maanantai 11. kesäkuuta 2018

Saksalaistumisen varjopuolia

Toinen viikonloppuni Saksassa koitti samoissa merkeissä kuin edellinenkin: Vaterstettenissä oli kuumaa ja rauhallista, ja minä olin hämilläni hiljattain koittaneen vapauteni ja yksinäisyyteni edessä.

Niin, mitä Vaterstettenissä asumiseen tuli, paikka oli todellinen lintukoto: täällä sinä olet turvassa, täällä ihminen voi jättää autonsakin lukitsematta, Johan oli todennut paikkaa hetken mittailtuaan, eikä luultavasti ollut juuri erehtynyt. Havaitsin nopeasti, että maalaistalotyyppisesti kotini ovet olivat käytännössä aina lukitsematta; sinä yhtenä päivänä, jona tämä ei pitänyt paikkaansa, käytin liki viisi minuuttia oikeaa avainta etsien. Samassa hengessä kotimme ikkunat olivat oikeastaan aina ammollaan ainakin johonkin suuntaan. Tämä tietysti sopi minulle, sillä jatkuvan kuumuuden vuoksi en ollut sulkenut omaa ikkunaani vielä kertaakaan saapumiseni jälkeen.

"Odotapa, kun he huomaavat sinun jättävän ikkunat auki talvellakin", kommentoi Matus asiaa raportoituani uudesta elämästäni Saksassa. 

Uusi hämmentävä vapauteni taas johtui yksinomaan siitä, että en ollut vielä koskaan ollut (ehkä pysyvästi) tilanteessa, jossa en olisi kotona ollessanikin joutunut miettimään jonkinlaista työntekoa tai ennemmin opiskelua. Toisin sanoen en miesmuistiin ollut elänyt elämää, jossa olisin kotiin päästyäni voinut hyvällä omallatunnolla kuluttaa aikaani aivan kuten parhaaksi katsoin. Tämä tunne oli niin outo, etten osannut tottua siihen. Sen sijaan lauantaina turhan aikaisin havahduttuani odotin koko ajan puolittain jotakin syytä ryhtyä tekemään jotakin "hyödyllistä". Tällä hetkellä se tarkoitti lähinnä Ninin yhteydenottoa, jonka seurauksena saattaisin joutua lähtemään nopeastikin.

Kulutin silti lauantaiaamun tietokoneeni ääressä, ja vasta puolenpäivän jälkeen selviydyin ensi kerran ovestani ulos. Tuolloin se johtui siitä, että minun olisi jälleen totuteltava tekemään ostokseni ennen kaiken liiketoiminnan halvaannuttavaa sunnuntaita.

Päästessäni pihaamme hymyilin iloisena vuokranantajieni koirien rynnätessä vastaan. Niistä isompi ja luottavaisempi kiehnäsi minua kuin parasta ystäväänsä ikään, pienempi ja pelokkaampi puolestaan rohkaistui nuuskaisemaan kättäni ennen minulle haukahtamista.

"Griaß Di', Elle", vuokraisäntäni huusi minulle heti portin toiselta puolen, missä hän yhdessä nuoren apumiehensä kanssa siisti melko villinä rehottavaa pensasaitaa. Juuttuessani lepertämään minua edelleen innokkaasti seuraavalle koiralle hän nauroi. 

"Sinun on opittava lähettämään hänet pois. Jos olet liian kiltti hänelle, hän ei saa koskaan tarpeekseen."

"Ahaa, vai niin", vastasin virnistäen lopulta yksinäni portista selvitessäni. "Hän on suloinen."

"Mukavaa päivää!".

"Kiitos", vastasin, sillä näytin reppuineni epäilemättä siltä, kuin olisin tosiaan ollutkin lähdössä suureen seikkailuun. Todellisuudessa palasin varsin pian Aldin tuotteilla reppuni täytettyäni.

Tiedäthän, että Hoferin nimi on Saksassa Aldi?, Johan oli selvittänyt minulle tätäkin asiaa. Todellisuudessa olin ollut hyvin tietoinen molempien kauppaketjujen olemassaolosta, mutta en tajunnut niitä samaksi. Tämän selvityksen jälkeen olin päättänyt ehtiessäni asioida tuossa minulle Grazista tutussa kaupassa aina tilaisuuden tullen.

Palattuani en viettänyt kotonani kauaakaan, kun tuttu suomalainen "tämäkin sää saattaa olla päivässä ohi" -mentaliteettini ajoi minut jälleen ulos. Tajusin toki, että mitä todennäköisemmin helle jatkuisi seuraavat kolme kuukautta. Jotenkin kotona kykkiminen koko viikonlopun yli tuntui silti aivan liian järkyttävältä teolta.

Olin keksinyt käydä katsomassa jotakin uutta Münchenissä, nimittäin pääkirjastoa. Valitettavasti tämä ajatus oli valjennut minulle liian myöhään: kun jo keskustassa kävellessäni tajusin saapuvani paikalle vasta sulkemisajan jälkeen, ostin sen sijaan sitruunalimonadin ja vaelsin hitaasti Isarin rantaan, missä en myöskään ollut ennen jalan liikkunut. 

Pieneltä joen keskeltä olevalta saarelta löysin puiston, joka luonnollisesti kauniilla säällä lauantaina oli tupaten täynnä niin paikallisia kuin turistejakin. Istahdin hetkeksi penkille ihmettelemään ja tunsin lievää kateutta tajutessani, että olin lähes ainoana yksin paikalla. Toinen poikkeus sääntöön oli nuori mies, jonka näin istuvan nurmikolla kirja tiukasti kädessään. Näin ollen saatoin tuijottaa häntä rauhassa ja miettiä.


Lukeminen oli läpi lapsuuteni ollut yksi suurimpia huvejani, mutta viimeistään oikeustieteen opiskelu oli vienyt siitä suurimman ilon. Kuka jaksaisi pänttäämisen lomassa huvitella vain vaihtamalla teoksen toiseen? Mutta nythän minä olin vapaa tekemään mitä tahdoin, eikä puiston penkillä yksin istuskelu olisi ollut ollenkaan niin typerää, jos minulla olisi vain ollut jokin kuolematon kirja seuranani.

Suunnitelma alkoi muotoutua. Olin missannut kirjaston, mutta yksi teos minulla oli huoneessani. Olin ostanut sen Roomasta parilla eurolla liki kaksi vuotta sitten, mutta yllä mainituista syistä aina laiminlyönyt sen lukemisen. Nythän minulla oli sekä aikaa että kaunis puutarha, jossa minua oli suorastaan pyydetty viettämään aikaa. Miksipäs ei?

Näin ollen palasin kotiini ja poimin samassa Notre Damen kellonsoittajan käteeni. Sen parissa vietin hievahtamatta seuraavan vuorokauden, ainoastaan sijaintini vaihteli sängyltäni olohuoneen sohvaan ja sunnuntain koitettua puutarhapöytään, johon istuin suuresti tyytyväisenä kahvikuppini kera lukuelämystäni jatkamaan.


Olin kirjaimellisesti istunut paikoillani tuntikausia ja välillä poistunut vain nopeasti ruokaa laittamaan ja syömään, kun Nathalie avasi ulko-oven myöskin ulos istuutuakseen. Ensimmäisenä ulos ehti kuitenkin tuttu koiraystäväni, joka pyöri samantien riemukkaasti tuolini vieressä.

"Te kaksi pidätte toisistanne", Nathalie sanoi tyytyväisenä ja istui hienotunteisesti nurkan takana olevaan pöytään antaakseen minun olla rauhassa. Olin tosin kuulevinani hänen naurahtavan hieman lepertäessäni koiralle suomeksi.

Nainen kyllästyi pian auringonottoon ja jätti meidät keskenämme, jolloin myös uusi ystäväni vaelsi kauemmas varjoon makaamaan. Tultuani siihen tulokseen, että voisin välillä siirtyä minua jo porottavan auringon alta sisälle, keräsin tavarani ja suuntasin ovelle.

En ollut ehtinyt rappuja ylös asti, kun uusin ystäväni jo pyöri joka puolella. Kun en hennonnut jättää häntä oven taakse, istuuduin sen sijaan rapulle seurustelemaan.

"Onneksi sinä olet täällä", sanoin ja nojasin otsaani hänen päähänsä. Toden totta, pehmoisten koirankorvien rapsuttelu suuresti vähensi tunnettani siitä, että olin taas melko yksin ja omillani.


Kun lopulta pääsin sisälle, päätin vihdoin toteuttaa toista suunnitelmaani, jonka alakuloisuuden välttämiseksi olin jo hionut: kysyin Matusilta, koska hän olisi Grazissa, sillä suunnittelin lyhyttä paluuta kaupunkiin.

"Minulta loppuvat viikonloput, en ehdi nähdä kaikkea", hän vastasi. "Mutta on yksi hieno paikka, jossa ajattelin käydä. Ehkä voimme mennä yhdessä, kun polveni vain on parempi."

Se kuulosti todella hienolta. Sovimme palaavamme asiaan lähempänä kuun loppua.

"Kämppikseni tulee tiistaina", Matus ilmoitti minulle myöhemmin. "Ja ilmeisesti valtaa huoneesi. Minä taas kuorsaan... mutta älä huoli, selviät kyllä yön yli."

Tämä huomio oli sekä niin hämmentävä että liikuttava, että en tiennyt, miten vastata. Todellisuudessa olin tietenkin ajatellut, että tilanteen salliessa nukkuisin Johanin luona, missä yhdellä ihmisellä oli enemmän tilaa käytössään kuin vanhassa kämpässäni kahdella, joista toista en edes tuntenut. Toisaalta tiesin, etten voisi laskea tämän mahdollisuuden varaan. Varasuunnitelmani oli siksi ollut vanhan asuntoni sohva, mutta ilmeisesti Matus ajatteli meidän nukkuvan lähempänä toisiamme, toisin sanoen hänen parisängyssään.

En lopultakaan saanut sanottua, että tämä ei ollut missään vaiheessa käynyt mielessäni, vaan ilmoitin vain olevani hyvä nukkumaan. Hitto, jos Johan käännyttäisi minut vaimonsa vuoksi oveltaan, samapa tuo minulle olisi. Oikeastaan vanha asuntoni oli kaiken kaikkiaan jollakin tavalla stressittömämpi, tai ainakin varmempi, vaihtoehto. Tämä huoleni oli siis kuitattu.


Maanantaiaamuna koin olevani väsynyt jo ennen kuin edes pääsin työpaikalleni. Kuten aina työmatkalla, yritin kuvitella jotakin mukavaa fiilistellessäni kaunista aamua ennen töiden alkua. Tällä kertaa se oli yllättäen entisen Bayreuthin-kollegani M:n hymyilevät kasvot.

Olin vuosi sitten ajatellut, ettemme mahdollisesti koskaan enää tapaisi. Nyt mies työskenteli reilun kilometrin päässä minusta, enkä ollut edes ottanut yhteyttä - olkoonkin, että minulla oli vähintään puoli vuotta aikaa? Olisin idiootti, jos en viikon loppuun mennessä olisi jo kirjoittanut hänelle.

"Ooo, oletpa kaunis!", Nini ilmoitti heti huoneeseeni asteltuaan. Hän oli ihana.

"Kiitos", virnistin ja vilkaisin mekkoani, joka oli päälläni lähellä mukavuussyistä. "Minulla on edelleen liian kuuma."

"Osaatko säätää ilmastointia?.. Katso, tästä saat sen kylmemmälle."

Hänen opastuksensa seurauksena huoneeni muistutti muihin verrattuna pian jääkaappia, mihin olin hyvin tyytyväinen. Palatessaan Nini naureskeli hieman asialle ja ilmoitti sitten olevansa jo kyllästynyt koko tehtäväämme.

"Sama juttu", vastasin heti antaumuksella. "Pahinta on, ettei meillä ole edes deadlinea."

"Sovitaanko sellainen itse? Viikon loppuun mennessä meillä on luonnokset tehtynä, ensi viikolla valmis teksti."

Se kuulosti melko kunnianhimottomalta, mutta myönnyin.

"Ehkä saamme välissä muitakin tehtäviä?", arvelin, mutta Nini pudisti päätään.

"Enpä oikein usko."

Hän epäilemättä tiesi paremmin kuin minä. Valmistauduin tylsyyteen. Olimme sopineet kirjoittavamme kumpikin tahollamme tekstin ja yhdistelevämme ne sitten sopivin osin, jotta meillä ainakin olisi riittävästi materiaalia. Ehkä syy oli aina vain jatkuvassa helteessä, mutta moinen jaksoi inspiroida minua, tai ilmeisesti meitä molempia, harvinaisen vähän.

Puoli yhdeltä sain melkoisen säpsyn, kun sähköpostiini ilmestyi kerrankin jotakin, joka näytti vaativan huomiotani.

"Anstehende Angelegenheiten", luki kokouksen nimenä, ja minun nimikirjaimeni olivat pakollisten osallistujien listalla. Kun aikaa tilaisuuteen oli vain tunti, mietin kauhulla, pitäisikö minun saada nyt jotakin aikaiseksi.

Kolmen vartin päästä Nini ilmestyi melko hermostuneen oloisena ovelle Julius vanavedessään.

"Elle, meidän täytyy mennä! Yläkertaan!".

"Nyt jo?", kysyin, mutta hän oli jo mennyt. Seuratessani rauhallisesti nainen vaikutti suorastaan ahdistuneelta yrittäessään päättää, odottaisiko kohteliaasti vai menisikö menojaan.

"Olemme jo myöhässä", hän ilmoitti minulle puolikuiskaten. Minä ja Julius vilkaisimme ihmeissämme toisiamme.

"Emme ole", vastasin hänelle. "Kokous alkaa puoli kahdelta. Kymmenen minuutin päästä."

Olimme käyneet keskustelumme saksaksi, mutta Julius naurahti sen näköisenä, että oli ymmärtänyt aivan hyvin. Hänen tukiessaan väitettäni istuuduimme vielä tyhjään kokoushuoneeseen, Nini perin hämillään.

"Olin varma, että se alkaisi yhdeltä... sori, kaverit."

"Parempi näin, etenkin Saksassa", vastasin rauhassa ja katselin ympärillemme. "Nyt he tosin ainakin vakuuttuvat siitä, että meillä ei ole riittävästi työtä."

Ensimmäisenä saapui Stephen, joka katsoi rintamaamme hivenen hämmästyneen oloisena. Ninin selitettyä asian mies virnisti ja istuutui alas meitä vastapäätä.

"Ai niin, Elle, en tiennyt, että antamastani tehtävästä oli jo olemassa artikkeli Suomenkin osalta", hän viittasi hyväntuulisesti hänelle perjantaina lähettämääni sähköpostiin. Ilmeisesti homma oli sitä myötä hänen silmissään hoidettu loppuun.

Kun sekä firman vanhin osakas että neljä nuorta juristia saapuivat paikalle, kokous alkoi Stephenin vetämänä. Lieväksi hämmennyksekseni miehet puhuivat Juliuksen läsnäolosta huolimatta pelkkää saksaa, mutta syy selvisi pian: mikään asioista ei tuntunut koskettavan meitä kolmea. Lähimmäksi tultiin, kun Stephen vihjasi Marcille, että hän voisi pyytää apuamme jossakin tutkimustyössä. Jee.

Lähdettyämme hyökkäsin Ninin kanssa suorinta tietä keittiöön, sillä olimme molemmat jo nälkäkuoleman partaalla. Hänen tyrkytettyään minulle jälleen kaikkea mahdollista ruokaa söimme rinnakkain ja pohdimme tehtäväämme.

"Haluaisin tehdä jotakin muutakin välillä", sanoin, mikä tuntui lähinnä ihmetyttävän häntä. Nainen lupasi kuitenkin, että voisimme keskustella parin tunnin päästä aikaansaannoksistamme, mikäli niin haluaisin. Se sopi.

"Me selviämme tästä", hän sanoi iloisesti ja taputti minua selkään. Jotenkin tuo ele oli perin ilahduttava.

Loppuiltapäivän istuin tietokoneellani ja havaitsin miettiväni kaikkea muuta mahdollista kuin tehtäviäni. Sekin oli varjopuoli: kun homma ei vaatinut liikaa huomiotani, ehdin murehtia muita asioita. Tällä kertaa en ollut varma, mitä murehdin, mutta uskoin olevani edelleen lähinnä hiukan yksinäinen. Harkitsin vakavasti jälleen sekä M:lle kirjoittamista että mahdollisesti muunkin verkostoitumisen yrittämistä uudessa kotikaupungissani. Toisaalta töiden jälkeen olin useimmiten sitä mieltä, että haluaisin vain nopeasti kotiin ilman mitään ylimääräisiä häiriötekijöitä.

Kun neljän jälkeen tiesin, etten saisi enää mitään fiksua aikaiseksi, pistin kuulokkeet korviini ja kuuntelin pokkana musiikkia. Se oli aina yhtä piristävää.

Viideltä päätin käydä ilmoittamassa Ninille, että voisimme pitää keskustelumme seuraavana päivänä, sillä halusin jo kotiini. Tästä innostuneena hän totesi heti lähtevänsä samalla, ja palasin huoneeseeni tavaroitani keräämään.

Siinä seistessäni Marc ilmaantui ovelleni ja totesi monitorini jo sammutetuksi. Olisipa hän käynyt viisi minuuttia aiemmin, ja olisin näyttänyt edes jossakin määrin tehokkaalta.

"No, päivä pulkassa?", hän kysyi ovenkarmiin nojaillen ja hymyili. "Entä miten sinulla on mennyt? Onko sinulla ollut hauskaa?".

"On, on toki", sanoin, mutta arvelin, etten ollut täysin vakuuttava. Niinpä päätin olla rehellinen. "Minulla vain on hieman tylsää... meillä on vain yksi tehtävä. Toisaalta, saanpa lähteä viideltä kotiin."

"Se on tietysti myös hienoa", hän tuumasi heti ja näytti melkein hämmästyneeltä. "Haluaisitko sinä siis tehdä enemmän?".

Nyökkäsin heti.

"Ai, en totta puhuen ollut täysin tajunnut sitä. Totta kai meillä on aina jotakin, mitä voisit tehdä. Voin miettiä sitä huomenna, jos kerran oikeasti haluat. Mutta nyt, no... tämä päivä on jo ohi, vai mitä?".

Hymyilin ja kiittelin häntä vakuuttaen, että oikeasti olin kiitollinen moisesta itseni rasittamisesta. Tämän jälkeen mies käänsi katseensa muistiinpanoihini.

"Te siis teette yhdessä Ninin kanssa jotakin kirjoitusta?".

"Meidän pitäisi kirjoittaa yhdessä essee", vastasin.

"Ja mistä aiheesta?".

Onneksi mies tarjosi teemaa itse ennen kuin ehdin asiaa kommentoida. Harmikseni hän sen sijaan jatkoi asiasta yksityiskohtaisemmalla kuulustelulla, ja sain hädin tuskin vastailtua edes jotakin sinne päin. Aloin epäillä, että puolet aivoistani yksinkertaisesti sulkeutui automaattisesti aina hänen minulle puhuessaan. Jos minun olisi pitänyt tuijottaa häntä kuin ääliö, se olisi sen sijaan varmasti käynyt ongelmitta.

Nini saapui Luojan kiitos juuri sopivasti pelastamaan minut, ja hänen läsnäollessaan sain taas suuni auki.

"Nini sanoi jo kauniisti, että olemme tiimi", totesin Marcille hymyillen naisen kuvailtua myöskin vähäistä kirjoitusintoaan. "Se on tässä parasta."

Mies toivotti meille lopulta mukavaa illanjatkoa, ja lähdimme kohti Marienplatzia. Kuten aina lähtiessämme, taivas näytti siltä, että repeäisi ukkoseen hetkenä minä hyvänsä.

"Ei hätää, nyt minulla on sateenvarjo!", Nini tiedotti tyytyväisenä. "Tuntuu tosi tyhmältä mennä suoraan kotiin, vai mitä? Me olemme harjoittelijoita, meidän pitäisi nauttia elämästä täällä."

"Ainakin auringonpaisteella, varmasti", myönsin. "Olin oikeastaan ajatellut mennä hieman kävelemään. Entinen kollegani on töissä tässä lähellä, ja halusin nähdä, missä. Mutta tällä säällä..."

"Me voimme kävellä vähän, jos haluat", Nini keskeytti heti innolla. "Voimme mennä katsomaan, missä se on."

Niin me menimme. Tuo myöskin useamman asianajotoimiston sisältävä rakennus oli vielä hulppeampi kuin meidän. Hetken sen edessä seistyämme viitoin Ninille, että jatkaisimme nopeasti matkaa.

"Voisit soittaa hänelle nyt", Nini yritti, mutta pudistin kauhuissani päätäni.

"Ei, en voi. Emme ole jutelleet kuukausiin. Mutta lupaan ottaa häneen pian yhteyttä ja sopia, että tapaamme."

Tähän nainen tyytyi. Takaisin käveltyämme hän puolestaan kysyi, ehtisinkö ja haluaisinko käydä nopeasti Zarassa.

"Tietty", vastasin, vaikka en ollut pienimmissäkään aikeissa katsella vaatteita. En vain viitsinyt kieltäytyä, kun hän oli seurannut minua vielä turhemmalle retkelleni.

"Minä sovitan tätä, jos sopii... olen tosi tosi tosi nopea", Nini tuumasi hetken kuluttua mekko kädessään.

"Älä suotta kiirehdi", vastasin ja hengailin kaupassa, kunnes hän tuli valmiiksi. Tällöin kello oli yli kuuden.

"Se oli hyvä kävelyretki", Nini sanoi kohti raitiovaunua kävellessämme.

"Ainakin nyt tunnen tehneeni jotakin", totesin. Samalla tajusin, etten ollut murehtinut mitään moneen tuntiin. Epäilemättä olin siis todella vain seuran tarpeessa.

Se oli kiinnostava havainto, se, että olinkin loppupeleissä melko sosiaalinen. Epäilemättä sekin oli saksalaisten syytä - ainakin pitkäaikaisin ystäväni Baijerissa oli sen jo kauan sitten sanoiksi pukenut, huomattuaan, että osasin sittenkin puhua.

Sinusta on tullut saksalainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti