tiistai 10. heinäkuuta 2018

99 asiaa

"Luulen, että sinun on pidettävä pitkähihaisia paitoja työhaastatteluissa."

"Näytän siltä kuin olisin yrittänyt itsemurhaa, vai mitä?".

"Juuri siltä", Nini vahvisti ja värisi hieman rannettani katsellessaan. "Tuo on niin kamalaa. Siinä on, miten se sanotaan? Verisuonia ja kaikkea."

Silittelin rannettani sormellani ja, toisin kuin hän, olin hyvin tyytyväinen sen ulkonäköön. Lähes päivälleen 11 kuukautta sitten Wienissä saamani leikkausarpi oli nähdäkseni parantunut niin nopeasti, että muutamassa vuodessa se todennäköisesti katoaisi kokonaan näkyvistä. Siihen saakka kuuntelisin ihan mielelläni vitsejä siitä, miten olin epäonnistunut ruumishuoneelle pääsyssä.

Tuo maanantai oli rennompi kuin mikään työpäivä tähän asti, ja saatoin keksiä asialle vain yhden selityksen: Stephen oli kahden viikon lomalla. Vaikka pidin pomostani, eikä hän useimmiten edes puhunut minulle muuta kuin tervehtiäkseen, tajusin vasta nyt, että miehen läsnäolo stressasi minua. Tähän oli luultavasti monta syytä: Stephen oli kovaääninen, joten useimmiten olisin voinut kuunnella sanasta sanaan hänen huoneessaan käymänsä keskustelut. Lisäksi mies tupakoi siinä määrin, että ravasi noin kerran tunnissa huoneeni ohi keittiön paloportaille ja takaisin. Kolmas painava syy oli epäilemättä se, että tunsin aina syyllisyyttä joutilaana olostani, vaikka tiesin tasan tarkkaan, että muilla harjoittelijoilla oli vielä minuakin vähemmän tekemistä.

Vaan nyt pomoni oli poissa, minkä lisäksi pari muutakin työntekijää vietti lomaa. Sen seurauksena koko työpaikkamme oli niin hiljainen, että minä ja Nini saatoimme kerrankin hyvillä mielin istua keittiössä seurustelemassa. Nini käytti pitkän aikaa selittämällä minulle siitä, miten halusi tehdä harjoittelun Euroopan komissiossa, mutta ei tullut koskaan valituksi kansalaisuutensa takia.

"Miten typerää", sanoin otsa rypyssä. "Olin varma, että sinut valittaisiin heti. Halusin sanoa, että tällä kertaa haemme molemmat."

"Yritetään silti", Nini virnisti.

"Onko sinulla siis jo todistus kielitaidostasi?".

Nini selitti pitkään, miten oli aikanaan tehnyt LL.M.-opintonsa Berliinissä, läpäistyään saksan kielen kokeen hädin tuskin. Jo tämä tutkinto itsessään laskettiin riittäväksi todistukseksi.

"Silloin minusta todella tuntui, etten osannut lainkaan saksaa", hän sanoi silmät pyöreinä. "Opiskelin yhdessä siskoni kanssa. Ainoa syy valmistumiseemme oli, että vietimme kirjaimellisesti kaiken aikamme kirjastossa. Kun muut olivat ulkona, me luimme."

Se oli lohdullinen tieto sitä silmällä pitäen, että olin päättänyt tehdä saksan kielikokeen syyskuussa. Kun puhuimme nyt melko samantasoisesti saksaa, oli syytä olettaa, että Ninin kielitaito oli ennen tuota Saksassa vietettyä vuotta ollut huomattavasti huonompi.

"Sinäkin haluat tehdä täällä tutkinnon, vai mitä?".

"Jep", vastasin ja kohautin olkiani. "Mutta miten selviän siitä, se on se kysymys. Taloudellisesti siis. Ajattele omaa opiskeluaikaasi ja lisää siihen vielä työnteko."

"Ei, ei sinun tarvitse", hän ilmoitti heti vakuuttuneena. "Sinä voit hakea stipendiä. Ja varmasti saatkin sellaisen. Tule, voin näyttää sinulle heti, mistä puhun."

Olin tästä toivonkipinästä niin innostunut, että samassa istuimme vierekkäin tietokoneellani asiaa tutkimassa. Hakuaikaa oli joulukuuhun, joten voisin perehtyä asiaan hieman myöhemmin, saatuani ensin edes kielikokeen ilmoittautumisen hoidettua.

"Selvitä ensin, minne aiot hakea opiskelemaan", Nini sanoi lopulta noustessaan. "Ja sitten voimme tehdä vaikka hakemuksen yhdessä."

Hän oli ihana. Pian mentyään nainen lähetti minulle Messenger-viestillä linkin.

"Katso tätä. Haluan tehdä numeron 53. Sopiiko sinulle?".

Linkin takaa löytyi lista 99 asiasta, joita Münchenissä saattoi tehdä. Numero 53 oli kahvittelu Münchenin teknillisen yliopiston kattoterassilla.

"Hyvä, mennään sinne töiden jälkeen", vastasin. Listaa pikaisesti silmäillessäni totesin ilokseni, että itse asiassa olinkin tehnyt niistä jo melko monia. Väitteeni siitä, että olin nähnyt tasan kotini ja työpaikkani välillä olevat asiat, ei siis pitänyt aivan täysin paikkaansa.

Toinen ilahduttava asia tämän uuden työviikon alussa oli se, että ihana Marc oli jälleen paikalla. Mies tervehti minua totutusti huoneeni ohittaessaan, mutta vaikutti sen verran kiireiseltä, etten yrittänyt pysäytellä häntä. Vasta muiden kanssa lounaalle lähtiessään mies seisahtui ovellani hetkeksi ja viivytti siten kaikkia muitakin.

"Ja? Onko sinulla tekemistä?".

"Jonkin verran", vastasin hymyillen, ja hän nyökkäsi tyytyväisenä.

"Hyvä. Meidän asiakkaastamme ei ole kuulunut mitään."

Olin edelleen totaalisen mielissäni, että hän piti nyt itsestäänselvänä, että olin tuossa toimeksiannossa mukana - olkoonkin, että olimme ilmeisesti ainoat, joita koko asian hoitaminen edes kiinnosti. Elättelin toivoa, että mikäli asia ikinä etenisi tuomioistuimeen, saisin pyydettyä Marcia ottamaan minut mukaansa.

"No, nähdään pian", Marc sanoi lopulta ja seurasi muita ulos.

Kun he olivat menneet, tajusin olevani Ninin kanssa kaksin koko työpaikalla. Näin ollen hyppelin pian tiedottamaan hänelle, että voisimme jälleen tehdä tortellineja, ja menin sitten keittiöön kokkaustamme valmistelemaan. Veden kiehumista odotellessa kapusin itsekin poikkeuksellisesti paloportaille ja nautin kesäisestä säästä, joka oli vihdoin juuri sopivan lämmin minun makuuni. Kyllä, olin selvästi vähemmän stressaantunut kuin aiemmin.

Palasin sisälle ja olin jo laittanut ruokamme loppuun, kun Nini vihdoin ilmaantui. Hän oli paremman tekemisen puutteessa päättänyt alkaa valmistautua Georgian asianajokokeeseen, olkoonkin, että etsi edelleen työpaikkaa Münchenistä.

"Sain toisen haastattelun", hän sanoi jännittyneenä. "Torstaille."

"Mahtavaa", sanoin vilpittömästi. En halunnut hänen lähtevän Saksasta. "Entä onko ensimmäisestä kuulunut mitään?".

"Ei", hän vastasi ja pudisti päätään. "En usko, että he ottavat minua."

"No, ainakin sait hyvää harjoitusta haastattelusta", sanoin kattaessamme pöydän. Sen aikana tunnustin, että koin tällä hetkellä oloni paljon kevyemmäksi kuin aiemmin. Nini tuntui ymmärtävän asian.

"Mutta lakkaa kirjoittelemasta minulle sähköposteja, joissa kysyt minua syömään tai jotakin", hän nauroi. "He lukevat ne."

"Eivätkä lue", vastasin melko vakuuttuneena. "Ja vaikka lukisivat, mitä sitten? Sama minun on soittaa tai kävellä luoksesi kysymään. Kaikkien täytyy syödä."

"Laita se minulle mieluummin messengerillä", hän pyysi silti, ja lupasin olla jatkossa hienovaraisempi. Kaiken kaikkiaan olin jo useasti yrittänyt vakuuttaa naiselle, ettei kenenkään pääasiallinen toimenkuva tai mielenkiinnon kohde ollut vahtia tekemisiämme. Vaikutti kuitenkin siltä, että hän pystyi rentoutumaan vain muiden todella ollessa poissa paikalta.

Näin ollen otimme tilaisuudesta vaarin ja istuuduimme syötyämme jälleen kerran huoneeseeni. Tällä kertaa Nini otti muistivihkoni ja kynän ja alkoi laatia meille viikko-ohjelmaa. Maanantaina menisimme sovitusti kattoterassille. Tiistaina hän halusi välttämättä kokeilla pakopeliä, mikäli saisimme jonkun kolmannen mukaan.

"Se on huippua", sanoin kokemuksesta. "Mutta kallista. Katsotaan."

Nainen kirjoitti asian joka tapauksessa ylös ja lupasi kysyä ystäväänsä mukaan. Keskiviikkona hän aikoi tavata jonkun, joka ehkä vuokraisi hänelle huoneen.

"Sinä voit tulla mukaan", Nini ilmoitti heti ja kirjoitti senkin ylös. "Keskiviikko - ihmisten tapaamista."

Oli oikeastaan onni, että hän jätti suunnittelun tähän muiden palatessa. Olimme jo nyt käyttäneet huomattavasti aikaa Münchenin kulttuuritarjontaa tutkimalla, mutta käytännössä kaikki vaikutti liian kalliilta tai jo täyteen varatulta. Keskittyisimme siis mahdollisesti jatkossakin halpoihin huveihin, kuten kahvitteluun tai, Ninin toiveesta, auringonottoon sään ollessa hyvä.

Ninin mentyä pyörin hetken paikallani ja nousin sitten muutaman sivun kopiohuoneessa kopioidakseni. Matkalla pysähdyin Marcin avonaisella ovella ja hymyilin hänelle varovasti.

"Hei. Onko sinulla kovin kiire?".

"Noo, ööm, jonkin verran", mies sanoi, mikä luultavasti jonkun muun suusta olisi tullut sanalla todellakin. "Mutta mitä asiaa sinulla olisi?".

"Halusin vain kysyä, miten lomasi meni."

Marc selitti kaikesta huolimatta hetken hymyillen Baltian-matkaansa, jonka suurin ongelma oli ollut, että se oli loppunut liian lyhyeen. Hymyilin tyytyväisenä takaisin.

"Viihdyit siis siellä?".

Vastauksen kuunneltuani hivuttauduin varovasti kauemmas ollakseni häiritsemättä enempää, mutta Marc keskeytti minut tiedustelemalla, missä olinkaan itse ollut.

"Grazissa", vastasin heti iloisesti. "Ja Sloveniassa."

"Aa, niin juuri", hän sanoi. Hymyilin edelleen leveästi.

"Se oli mahtavaa. Ja tiedätkö mitä, minä todella näin Rocky Horror Shown."

"Tosiaan", hän muisti heti ja hymyili kiinnostuneena. "Na, und?".

"Se oli aivan huippu", sanoin heti. "Todella hauska. En olisi uskonut."

Keskusteltuamme asiasta hetken pääsin kertomaan, että tuon elokuvan näkeminen Münchenissä oli jopa mainitulla 99 asian listalla, sijalla 24 - Marc todella tuntui tietävän kaupungista. Myös kattoterassisuunnitelmiimme hän selitti heti asiantuntevasti, miten rakennus itsessään ei ollut erikoinen, mutta näköala oli kiva. Miehen toivotettua meille hauskaa iltaa poistuin vihdoin, mutta lähetin hänelle silti linkin listaan siltä varalta, että asia häntä kiinnostaisi muutenkin kuin kohteliaisuudesta.

Kellon tultua vasta varttia vaille viisi Nini seisoi jo innoissaan ovellani.

"Mennäänkö?!", hän kysyi, kuin olisimme suunnitelleet jotakin suurtakin tottelemattomuutta lähtemällä niin aikaisin. Olin jo aiemmin lupautunut seuraamaan häntä pariin vaatekauppaan, jotta hän voisi etsiä itselleen asua työhaastattelua varten. Miksi, se oli minulle kysymysmerkki - nainen pukeutui päivä toisensa jälkeen niin tyylikkäästi, että usein en meinannut uskoa meidän olevan samassa paikassa töissä.

Hihitimme hissiin astuessamme rajojen koettelullemme.

"Ensimmäistä kertaa lähden ennen viittä", sanoin, ja hän totesi sen pitävän luultavasti paikkansa myös omalla kohdallaan. Tuona maanantaina moinen tempaus oli todellakin kannattava: ulkona oli edelleen aurinkoista ja lämmintä, ja olimme molemmat suunnitelmastamme niin innoissamme, että kehuimme kilvan sitä, miten vihdoin saisimme töiden ohella jotakin aikaiseksi.

"Sinun nimesi sanotaan El-le, niinkö?", Nini tiedusteli yllättäen vaatekauppoja kohti kävellessämme. "Minä olen vain muokannut sitä."

"Ei se haittaa", totesin rehellisesti. "Se on melko kansainvälinen nimi, olen kuullut kaikkia mahdollisia versioita."

Keskustassa ehdimme poiketa vain kahteen kauppaan, kun Nini ilahduttavasti jo valikoi itselleen sopivan työhaastattelumekon. Näin ollen saatoimme jatkaa matkaamme metrolla ja suunnistaa sitten ensi kertaa yliopistorakennukselle.

Marc oli ollut oikeassa siinä, että talo itsessään ei ollut mitenkään viehättävä. Kun sisätiloja lisäksi remontoitiin, saavuimme katolle melko vähin odotuksin. Heti kahvilaan astuessamme saatoimme molemmat tosin hymyillä helpotuksesta, sillä se oli sekä viihtyisä että edullinen, eikä ainakaan tuohon kellonaikaan lainkaan liian täynnä.

Katselin listaa ja yritin valikoida juomaa, kun Nini totesi, että haluaisi tarjota minulle lisäksi pizzaa. Hänen vaatiessaan minua päättämään otimme lopulta lasilliset valkoviiniä ja yhteisen sienipizzan niiden seuraksi.


"Mille kilistämme?", Nini kysyi kaiteen viereen istuuduttuamme. "Harjoittelulle?".

"Menestyksellemme siinä", sanoin, ja hörppäsimme viinejämme. "Toivottavasti voimme jäädä."

Pizzamme oli pian tuhottu, minkä jälkeen aloimme molemmat vilkuilla terassilta löytyviä sohvia. Kun eräs vanhempi herrasmies etsi kahvikuppeineen vapaata pöytää, ponkaisimme ylös ja siirsimme leirimme sohville, jotka olivat niin korkealla, että niille täytyi melkein hypätä. Niillä oikaisimme itsemme kasvot suoraan kohti aurinkoa ja nautimme elämästä.

"Äitini lähettää sinulle terveisiä", Nini ilmoitti yhtäkkiä puhelintaan katsellessaan. Kuten minä, hän oli käytännössä joka päivä yhteydessä perheeseensä. Georgiassa moinen oli epäilemättä normaalia: nainen oli todella tehnyt jopa ison osan opinnoistaan ulkomailla yhdessä sisarensa kanssa.

"Minun täytyy ihailla sinua", sanoin Ninin päädyttyä jälleen kertomaan näistä kokemuksistaan ja niiden aiheuttamista haasteista. "Minä mietin jo nyt, jaksanko tehdä lisää opintoja. Sinä teit ne paljon vaikeammista lähtökohdista."

"Se on niin hieno tunne, tiedätkö", Nini sanoi ja hymyili tyytyväisenä. "Se, kun selviät jostakin, mistä et ikinä uskonut selviäväsi. Sen jälkeen juuri mikään ei ole sinulle enää vaikeaa. Minä pidän siitä."

"Tiedän tunteen", vastasin aiempia harjoittelujani muistellessani. Lopulta puhuimme pitkällisesti etenkin kielten opiskelusta sekä Suomessa että Georgiassa. Keskustelumme katkesi vasta Ninin tajutessa, että hänelle oli jätetty vastaajaviesti.

"He torjuivat minut", nainen totesi murheellisena. "Sanoivat, että olen liian pätevä siihen työhön."

"Miten typerää", sanoin ja olin pahoillani hänen puolestaan.

"Jos Saksassa sanotaan noin, voit kuvitella, miten asia Georgiassa on", Nini tuumasi lopulta sohvilta alas liukuessamme ja kotiin suunnatessamme. "Olen muuten vähän humalassa, huomaako sen?".

"Et voi olla tosissasi, joit lasillisen viiniä", vastasin hilpeänä. "Tarvitset harjoitusta. Ehkä seuraavan haastattelusi jälkeen."


Seuraavan päivän lounastunnilla Nini uskoutui lopulta työnhaustaan myös Ulrikelle, valmistettuamme kolmisin jääkaapissa vielä olevista aineksista kaikkea sekalaista syötävää. "Mitä oikein teen, kun olette poissa?", Ulrike oli ihmetellyt, ja siten tämän aasinsillan kautta päässyt tiedustelemaan jatkosuunnitelmistamme.

"Etkö haluaisi jäädä tänne? En toki tiedä, onko meillä työntekijöille tarvetta, mutta varmasti voisit jutella Stephenin kanssa."

Ninin vastaus oli melko ympäripyöreä, mutta tiesin jo, mitä hän halusi sanoa: nainen halusi edetä urallaan, ja suuremmassa firmassa työskentely Saksassa olisi epäilemättä tähän paras keino. Ulriken tiedustellessa asiasta minulta oli minulla heti vastaus valmiina.

"Haluaisin jäädä tänne, tarkoitan siis tähän firmaan", tokaisin heti. "Sillä minulla on sama ongelma kuin Ninillä. Olen jo valmistunut, oikeastaan liian pätevä tekemään jatkuvasti vain harjoitteluja, mutta en myöskään ole opiskellut Saksassa."

Se oli rehellinen vastaus - tällä hetkellä en välittänyt kuin siitä, että saisin jotenkin vuokrani maksettua talvellakin, ja tämän työn pitäminen olisi epäilemättä ollut helpoin ratkaisu. Oli hyvä, että sain kantani jo nyt selville, sillä Ulrike oli vastuussa rekrytoinneista. Epäilemättä hän ottaisi asian puheeksi, mikäli paikalla lisää työvoimaa syksyn myötä kaivattaisiin.

"Anteeksi, juoksen vastaamaan", Ulrike totesi kesken keskustelumme ja juoksi pirisevän puhelimensa perässä pois. Nini kääntyi tarkkailemaan minua, kuten hän usein ilmeisen mielellään teki. Menneinä parina viikkona hän oli tiedustellut muun muassa ainakin, oliko hiusteni väri aito, käytinkö meikkivoidetta ja mistä mekkoni oli ostettu - niin, ja ranteessani olevasta arvesta, tietysti. Lisäyksenä hän muisti aina kehua kaikkea mahdollista.

"Onko sinulla luomiväriä?", hän kysyi nyt. Nyökkäsin ja virnistin.

"Jep."

"Todella hyvin laitettu", Nini sanoi jälleen vilpittömän oloisesti. "Osaatko sinä itse?".

"Osaan. Olen tehnyt sitä iät kaiket, joten se ei kestä kauaa."

"Osaisitko tummilla sävyilläkin? Voisitko opettaa minulle?".

"Tietysti", vastasin mielissäni Ulriken palatessa huoneeseen. Palasimme keskusteluun siitä, miten surullista oli, että sellainen asia kuin liiallinen pätevyys saattaisi tulla eteemme Saksan työmarkkinoilla. Tähän asti olin aina ajatellut, että meitä pidettäisiin ennemminkin kelpaamattomina mihinkään.

"Mutta kun saat oven auki, kaikki helpottuu", Nini totesi optimistisesti. "Jos nyt hakisin Georgiasta käsin, kukaan ei edes vastaisi minulle."

Tästä saatoimme olla samaa mieltä. Ainakin minulle oli selvää, että jos Saksassa jotakin halusin tehdä, Suomeen-paluu edes tilapäisesti olisi virheliike numero 1. Oli taottava, kun rauta oli kuumaa.

Huoneeseeni ruoan jälkeen siirtyessäni Nini seurasi minua ja pysähtyi oven suulla.

"Luuletko, että oli järkevää, että kerroin työnhaustani?", hän kysyi.

"En tiedä", vastasin hajamielisesti ajatusteni ollessa muualla, ja hän naurahti tuskastuneesti.

"Sinä! Sinusta on aina yhtä paljon lohtua! Minä menen nyt."

"Anteeksi", virnistin hänen peräänsä ja yritin keskittyä työtehtävääni. Suuremman paineen alla se olisi ollut jo valmis, mutta nyt toimiston unelias ilmapiiri vaikutti minuun aivan liikaa. Niinpä kellon tullessa viisi viestitin lempikollegalleni tiedustellakseni, emmekö jo poistuisi. Ulkona oli juuri alkanut tyypilliseen tapaan ukkostaa, mutta sade näytti jäävän hyvin lyhyeksi kuuroksi.

Pian Nini oli jo ovellani, ja poistuimme jälleen iloisina siitä, että olimme jo niin aikaisin liikkeellä. Olimme tosin haudanneet aikeemme pakopeliin tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan aktiviteettiin osallistumisesta ainakaan tuon päivän osalta.

"Eli", Nini sanoi hississä ja halasi minua. "Minä pidän sinusta."

"Niin minäkin sinusta. Olen jo surullinen siitä, että saatat joutua lähtemään."

Hitto, miten totta tuo olikaan. Jo tällä hetkellä harmittelin verkostojen puutettani Münchenissä. Ninin lähtiessä olisin todella vielä monin verroin yksinäisempi.

Kotiin päästessäni Theresa yhytti minut saman tien keittiöön astuessani.

"Elle, en tiedä, oletko jo puhunut vuokraemäntämme kanssa?.. Argh, mikä hänen nimensä nyt olikaan?.."

"Nathalie?", kysyin ja nostelin ostoksiani kaappiin.

"Aivan", Theresa sanoi heti ja tarjosi minulle samalla suklaata melkein tyhjästä rasiastaan. "Hän kertoi, että meillä on torstai-iltana asuntonäyttö. Tänne tulee nainen, joka on myöskin suomalainen. Helsingistä! Jos haluat siis olla paikalla ja tutustua häneen."

Että mitä että?

Saisipa nähdä, mitä tämä verkostoitumiselleni tekisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti