maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ragtime

"Näyttää siltä, ettet taida ehtiä kymmeneksi Johanin luo."

Keskeytin marmeladin voitelun leivälleni ja nostin huvittuneena katseeni kämppikseeni. Kello oli kymmentä vaille kaksi iltapäivällä, ja shortseissani, tukka sotkuisesti nutturalle vedettynä ja puoliksi meikanneena näytin epäilemättä siltä, että olin herännyt noin puoli tuntia sitten. Ilmeisesti Matus oli saanut minut kiinni väitteestä, jonka perusteella olin yhden viinilasillisen jälkeen myöhään edellisenä yönä kieltäytynyt rommista ja ilmoittanut meneväni nukkumaan.

"Luuletko niin?".

"Se on vain minun vaatimaton mielipiteeni", Matus tuumasi, ja nauroimme molemmat raikuvasti.

"Minulla on syy", sanoin lopulta hilpeästi.

"Kuulostaa siltä, että aiot esittää jonkin tekosyyn", hän pisti väliin, ja pudistin virnistäen päätäni.

"Ei. Olin juuri valmis lähtemään, kun Johan ilmoitti minulle menevänsä ystävälleen kylään. Hänet tuntien en tiedä yhtään, kauanko siinä kestää, joten odotan hänen puheluaan. En minä yksin voi mitään vieraassa kämpässä remontoida."

Johanin puhelu saapui niin myöhään, että olin hänen asunnollaan tasan viideltä. Tällöin mies tervehti minua jo normaalivaatteissaan, Willin puuhastellessa jälleen iloisesti makuuhuoneen ja ruokailuhuoneen välisten ovien kimpussa.

"Vien Kroatian-asunnon avaimet tyttärelleni ja hänen äidilleen viereiselle kadulle", Johan sanoi melkein ensi sanoinaan. "Haluatko tulla mukaan, vai jäätkö tänne?".

"Jään tänne", vastasin silmänräpäyksessä. Olin nähdäkseni tavannut jo nyt enemmän hänen perhettään kuin oli järjellä selitettävissä.

Tähän tyytyen Johan asteli ovesta ulos, ja odotellessani vaihdoin remonttivaatteisiin ja siivoilin hieman edellisen päivän jälkiä. Juuri miettiessäni, tarjoisinko kohteliaasti Willille apua, Johan palasi ja huusi minua.

"Elle? Missä olet? Mitä olet laittanut meille ruoaksi?".

Astelin keittiöön ja kohautin olkiani. Muka asiaa paheksuen Johan penkoi kaappejaan ja totesi, että saisin nyt hienosti valita päivän menun erimakuisista valmispastapusseista.

Sienipastaa keittäessämme molemmat miehet keskittyivät keittiön seinän siistimiseen, ja minä vilkaisin edelleen lattialla lojuvaa baaritiskiä.

"Vieläkö väität, että tämä on tänään valmis?".

"Aamulla aikaisin", Johan sanoi hetken mietittyään. "Laitan sen seitsemältä aamulla seinään kiinni."

Naapuriensa kiusaksi, niin tietysti. Vilkaisin kelloa, joka remontoinnin seurauksena oli tyylikkäästi entisen pyöreän muotonsa sijasta kulmikas. Se näytti kahtakymmentä yli viiden. Vaikutti siltä, ettemme olisi menossa kuudelta alkavaan musikaaliin.

Mietin, kommentoisinko asiaa, mutta päätin antaa olla. Olin itse säätänyt vaatteideni kanssa eilen, ja kun en ollut vielä edes tehnyt yhtään mitään, olisi ollut kohtuutonta kysellä asian perään.

Juuri pastan valmiiksi saatuani Johan katsoi minua äkkiä silmät pyöreinä.

"Elle. Onko sinulla kellosi? Paljonko se on oikeasti?".

"17:36", vastasin kelloni haettuani.

"Meidän on mentävä, samoin sinun", Johan pamautti Willille. "Elle, vaihda vaatteesi."

Katsoin häntä hämmästyneenä.

"Mutta... ehdimmekö me vielä?".

"Totta kai", mies tuumasi vakavissaan. "Mutta kiire meillä on. Sinun täytyy vaihtaa vaatteita ja syödä."

Niiltä sijoiltani juoksin olohuoneeseen ja hyppäsin verkkareistani jo eilen paikalle jättämääni mekkoon. Juuri valmiiksi ehdittyäni Johan tempaisi oven auki ja nosti sohvapöydälle kaksi lautasellista pastaa.

"Saat tämän isomman annoksen. Minun täytyy vaihtaa vaatteeni. Pistänkö puvuntakin?.. Olisi se fiksumman näköinen. Solmion? En solmiota. Rusetin. Sinun täytyy syödä, minä en tarvitse mitään."

Nyökkäilin ja lapioin kuumaa pastaa suuhuni, sillä en olisi kuitenkaan saanut häneltä suunvuoroa. Nopeasti siistimpään asuun vaihdettuaan mies istahti viereeni ja vilkaisi minua.

"Paljonko kello on? Kuinka nopeasti sinä pystyt kävelemään?".

"Nopeasti, kun minun täytyy", vastasin ja vilkaisin uudelleen rannekelloani. "Kuusitoista minuuttia."

"Näköjään osaat syödäkin nopeasti. Minä en pysy sinun mukanasi", hän tuumasi, "joten otan pyöräni."

Puolet ruoastani nieltyäni hyppäsin ylös ja vedin vauhdissa sekä kengät että takin päälleni. Ovesta ulkona olimme noin kolmetoista minuuttia ennen esityksen alkua. Johan nosti pyöränsä ja huusi perääni juostessani jo rappusia alas.

"Oikotien portti on lukossa, mene vasemmalle!".

Tein työtä käskettyä. Olin ehtinyt toisen korttelin puoleen väliin hänen ajaessaan ohitseni. Pistin sen verran juoksuksi, että olimme samaan aikaan ensimmäisissä liikennevaloissa, ja virnistin hänelle leveästi hetkeksi pysähtyessäni.

"Olet nytkin minua nopeampi", hän huikkasi tyytyväisenä ja ajoi sitten risteyksen jälkeen viereeni. "Kuule, menen ostamaan liput, sopiiko? Joudun kuitenkin lukitsemaan pyöräni jonnekin. Ja polttamaan."

"Joo, mene! Ole hyvä", vastasin, ja hän katosi puiston läpi kohti oopperataloa. Itse en viitsinyt enää juosta ollakseni hikoilematta, mutta kävelin silti nopeinta mahdollista tahtiani aina välillä kelloa vilkaisten.

Kolme minuuttia ennen esityksen alkua oopperatalon rappusia kiivetessäni Johan odotti minua jo ovien edessä.

"Loistavaa, olet jo täällä", hän totesi ja veti oven auki. "Sain liput yläkertaan, kuten halusit. En vain tiedä, mistä pääsemme sinne."

Paikannäyttäjä ilmoitti kohteliaimmalla mahdollisella tyylillä, että saisimme järkätä itsemme sisään niin nopeasti kuin mahdollista. Jo tutulle paikalle yläkerran seisomakatsomoon astuessamme huomasin riemukseni, että aivan takana korokkeella sijaitsevat paikat olivat jälleen vapaana. Niinpä pysähdyimme aivan salin perälle juuri, kun pyyntö kännyköiden sulkemisesta kuului loppuun kaiuttimista.

Katsoimme toisiimme esityksen alkaessa kymmenen sekuntia saapumisestamme, minä edelleen hengästyneenä, ja nauroimme molemmat voitonriemuisesti.

"Mahtavaa", tuumasin ja nojasin innoissani pehmustettuun kaiteeseen musiikin alkaessa soida.

Esitys oli Ragtime, joka ei ollut minulle ennalta millään lailla tuttu. Olin siis varautunut pettymään, mutta toisin kävi - heti alkuun sen tajuaminen, että kappaleet esitettiin alkuperäiskielellä eli englanniksi, sai minut innostumaan monta astetta lisää. Outoa oli tosin se, että koko muu esitys oli saksaksi, mutta, kuten Johan minulle myöhemmin selitti, tämä oli ilmeisesti dubbauksen luvattujen maiden tapa. En tosin voinut tajuta, millä logiikalla tällöin kappaleiden kääntäminen suomeksi tuntui aina onnistuvan edes jonkinlaisella menestyksellä, jos se kerran saksaksi oli liian vaikeaa.

Esitystä mentyä noin kymmenen minuuttia takanamme oleva ovi aukesi, ja muutama ihminen käveli editsemme katsomoomme. Johan kumartui puoleeni.

"Olisimme voineet syödä ruokamme loppuun."

Hihitin ja toivoin samalla, että hän olisi puhunut hieman hiljempaa, mutta toisaalta arvelin kommentin aukeavan joka tapauksessa kunnolla vain minulle. En muistanut elämässäni olleeni yhtä viime hetkellä missään.

Ensimmäisen näytännön puolivälin poikkeilla Johan kiersi käsivartensa ympärilleni ja nojasi kuiskaamaan korvaani.

"Kiitos. Ilman sinua en olisi täällä."

"Samoin", vastasin, ja virnistimme toisillemme.

"Was für ein Zufall."

Naurahdin ja käänsin katseeni takaisin lavaan, ehtien kuitenkin pistää merkille edessämme seisovan nuoren miehen katsovan meitä hieman tarpeettoman pitkään.

Hän on rikas, valmistauduin tarvittaessa kommentoimaan seuralaistani lisää pahennusta herättääkseni, mutta luonnollisesti se oli turhaa. Väliajan alkaessa pääsimme lähtemään kaikessa rauhassa, ja ainoa huoleni oli, että loistavat paikkamme menisivät kärkkäämmille katsojille.

Olimme hädin tuskin ehtineet ulos parven ovista, kun Johan jo äkkäsi muutaman tuttunsa istumassa väliaikatarjoilujen parissa. Näin ollen kärsin urhoollisesti hymyillen vartin mittaisen seurustelun vieraiden kanssa, jotka tosin olivat harvinaisen ystävällisen oloisia. Olin yhtä kaikki helpottunut äänimerkin vihdoin kuuluessa, ja kipitin heti kohteliaisuuden sen salliessa katsomaan, missaisimmeko huonojen paikkojen vuoksi esityksen toisen puoliskon.

Seisomapaikat olivat melkein tyhjät. Hetken ympärilleni katseltuani tajusin ainakin meitä aiemmin vilkuilleen miehen istuvan nyt yhdellä parven ilmeisesti tyhjiksi jääneistä paikoista. Levitin innoissani tavarani todetessani, että saisimme luultavasti katsella koko loppuesityksen kaikessa rauhassa.

"Tule tänne", Johan kuiskasi minulle jälleen kesken esityksen lavaa kurkkiessani, ja veti minut monta askelta sivuun. "Seiso tässä ja kumarru, niin näet kaiken."

Samassa hän jo painoi minut puoliväkisin selästä matalammaksi. En ehtinyt protestoida ennen kuin jo totesin hänen luonnollisesti olevan aivan oikeassa. Oli vaikea sanoa, kumpi meistä oli tyytyväisempi seuratessani innoissani loppunäytöksen tapahtumia käytännössä koko yläkatsomon parhaalta paikalta.

"Sanon nyt rehellisesti, etten halua mennä enää mihinkään, paitsi kotiini", Johan ilmoitti ulkona sätkää kääriessään. "Jos haluat tulla mukaani, olet tietysti sydämellisesti tervetullut."

"Sepä hyvä", vastasin, "koska tavarani ovat siellä. Ja ruokani samoin."

Kävellessäni Johanin pyörän rinnalla hän ilmoitti minulle kaikeksi helpotuksekseni todella pitäneensä esityksestä.

"Minun on noudettava saksofonini jostakin varastosta."

"Naapurisi ilahtuvat varmasti", tuumin hänen remonttisotaansa ajatellen.

Sisälle päästyämme vilkaisin melko lohduttoman keskeneräisen näköiseen keittiöön. Johan napsautti valot päälle ja mietti selvästi aivan samansuuntaisesti.

"Pitäisikö meidän nostaa tuo baaritiski tuosta pois?".

"Ja tehdä sille mitä?", ihmettelin vaatteitani naulaan ripustaessani. Hän katsoi minua kuin olisin kysellyt tyhmiä.

"Laittaa se seinälle."

"Nyt?", kysyin ja vilkaisin kelloa. Se oli yli yhdeksän. "Et voi."

"Ääh, kyllä se onnistuu", hän tuumasi, mutta jätti asian kuitenkin hetkeksi sikseen tajutessaan, että voisi lämmittää lähtiessämme jääneet ruoantähteet. Kun kyseessä oli päivän ainoa lämmin ruokani ja sekin tuntikausien välille jaettuna, koin kerrankin jääväni nälkäiseksi.

"Voisimmeko leipoa nyt pannukakkuja?", kysyin. Sitähän Johan oli ehdottanut jo ainakin kahtena edellisenä iltana.

"Sitten emme voi katsoa Tatortia", hän totesi, mutta ilmeisesti ajatus siitä, että olisin nälkäinen, oli liikaa. Näin ollen palasimme keittiön kaaokseen, ja, tuntien kerrankin olevani perillä asioista, aloin nostella ainesosia pöydälle.

"Mitä kaikkea tarvitset?", kysyin mielestäni suurimman osan löydettyäni, ja Johan kohautti olkiaan.

"Mitä sinä tarvitset? Teemme ne sinun reseptilläsi."

"En osaa kääntää kaikkia niitä sanoja", sanoin, mutta lannistumisen sijasta hän käski minua noutamaan sanakirjani.

"Backpulver", luin seuraavaksi Lingueen sovelluksestani, ja hän katsoi minua ihmeissään.

"Todellako? En olisi ajatellut. Ei, minulla ei taida olla sitä."

"Vanilliinisokeria?", ehdotin seuraavaksi, mutta hän vain pudisti päätään. "Selvä sitten. Tee ne miten itse tekisit."

"Googleta sitten Palatschinken."

Tämän hakuni tuloksena totesin olleeni hieman sivupoluilla - ilmeisesti se, mitä Johanilla oli mielessä, muistutti enemmän normaaleja lettuja kuin pannukakkua. Niinpä annoin hänen jälleen ottaa päävastuun asiasta ja keskityin itse lähinnä vatkaamaan taikinaa valmiiksi sekä kaivamaan viikunamarmeladia valmiiksi kaapista.

"Osaatko sinä tehdä näin?", kysyin Johanin paistaessa ensimmäistä lettua pannulla, ja oikeiden sanojen puuttuessa demonstroin ranneliikkeellä letun kääntämistä ilmassa. En ollut koskaan oppinut sitä, ei tosin sillä, että olisin juuri viitsinyt opetellakaan.

Johan katsoi minua muutaman hetken vaikeasti tulkittavalla ilmeellä, ja flippasi sitten yhä katse minussa letun niin showmiesmäisesti ympäri kuin ei olisi koko elämänsä aikana muuta tehnytkään.

"Minulla on yhdeksän nuorempaa sisarusta", hän muistutti minua hihittäessäni tempulle ihastuneesti, eikä pystynyt enää olemaan virnistämättä. "Tämä ikään kuin kuuluu pohjatietoihini."

"Niinpä tietysti", sanoin ja yritin vakavoitua levittäessäni letuille marmeladia valmiiksi ennen niiden siirtämistä uuniin odottamaan. Viimeisen vielä paistuessa pannulla mies harhaili jo takaisin baaritiskiprojektinsa pariin.

"Nyt me nostamme tämän seinälle", hän ilmoitti samassa. "Tule tänne ja ota toisesta päädystä kiinni."

Vastaan väittäminen oli turhaa. Tein työtä käskettyä ja seurasin suurella mielenkiinnolla, miten Johan kipusi porakoneineen katonrajaan ja ryhtyi rakennelmaa seinään tukiessani kiinnittämään ruuveja paikoilleen. Kaikeksi onneksi homma ei ollut aivan niin meluisaa kuin olin kuvitellut, eivätkä ilmeisesti jo osaansa tyytyneet naapurit vaivautuneet tällä kertaa edes hakkaamaan kattoa.

Heti kyetessäni irtautumaan siivoilin kokkauksemme jälkiä, enkä ollut kuulevinani Johanin kommenttia siitä, miten voisin jo sammuttaa uunista virrat. Hyvän tovin lattian rajassa ruuveja paikoilleen säädettyään ja minulta välillä apua kyseltyään hän ihmetteli ääneen, miksi uuni oli edelleen päällä, mehän söisimme juuri.

"Arvelin, että tuossa saattaisi mennä tuntikausia", tuumasin ja napsautin uunin pimeäksi.

"Minullako? Ei suinkaan", hän ihmetteli, ihan kuin moinen olisi ollut täysin ennenkuulumaton vaihtoehto. Samalla hän taputti tiskiä tyytyväisenä siitä, että se ei enää heilunut.

"Haepa meille vielä baarijakkarat rappukäytävästä, ostin ne tänään. "

Palattuani levitin jakkarat molemmin puolin pöytää, Johanin nosteltua jo lettumme valmiiksi.


"Taattua Ikean laatua", Johan tuumasi jakkaralle istuutuessaan.

"Minusta tuntuu, että minulla on täysin identtinen kotonani Helsingissä", vastasin hyvällä halulla lettuja pistellessäni. Ja, kuten vasta myöhemmin tajusin, niin olivat myös jakkaramme kotonani Grazissa. En totisesti ollut mitenkään paras ympäristöni havainnoinnissa.

"Ehkä minun on sitten tultava tarkistamaan asia", Johan totesi ja virnisti minulle vähän. "Katsoin jo tänään vähän kartasta, millainen matka siitä tulisi."

Olin tiedosta niin riemuissani, että pöydän kierrettyäni muiskautin hänelle pusun poskelle ennen karttaan keskittymistä. Tyytyväisenä mies selitti minulle pitkällisesti googlen tarjoamaa reittiä ja sitä, miten oli kerran jo hieman kiertoteitse ajanut Tallinnaan asti ja mennyt sieltä Tukholmaan lautalla. Tunsin tarinan - lainopillisesti mies oli käynyt Suomessa, mutta nukkunut koko ajan maamme rajojen sisällä ollessaan.

"Tuo reitti menisi Nürnbergin läpi, sitä et vielä tunne", hän totesi, ja kohotin kulmiani.

"Mitä, tunnenpas. Olen työskennellyt kuusi viikkoa Bayreuthissa, silloin kävin ystäväni kanssa Nürnbergissä."

"Aa, aivan", hän vastasi heti, ja katsoin karttaa uudemman kerran silmät ymmyrkäisinä.

"Tuo reitti menee Bayreuthin läpi! Jessus, miten siistiä!".

"Bayreuthia en vielä ole nähnyt", Johan ilmoitti, ja kohautin olkiani.

"Eipä siellä mitään nähtävää olekaan."

"Onhan siellä Festspielhaus, Wagner", hän tiesi heti.

"No okei. Mutta olin siellä talvella, ja se oli suljettu", vastasin minun ja Johanneksen yli kaksi vuotta sitten tapahtuneita retkiä muistellen.

Loppupätkää Johanin esittelemästä reitistä en tuntenut ollenkaan, mutta se oli minulle yhdentekevää. Kun asiaa vakavasti pohdin, en tosissani uskonut hänen aikovan ajaa Helsinkiin, tai ainakaan todellisuudessa voivan toteuttaa tätä suunnitelmaa. Minulle riitti tieto siitä, että hän mietti asiaa näinkin vakavasti, sillä sekin oli enemmän kuin olisin keltään kehdannut odottaa.

Kun yksi miehen lukuisista eri aikaan säädetyistä puhelimen hälytyksistä pärähti odottamatta soimaan, hän vaikutti asialle suorastaan immuunilta minun vaistomaiseen ärsyyntymiseeni verrattuna.

"Jos on tarpeeksi uppiniskainen, se lakkaa lopulta soimasta", hän tuumasi minulle lopulta hilpeänä kännykkää tuijottaessani. Otsan kurtistamiseni vaihtui väkisinkin hymyyn.

"Ajattelin ennen, että olen käytännössä korvaamaton, ja saatoin iloisesti nukkua kaikkien herätysten yli", mies selitti minulle pilke silmäkulmassa puhelimen edelleen päristessä. "Mutta olen tullut siihen tulokseen, että ehkä minunkin on edes hieman yritettävä."

"Mitä? Tuossako se oli?", kysyin samassa ihmeissäni hälytyksen lakatessa äkkiarvaamatta, ja Johan virnisti.

"Et epäilemättä ole koskaan antanut herätyskellosi soida noin kauaa."

Virnistin hänelle takaisin.

"No... en voi. Minä olen hyvinkin korvattavissa."

"Sinäkö?", hän kysyi, ja naurahti sitten ilmeisesti omille ajatuksilleen.

"Minusta kun sinä olet jotakin aivan erityistä."


Ehkä salaa ihan vähän toivoin, että ajaisimme kahden kuukauden kuluttua Bayreuthin läpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti