niin juuri."

Loppuiltamme sujui huomattavasti aiempia kahta rauhallisemmin - Matus ja Roland keräsivät itseään pitkälti omassa huoneessaan, minä katsoin Jaccon kanssa Tatortia välittääkseni hänelle palan saksankielisten maiden kulttuuria. Heti tämän jälkeen painuimme kaikki pehkuihin tietäen, että aamulla odottaisivat sekä työt että vieraidemme osalta lähtö Itävallasta.


Maanantaiaamu oli kohtuullisen raskas, olihan minun ja Jaccon osalta herätys jo kuudelta. Katselin hänen tehdessään itselleen nutellaleipiä ja neuvoin hänelle mahdollisimman huolellisesti reitin bussiasemalle. Mies viettäisi vielä päivän Wienissä ennen paluutaan Hollantiin, minä puolestani menisin vain päiväksi töihin pitääkseni sitten tiistain ja keskiviikon vapaata. Kieltämättä tuo ajatus rohkaisi minua melkoisen silmät ristissä toimistoon kömpiessäni.

"Elle, saanko esitellä?", Maria sanoi saatuani vasta takkini ripustettua, ja viittasi takanaan seisovaan ikäiseeni naiseen. "Tässä on Theresa, uusi harjoittelijamme."

Kättelin häntä iloisesti. Maria näytti hivenen kiusaantuneelta.

"Kuule, Elle, meille on valitettavasti sattunut pieni sekaannus. Luulimme alun perin, että lähtisit jo tämän viikon lopussa. Kuten tiedät, meillä on vain tämä yksi harjoittelijapaikka. Puhuin asiasta Manuelan kanssa, ja sinä voisit jatkossa istua aina torstait ja perjantait hänen huoneessaan, kun Lena ei ole paikalla."

Tunsin jonkinlaisen painon putoavan rinnalleni kaikkien - Marian, Theresan ja Even - katsellessa minua odottavasti.

"Onko minun pakko?", kysyin ensimmäisenä reaktionani, ja kaikki naurahtivat hieman yllättyneen oloisina. "Minä nimittäin viihdyn täällä."

Arvelin muiden hämäännyksen johtuvan epäkohteliaisuudestani ennemmin kuin siitä tiedosta, että oikeasti pidin toimistostani. Tuskin kukaan oli ajatellut, että kehtaisin sanoa vastaan. Kuuntelin vain puolella korvalla Marian uudet pahoittelut asiasta ja nyökkäsin, tietäen varsin hyvin, että ilmeeni luultavasti kertoi ajatuksistani aivan riittävästi.

"Selvä", sanoin lopulta ja istuuduin tuoliini. "Hyvä on."

Ruutua tuijottaessani keskitin voimani siihen, etten näyttäisi aivan niin vihaiselta kuin miltä minusta tuntui. Olin odottanut vastaavaa tapahtuvaksi puolet harjoittelustani, mutta uskonut viimein viimeisen kuukauden koitettua olevani turvassa. Päässäni takoi väkisinkin muisto siitä, miten aikanaan rakkaassa ministeriössäni oli käynyt liki tismalleen samoin - tuolloin olin tosin sentään tiennyt ennalta joutuvani luultavasti jättämään paikkani lempityökaverini vieressä.

Johanin ilmaantuessa kerrankin suhteellisen ajoissa paikalle tiesin hymyileväni hänellekin vain puolittain. Kuunnellessani sivusta muiden selitystä hänelle uudesta järjestelystämme lähinnä tuijotin ruutuani ja puristin kädessäni kynää pitääkseni ilmeeni neutraalina. Eniten koko asiassa minua vaivasi se, että asia ratkaisi istumapaikkaongelman vain kahdeksi päiväksi viikossa, eikä mielipiteeni asiasta luultavasti pahemmin painaisi jatkossakaan asioista päätettäessä.

Ensimmäisen kerran hymyilin jälleen aidosti kuullessani sivusta, miten Johan alkoi täyttää sähköpostiin saamaansa mittavaa kyselyä työpaikkaviihtyvyydestään.

"Huoneilman lämpötila... no, se on harvinaisen epämiellyttävä aina sinun ollessasi paikalla, olen jäätyä hengiltä".

Virnistin ja rullasin tuolini miehen viereen seuratakseni hänen toinen toistaan räväkämpiä vastauksiaan. Siinä vielä istuessani Tina asteli huoneeseen ja ilmoitti, että Johan saisi heidän neuvottelunsa ajaksi jättää leikkinsä sikseen. Niinpä palasin omalle paikalleni ja annoin muiden höpistä liki kahden tunnin ajan takanani. Salaa mielessäni olin kiitollinen siitä, että Maria oli vetäytynyt Theresan kanssa huoneeseensa ja että jälkimmäisenä mainittu sitten poistui yllättäen jo puoliltapäivin - vaikka tiesin hyvin, ettei mikään ollut hänen vikansa, en sillä hetkellä halunnut nähdä naista silmissäni.

"Elle on kaikista rakkain kollega, joka minulla on koskaan ollut", kuului Johanin ääni hänen istuessaan jo Tinan kanssa kaksin. Käännyin tuolissani ympäri luultavasti niin epäuskoisen ilahtunein ilmein, että Tina hymyili minulle heti leveästi.

"Niin, Ellehän on tosi kiva", hän sanoi heti, mikä oli häneltä ystävällistä, sillä nähdäkseni en jutellut hänen kanssaan juuri koskaan. En nimittäin saanut ikinä suunvuoroa.

"Hän sanoi minulle jo pitkän aikaa sitten, että minun tulisi tulla töihin, koska hän kyllästyy, jos en puhu vieressä koko ajan", Johan selitti kommenttiaan. Virnistin iloisesti. En ollut moista puolivitsillä tammikuussa kirjoittaessani koskaan ajatellut, että nuo sanat jäisivät hänelle niin tärkeinä mieleen. "Ja lisäksi hän on kieltänyt minua pitämästä lomaa ennen lähtöään."

Kuten aiemmin mainittua, Johan kutsui käytännössä kaikkia vuorotellen lempikollegoikseen. Olin silti hänen lausunnostaan väkisinkin hieman paremmalla tuulella Tinan poistuessa, huolimatta siitä, että Johan hyppäsi samassa ylös ja poistui suuremmitta seremonioitta ilmeisesti jälleen klinikalla käydäkseen.

Yksin jäätyäni yritin rauhoittua lopullisesti. Joten istuisin pari päivää viikossa muualla - mitä sitten? Saisinpa ainakin tuolloin oikeasti töitä tehtyä. Manuela oli tosi mukava, ja Johanin kanssa nyt seurustelisin luultavasti joka tapauksessa yhä vapaa-ajallanikin. Lapsellinen suuttumukseni siitä, että minut oli kysymättä määrätty viimeisiksi viikoikseni hyppimään paikasta toiseen pois muiden tieltä, oli ehkä loppujen lopuksi hivenen ylimitoitettua.

Näin hiukan itseäni kerättyäni jatkoin töitäni, kunnes puhelimeni piippasi iltapäivällä.

"Oletko yhä toimistossa?", Johan tiedusteli, ja hymyilin iloisena. Nyt hän palaisi takaisin ja loppupäiväni olisi sentään jälleen hauska.

"Olen, enkä ole aikeissakaan lähteä", vastasin. Minuutin kuluttua hän soitti.

"Olen pahoillani, etten tullut enää takaisin", mies sanoikin yllättäen. "Se johtui maantieteellisistä syistä, sairaala on huomattavasti lähempänä kotiani kuin toimisto, ja halusin vielä tehdä hieman remonttia."

"Selvä sitten", vastasin hivenen pettyneenä, mutta arvostin silti hänen ilmoitustaan asiasta.

"Ja Elle", hän jatkoi. "Kuule, tiedän, että ehdotin lähteväni kanssasi huomenna Wieniin, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se ei ehkä ole järkevää. Toivon, etten herättänyt turhia toiveita. En halua... miten se sanotaan saksaksi? Ich sollte nicht mit dem Feuer spielen."

Seisoin hiljaa luuri kädessäni ja yritin päättää, mitä hän tarkoitti sanoa. Johan jatkoi hetken kärsivällisesti odotettuaan juttuaan.

"Olen sinulle erittäin kiitollinen, kuten tiedät. Olemme mielestäni ystäviä, ja se on tärkeintä. Mutta minun täytyy ajatella avioliittoani. Näemmehän me kuitenkin töissä joka päivä."

"Toistaiseksi", sain sanottua ja arvelin kuulostavani väkisinkin katkeralta, "sillä he käskivät minun siirtyä muualle aina loppuviikoiksi. Manuelan luokse. Ja viikonlopuksi lähden Slovakiaan."

Johan selitti hetken, miten kaikki tämä oli minulle erinomaisen hyväksi. En jaksanut kommentoida sen kummemmin, sillä hänen puheessaan ärsytti - kuin hän olisi holhonnut minua ja ollut nyt tyytyväinen, että olisin jonkun muun huolena hänen lakattuaan äkkiarvaamatta kaipaamasta seuraani.

"No... ethän odottanut, että tulisin töihin? Ajattelin jatkaa seinäremonttia tänään", Johan jatkoi normaaliin tapaansa puhumista luultuani jo kerran, että hän olisi saanut kaiken sanottua.

"En", vastasin, "mutta siinä tapauksessa... tarvitsetko apua?".

"Se olisi erittäin ystävällistä, ja tarvitsisin sitä todella", Johan sanoi ja kuulosti ensimmäistä kertaa hieman vaivaantuneelta. "Mutta... valitettavasti se ei käy. Ei ainakaan tänään."

"Selvä", sanoin värittömästi. "Hei sitten."

Jo ennen puhelimeni pois laittamista olin päättänyt, että läsnäoloni toimistossa ei olisi enää minuuttiakaan kauemmin tarpeellista. Keräsin tavarani ja lähdin talsimaan kotiin läpi vetisen lumisateen.

Matus ei ollut kotona, ei tietenkään, olihan kello vasta neljä. Katsoin peiliin ja räpyttelin suotta silmiäni kuiviksi.

Yhtäkkiä mikään Grazissa ei huvittanut minua enää - olin surrut viimeisen kuukauteni alkamista, mutta ainakin olin ajatellut, että voisin nauttia olostani loppuun asti. En ollut kuvitellut, että jo viikkokausia ennen lähtöäni minua alettaisiin savustaa ulos kaikkialta, missä olin niin hyvin viihtynyt.

Oli kulunut ehkä tunti, kun kännykkäni soi uudelleen. Johanin kuvan nähdessäni mieleni teki nakata luurilla vesilintua, mutta vastasin silti.

"Niin?".

"Hei, Elle", hän sanoi melkein hieman katuvan kuuloisena. Tosin ehkä vain kuvittelin. "Oletko edelleen toimistossa?".

"Tulin juuri kotiini", vastasin miettien, halusiko hän nyt todella palata töihin kellon ollessa viisi.

"Ai... ei sitten mitään. Olisin halunnut sanoa, että voisit mielellään auttaa minua, jos vielä haluat. Mutta jos olet jo kotona, nauti vapaaillastasi."

Ilmeisen hämmennykseni johdosta mies katsoi parhaaksi selittää.

"Tiedäthän, olin kutsunut vaimoni tänään käymään, tai siis hän oli luvannut tulla. Mutta nyt hän oikuttelee jälleen jotakin. En tiedä, en jaksa, nyt kaikki on minulle jälleen yhdentekevää."

Huokaisin itsekseni.

"Selvä. Tulen tunnin päästä sinne ja autan sinua, okei?".

Jälleen lumessa tarpoessani mietin, kuka meistä oli eniten idiootti. Olin silti valmis lykkäämään mieleni pahoittamista päivällä eteenpäin voidakseni selvitä edes yhdestä pettymyksestä kerrallaan.

Paikalle päästyäni Johan oli käytännössä täysin oma itsensä, mikä oli minusta hivenen häiritsevää. Kenties, koska surukseni tajusin, että olin varauksistani huolimatta laskenut hänen varaansa liikaa. Jos en voisi estää häntä tekemästä tyhmyyksiä omalla elämällään, voisin ainakin katsoa, etten itse tulisi siinä sivussa liikaa loukatuksi havaitessani, että hän todella välitti seurastani vain paremman puutteessa.

Asioiden näin ollessa välimme olivat sinänsä ennallaan tiistaina yksin Wieniin matkustaessani. Johan oli yrittänyt vakuutella minulle, miten minun tulisi sekä aamulla mennä minimiajaksi toimistolle että seuraavana päivänä muutaman tunnin yöunien jälkeen saapua paikalle lepäämään, mutta pidin tätä naurettavana. Minulla oli viisi lomapäivää jäljellä, enkä tiennyt, miten ne käyttäisin - oli selvää, etten voisi luottaa miehen puheisiin siitä, miten voisimme jälleen ajaa jonnekin tai tehdä ylipäätään mitään yhdessä. Niinpä olin ilmoittanut hänen suostutteluistaan huolimatta, että tapaisimme torstaina.

Wienissä matkani vei suorinta tietä tutulle paikalle Stephansdomille ja siitä aivan lähellä sijaitsevalle teatterille, jolla Vamppyyrien tanssia esitettiin. Matkaa jatkaessani pysähdyin nappaamaan Johanille kuvan paikasta, josta hän aiemmin oli minulle selittänyt. Juuri sen otettuani puhelimeni piippasi häneltä saapuneen valokuvan vuoksi.

"Toinen näistä on sinulle", luki kuvatekstinä hänen työpöydältään napatussa kuvassa, jossa oli kaksi suolakurkkusämpylää. Virnistin hieman ja päätin kaikesta huolimatta pysyä keskiviikon poissa toimistolta. Auringonlasku ja iltahämärä Wienin keskustassa olivat pitkästä aikaa niin maagisia, että jo ennen esitystä olin päättänyt näiden kahden päivän saavan riittää siihen, että selviytyisin loppuviikostani töissä kuin aikuinen ihminen.





Esitys itsessään oli luonnollisesti jumalaisen hyvä. Tiesin hymyileväni suurimman osan ajasta ja hyräileväni itsekseni vielä paluubussiin noustessani. Olin toki ajatellut reissun alun perin hieman toisenlaiseksi, mutta kahdelta yöllä kotiin palatessani se oli kaikesta huolimatta ollut joka sentin ja minuutin arvoinen.


Keskiviikkona kevät saapui Graziin. Minä en tiennyt siitä juuri mitään, sillä käytin suurimman osan päivästä kotonani tyhjää toimittaen. Vasta alkuillasta lähdin liikkeelle kaupassa käydäkseni, ja pimeän tullessa tunsin mieleni alkavan jälleen madaltua tulevaa päivää miettiessäni.

Matus ilmestyi kotiin vasta myöhään, ja ilmoitti kysymättä olevansa erinomaisen hyvällä tuulella onnistuttuaan hiirikokeissaan harvinaisen hyvin. Mies ei koskaan välittänyt säästää minua moisilta yksityiskohdilta.

"En haluaisi valittaa", sanoin istuessani hänen kanssaan pöydän ääressä, mutta tein sen kuitenkin. Kerrottuani istumapaikkaongelmastani Matus lähinnä virnuili edelleen.

"No, mitä aiot tehdä asialle?".

Vastauksena hänen kysymykseensä vedin parhaillaan viinipulloa ulos jääkaapista, mikä sai miehen repeämään nauruun.

"Loistavaa. Kyllä sinä vielä ratkaisun keksit. Kunhan se ei sisällä mitään teräviä esineitä tai muuta radikaalia."

Virnistin hieman lasiani täyttäessäni.

"Yritän olla tekemättä rikoksia, kiitos vain. Olen päättänyt olla aikuinen ja marssia huomenna työhuoneeseeni vain tavarani kerätäkseni ja muualle siirtyäkseni, vailla kummempaa draamaa."

"En muuten tiedä, voimmeko mennä tänä viikonloppuna Slovakiaan", Matus ilmoitti turhautuneena hiuksiaan haroen ja katseli puhelintaan. "Emme voikaan majoittua Rolandin luona, joten jos menemme, saamme yöpyä ystävieni kaksiossa. Ja vanhempani eivät myöskään tule. Voimme toki silti tehdä tämän, onhan se ehkä ainoa järkevä tilaisuutesi käydä Bratislavassa."

Ilmoitin varovasti, että tässä tapauksessa joutuisin harkitsemaan asiaa uudelleen. Mitä enemmän juttua mietin, sitä vähemmän koin halua lähteä vieraaseen maahan pieneen asuntoon ventovieraiden kanssa kahdeksi päiväksi ryyppäämään. Samalla arvelin, että Matusin olo olisi helpompaa ilman minusta huolehtimista. Jätin asian kuitenkin hienoisesti ilmaan voidakseni katsoa rauhassa, mitä seuraava päivä toisi tullessaan.


Vielä torstaiaamulla pidin kiinni siitä, että käyttäytyisin työpaikallani fiksusti. Toimiston ovella vedin henkeä ja astuin sitten sisään, seisahtaakseni yllättyneenä nähdessäni Even, HMB:n ja Marcon istumassa kahvipöydän ääressä.

"Elle", Eve sanoi heti toistaiseksi asuttamatonta pöytääni vilkaistessani. "Maria on kipeänä, joten voitkin hyvin istua täällä vielä ensi viikon loppuun."

Olin melkein aavistellut kaiken varautumiseni olevan turhaa - sellaistahan elämä oli.

"Hienoa", totesin heti ja nostin takkini naulakkoon. HMB virnisti vähän ja kommentoi jotakin siitä, miten en saisikaan mennä Manuelan turviin.

"Ei, hän viihtyy täällä", Eve tokaisi heti. "Hän itse sanoi niin."

Nyökkäsin heti HMB:n näyttäessä siltä, että asia oli puoliksi vitsi.

"Onhan täällä kahvinkeitin, ja hienot näköalat", mies tuumi sitten iloisesti. Totesin hänen olevan oikeassa.

"Ja Johan", hän jatkoi sekunnin mietittyään, ja kaikki nauroivat.

"Niin juuri", vastasin ja istuuduin pöytäni ääreen. Tästä hyvästä Theresan saapuessa onnistuin jo suorastaan olemaan hänelle ystävällinen, tai ainakin varsin kaukana Matusin ehdottamista toimenpiteistä kuten pahoinpitelystä.

Johan ilmaantui jälleen yllättävän ajoissa ja seisahtui hymyilemään minulle niin leveästi, että halusin ainakin ajatella hänen surreen poissaoloani viime päivien aikana.

"Olet taas täällä", hän sanoi tyytyväisenä ja silitti ohimennen kättäni. "Miten matkasi meni? Oliko se sen arvoista?".

"Ehdottomasti", totesin hänelle iloisesti, ja katselimme hetken toisiamme pöytiemme äärestä.

"Haluan kertoa sinulle... ei, minun täytyy kertoa sinulle, että vaimoni ilmaantui jälleen tiistaina", Johan tuumasi ja tuntui tarkkailevan ilmettäni. Nyökkäsin tietäen näyttäväni täysin neutraalilta.

"Ja entä sitten?".

Mies selitti minulle hetken niitä näitä asian tiimoilta. Ehkä kyseessä oli se, että olin saanut miettiä asiaa pari päivää, tai se, että ulkona oli pitkän kylmyyden jälkeen jälleen aurinkoista ja lämmintä - oli syy mikä hyvänsä, huomasin, etten juurikaan välittänyt. En voinut auttaa häntä, joten ainoa järkevä ratkaisuni oli ottaa henkisesti etäisyyttä ja olla huolehtimatta koko asiasta. Minulla oli omat murheeni.

"Minun on nyt mentävä, jatkamme tänään remonttia", Johan sanoi ennen puoltapäivää.

"Tuletko huomenna töihin?", kysyin, ja hän ilmoitti tulevansa joskus aamupäivästä.

"Ja, niin, sinä tulet tänne ennen Slovakiaan lähtöäsi?".

"En varmaankaan lähde", sanoin, ja hän katsoi minua yllättyneenä. Selitin ongelmani lyhyesti.

"Totta kai sinun pitäisi mennä", Johan tuumasi. "Se on suuri seikkailu. Olet 25-, et 65-vuotias."

"En silti välitä lähteä", vastasin rauhallisesti. "Ei, harkitsen parhaillaan tekeväni jotakin muuta."

"No, ehkä siinä tapauksessa", Johan sanoi lopulta. "Ehkä voimme lähteä Wieniin. Minähän voin tehdä sen käytännössä koska vaan, minun tarvitsee vain päättää mennä. Mutta haluan myös jatkaa asuntoni remonttia viikonloppuna."

"Selvä sitten", sanoin ja nyökkäsin. "Se olisi mukavaa."

Johan halasi minua lähtiessään, ja tiesin hymyileväni hänelle aidosti oven käydessä. Heti hänen kadottuaan tartuin kännykkääni ja avasin kartan tutkiakseni, minne haluaisin mennä - sillä varmaa oli, että en istuisi turhaan kotona odottamassa jotakin tapahtuvaksi, vain kuullakseni hänen jälleen keksineen jotakin tärkeämpää tekemistä tai toisaalta soittaakseen vain ongelmissa ollessaan.

Olisi outoa, jos olisit ensimmäinen valintani, mies oli kerran sanonut suunnitelmistaan puhuessaan, ja olin aina ollut samaa mieltä. Se vain tarkoitti sitä, että minun olisi jälleen oltava minun ensimmäinen valintani.

Olin leikkinyt tarpeeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti