maanantai 30. heinäkuuta 2018

There is no such thing

Kuten arvata saattaa, pitkäksi venyneen perjantai-lauantaiyöni jälkeen käytin lauantain lähinnä nukkumiseen ja bloggaamiseen. Ulkona pistäydyin tehdäkseni jokalauantaisen retkeni Aldiin, jolloin saatoin todeta lämpötilan olevan edelleen niin tukahduttava, että sisätiloissa pysytteleminen oli vähintäänkin järkevän ihmisen ratkaisu. Vaikka ehkä ajoittain pelkäsin lämpimien kuukausien menevän hujauksessa ohi, oli Forecan jatkuva 30-35 asteen ennustaminen lähiviikoille suhteellisen luotettava merkki siitä, että vielä oli kesää jäljellä.

Theresa palasi äitinsä kanssa vasta illalla kotiin, ja vältyin enemmältä kanssakäymiseltä todettuani, että naisista vanhempi oli mieluummin kuin minua ei olisikaan. Se oli hieman outoa ihmiselle, jonka oma äiti oli useimmiten seurustellut vieraideni kanssa enemmän kuin minä itse, mutta kukin tyylillään.

Sunnuntaina hieman aiemmin ylös päästessäni huomasin, että Theresa oli kantanut olohuoneeseen laukkukaupalla tavaraa. Olin siis ollut oikeassa arvellessani, että nainen aloittaisi kesälomansa tänä viikonloppuna.

Jätin oveni poikkeuksellisesti ammolleen mahdollisia hyvästejä varten, ja ennen pitkää Theresa jo selvitti hieman kurkkuaan selkäni takana, varoen kuitenkin astumasta sisään.

"Joten, minun täytyy nyt hyvästellä", hän sanoi. "Ja saattaa olla, ettemme enää näe."

Nousin hämilläni ylös ja otin askeleen häntä kohti.

"Niin, pidän nyt elokuun loppuun asti lomaa, ja sen jälkeen joudun etsimään muualta töitä."

"Harmi", vastasin rehellisesti ja otin edelleen askeleita lähemmäs. Theresa nyökkäsi. Tiesin, että hän oli toivonut voivansa jäädä, mutta hän hymyili silti reippaasti.

"Jos siis et ole täällä elokuun lopussa, kun haen tavarani... ehkä emme enää tapaa."

"Harmi", toistin vakavana. "Sinun kanssasi oli mukavaa asua."

"Ah, kiitos", hän naurahti hieman hämillään. Epäilemättä hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä mieltä olin kommuunistamme. Theresa jutusteli vielä hetken minun tulevaisuudensuunnitelmistani, minkä jälkeen kättelimme ja toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

"Voinko auttaa sinua?", kysyin Theresan kääntyessä laukkujaan kohti, ja hän pudisti hymyillen päätään.

"Ääh, tässä menee vielä hetki. Äitini täytyy tuoda auto talon eteen, ja sitten kannamme nämä. Eikähän minulla loppujen lopuksi ole paljoa tavaraa."

Se oli totta, olin vain halunnut olla kohtelias. Istuuduin takaisin tuoliini, kunnes nainen noin puolen tunnin kuluttua ilmoitti vielä uudelleen lähtevänsä nyt.

"Alles Gute", toistin ja hymyilin. Hetken kuluttua Theresa piipahti vielä paikalle ojentamaan minulle aloitetun suklaarasian, joka Maxin ja minun tulisi läksiäisinä tyhjentää.

"Syömme ne kyllä pois", vakuutin iloisesti. "Hei sitten."

Myönnetään, että olin ristiriitaisissa tunnelmissa pitkästä aikaa yksin kotiimme jäädessäni. Yhtäältä olin odottanut Theresan lomaa ja sitä, että saisin käytännössä yhden huoneen lisää käyttööni - kun Max ei koskaan hengaillut olohuoneessamme, johon meidän naisten ovista oli suora käynti, saattaisin aiempaa vapautuneemmin istuskella esimerkiksi kirjoittamassa nojatuolin nurkassa epämukavan työtuolini sijasta. Tämä oli miellyttävää jo siitä syystä, että olohuoneen ikkuna oli länteen, ja saatoin siten nauttia luonnonvalosta myös iltaisin. Omassa huoneessani luonnonvalo oli tällä hetkellä asia, jonka koin vain aamuisin auringon paistaessa kuuden aikaan ohuen verhokankaan läpi suoraan silmiini.

Toisaalta Theresa oli ollut mukava, siisti ja rauhallinen kämppis. Samaa ei voisi välttämättä lainkaan sanoa hänen seuraajastaan. Ellei sattuma heittäisi tielleni toista Matusta, en tiennyt, kenet olisin mieluummin seinänaapurikseni ottanut.

No, asia ei murehtimisesta muuttuisi. Päätin keskittyä tämän uuden hiljaisuuden hyviin puoliin, ja istuin toden totta jo sunnuntaina tuntikausia olohuoneessamme kaikki tavarani leväällään ja musiikki soiden. Iltapäivän lähestyessä olin kuitenkin jo vakaasti sitä mieltä, että tyhjänpanttina olo saisi tämän viikonlopun osalta riittää. Oli pienen seikkailun aika.

Mutta minne?

Muutamaa tuntia myöhemmin löysin itseni Tutzingista, niin kaukaa, kuin mihin kotini vierestä lähtevällä raitiovaunulla mahdollisesti pääsi. Alun perin olin ajatellut meneväni sekä uimaan että Münchenin-oppaaseen merkittyä vaellusreittiä kulkemaan, mutta lämpötila sai minut hyvin nopeasti päättämään, että minua kiinnosti vain uiminen.

Joku olisi voinut sanoa, että ihmisen ei olisi helteillä tullut joutua matkustamaan tuntia päästäkseen kunnon järven rantaan. Se oli totta. Vaan kirkkaissa vesissä pulikoidessani ja samalla taustalla häämöttäviä Alppeja, jopa Zugspitzeä, tuijottaessani, en voinut olla kovin tyytymätön tähän asioiden tilaan.


Olin kulkenut rantaa pitkin melko kauas, kunnes olin löytänyt mukavan suojaisan paikan: sen yläpuolella kulkevalta polulta tuskin edes näki kiveä, jonka eteen olin laskenut reppuni, ja sen luokse pääsykin olisi edellyttänyt joko vedessä kahlaamista tai pusikon läpi taistelua. Tällöin saatoin vihdoin rentoutua ja kahloa itseni pitkälle järvenselälle, jolla vuoret tervehtivät minua yhdestä ja aurinko toisesta suunnasta.

Takaisin uidessani lähelle parkkeeranneesta purjeveneestä hypännyt mäyräkoira tepasteli minua vastaan kuin ilmoittaakseen, että oli jo tarkastanut kaikki tavarani. Rapsutin sitä leuasta ja istuuduin tyytyväisenä kivelle vaatteitani vaihtamaan. Olin jälleen erinomaisella tuulella, mikä tarkoitti sitä, että ensi viikonloppuna suunnittelisin mahdollisesti jotakin vielä jännittävämpää tekemistä.

Kotiin palatessani illan viimeisteli yläkerran vuokranantajieni minua aiemmin pelännyt pikkukoira, joka lopetti hätääntyneen haukkumisen ja lipaisi sen sijaan kättäni portin avatessani. Se oli paras kotiintulotoivotus, jota olisin sillä hetkellä voinut odottaa.


Maanantaina hyppelin töihin normaaleissa hillityn tyytyväisissä tunnelmissa. Viikon alku ei ollut minulle koskaan raskas, vaan jossakin keskiviikkoaamun tienoilla, jos nyt ylipäätään, aloin kyllästyä töihin menoon. Lisäpiristeenä soitin Spotifyn minulle kerrankin onnistuneesti tekemää musikaalisoittolistaa niin, että käänsin huomioni odottamastani hissistä vasta jonkun seistessä jo melkein vieressäni.

Se oli Jon. Aaaargh, kaikista maailman potentiaalisesti kiusallisista tilanteista...

"Huomenta", sanoin silti hymyillen, ja hämmennyksekseni hän hymyili suorastaan leveästi takaisin.

"Hei."

Astuimme hissiin puhumatta enempää. Jos kyseessä olisi ollut melkein kuka tahansa muu, olisin edes kohteliaisuudesta kysynyt jotakin tyyliin "miten menee?". Vaan me emme olleet koskaan, siis koskaan, keskustelleet mistään muusta kuin työtehtävistäni, niistäkin varsin yksipuolisesti. En kuollaksenikaan tiennyt, mitä jonkinlainen small talk -yritys toisi tullessaan.

Otin silti kuulokkeet korvistani. Jon tarttui tähän tilaisuuteen vasta hissin ovista astuessamme.

"Kiitos", sanoin hänen vetäessään minulle kohteliaasti kansliamme ulomman oven auki.

"Oliko sinulla mukava viikonloppu?", hän kysyi tällöin ystävällisesti, kun olimme jo melkein päässeet koko keskustelua vaativasta tilanteesta eroon. Hämmennyin sen verran, että pyysin häntä toistamaan kysymyksen.

"Oli, todella", sanoin, ja hän reagoi tähän suunnilleen sanomalla "ai?". Seurasi ehkä sekunnin hiljaisuus, jonka aikana tajusin, että minun olisi nyt hieman tsempattava.

"Joo, kävin Tutzingissa", lisäsin nopeasti edelleen hymyillen. "Menin sinne uimaan. Entä sinulla?".

"No joo, olin yksissä häissä", Jon sanoi astellessamme hieman normaalia verkkaisemmin toimistojamme kohti. Päätin sanoa mitä tahansa ensimmäisenä mieleen tulevaa.

"Kaunis sää häille."

"Niin, joskin liian kuuma", hän ilmoitti heti, ja kuulosti hetkessä sielunveljeltäni. "Varsinkin puvussa olemiseen... se ei ollut hyvä."

Näihin sanoihin kommenttinsa päättäessään Jon oli jo käytännössä astellut oveni ohi, jolle olin jäänyt seisomaan. Keskusteluumme melko tyytyväisenä aloitin uuden työviikkoni vanhaa tutkimustani jatkamalla. Pian tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tarvitsisin jotakin kouriintuntuvampaa tekemistä. Julius oli jo käynyt juttelemassa kanssani - miksi hän oli yhtäkkiä aloittanut tämän muutamaa viikkoa takaperin, en tiedä - ja minulle oli siten selvinnyt, että Nini oli jo paikalla heidän yhteisessä huoneessaan. Suuntasin siis kulkuni hänen luokseen.

"Haluaisin nyt auttaa sinua niiden tietojen anonymisoinnissa, jos et ole kovin pitkällä", sanoin. Jon oli antanut tämän tehtävän Ninille, tai oikeastaan meille, viikko sitten lomaillessani. Koska emme olleet ehtineet juurikaan paneutua asiaan, oli se jo puolittain unohtunut kiireettömyytensä vuoksi.

"En ollenkaan", Nini ilmoitti ja kertoi minulle sen tiedoston numeron, josta voisin aloittaa. Samalla hän pyöritteli loma-anomuksia käsissään.

"Mitä minun pitäisi tehdä näille?".

Neuvoin naista jättämään molemmat Stephenin pöydälle, sillä mies oli teillä tietymättömillä. Ninin esimerkistä kiirehdin laatimaan oman anomukseni kahden viikon päästä koittavan viikon lopulle, jolloin olin jo muutenkin aikeissa matkustaa Meranoon ja Innsbruckiin, ja jonka nyt molemmat halusimme vapaaksi. Asia huoletti minua nykyisin syvästi, sillä molempien saamieni palkkalaskelmien mukaan minulla oli muka jäljellä vain yksi lomapäivä. Omien suullisesti saamieni tietojen mukaan minulla piti olla seitsemän.

Jätimme dokumentit allekirjoittajaansa odottamaan. Toivoin parasta. Jos en kommentoisi asiasta mitään, voisihan olla, että he vaikka erehdyksessä päästäisivät minut menemään. Omasta puolestani olisin voinut ottaa vaikka palkatonta vapaata, mutta en halunnut selvittää, miten moiseen pyyntöön firmassa suhtauduttaisiin.

Kun palasin huoneeseeni ja avasin ensimmäisen anonymisoitavan dokumentin, ähkäisin epäuskosta.

"Tässä on 558 sivua", ilmoitin Ninille viestitse. "Teit tämän tahallasi."

Nainen piti juttua niin hillittömänä, että tiesin hänen todellisuudessa valinneen numeron sattumanvaraisesti.

"Tiedänpähän ainakin, mitä teen tämän viikon."

"Ei kestä kiittää", Nini vastasi.

Tämän jjälkeen aamupäiväni suurinta vaihtelua oli se, että työmies koputti kesken kaiken ikkunaani - huom., toimistomme on viidennessä kerroksessa - ja pyysi minua aukomaan muita ikkunoita hänen avukseen. Ymmärsin hänen sanomisistaan noin puolet, joten epäilemättä hän pohti, mitä joku näinkin hitaalla käyvä oikein teki asianajotoimiston palkkalistoilla. Toiseksi jännittävintä tämän jälkeen oli se, kun Nini ja Julius pyysivät minut keittiöön keksiensyöntitauolle.

Kahvia itselleni laittaessani Julius viihdytti meitä loputtomasti. Hän todella nauratti minua joka kerta, ja oli sääli, että hän oli lähdössä jo huomenna. Kun puhe jotenkin kääntyi keskustelutaitoihin, katsoin parhaaksi selventää hieman omiani.

"Suomen small talk - sitä ei ole", sanoin. "Tai siis, jos työpaikalla menen puhumaan työkaverilleni työasioista, silloin todella aloitan kertomalla, mitä asiaa minulla on. En kysymällä, miten hänellä tänään menee, kuten täällä joskus käy."

"Olen huomannut saksalaisten olevan paljon amerikkalaisia suorempia", Julius sanoi, "mutta kuvittelen Suomen olevan vielä enemmän ääripäässä."

"Se pitää paikkansa", vastasin. "Olen vuosikausia yrittänyt opetella vastaamaan enemmän kuin kahdella sanalla, jos minulta kysytään jotakin."

"Amerikassa keskustelu on huomattavasti enemmän dialogia", Julius totesi. "Usein aloitan lauseen tietämättä lainkaan, mitä edes aion sanoa, koska kyllä sen joku aina keskeyttää. Mutta jos niin ei käy, puhun usein aivan älyttömiä."

Naurettuamme asialle riittävästi palasimme töidemme pariin vain hetkeksi. Pian Nini jo ilmoitti, että voisin lähteä hänen seurakseen postissa käymään, ja sen jälkeen söisimme jääkaapin tyhjäksi. Pääasia, että emme ulos lähtemisestämme huolimatta joutuisi käymään tänään kaupassa.

Matkalla Nini avautui miesongelmistaan, jos niitä nyt näin saattoi kutsua, ja ilmoitti menettäneensä intonsa tehdä koko päivänä yhtään mitään. Se sopi minulle, joskaan hänen huono tuulensa ei pystynyt tarttumaan minuun.

"Muuten", Nini sanoi kysyessäni, missä suurin osa työkavereistamme tänään piileksi, "tervehtiikö Jon sinua, kun tulee töihin?".

"Öm", sanoin aamua muistellen. "Ei yleensä. Minä tervehdin useammin häntä, kyllä hän silloin yleensä sanoo jotakin."

"No, sitä ajattelinkin", Nini tuumi. "Sama juttu."

"Mutta tänään me keskustelimme ensi kertaa ikinä", ilmoitin virnistäen jälleen rakennuksemme ulko-ovilla seistessämme. "Olimme samassa hississä, ja hän kysyi, oliko minulla mukava viikonloppu."

"Ja sinä sanoit "joo"?".

"Jep, jotakin sellaista", vastasin nauraen, ja Nini ähkäisi kärsivästi.

"Etkö edes kysynyt häneltä samaa?".

"Kysyin kyllä", vakuutin heti, "heti, kun tajusin, että minun pitäisi puhua hieman enemmän."

Keittiössämme Nini istuutui pöydän ääreen normaalityyliinsä puhelintaan selaamaan, joskin tämänpäiväisen mielenjärkytyksensä vuoksi ehkä vielä tavallista intensiivisemmin. Se sopi minulle sinänsä, sillä en tällöin katsonut velvollisuudekseni tehdä muuta kuin laitella pastaa kiehumaan.

"Ai muuten, Stephen ja muut ovat taas täällä", Nini totesi äkkiä hetkeksi katseensa nostaessaan. "Näin hänet juuri, ja hän sanoi heti, että kaikki lomat oli jo hyväksytty."

Se ei tietysti ollut aivan totta, olihan muilla osakkailla veto-oikeus. Kun arvelin, että heitä ei tuon taivaallista kiinnostaisi estää meitä lomailemasta silloin kun halusimme, olin tiedosta erittäin riemastunut. Kun Stephen hetken kuluttua käveli puvussaan ohitsemme parvekkeelle tupakoimaan, tervehdin häntä oikein hyväntuulisesti kiitoksena.

Ruokaa syödessämme Ninillä oli uusi huoli. Kannabis oli sallittu Georgiassa.

"En pidä siitä", hän ilmoitti. "Onko se sallittu Suomessa?".

"Ei", vastasin. "Mitä muuta teillä on sallittu? Homoavioliitot?".

"Ei, niitä ei", Nini totesi heti. "Entä Suomessa?".

"Kyllä, mutta vasta vähän aikaa sitten. Samoin kuin Saksassa."

"Onko ne sallittu Saksassa?.."

"Viime vuoden kesä- tai heinäkuussa", vastasin. Tiesin sen siitä, että minulle oli kerrottu asiasta Göttingenissä asuessani.

"En oikein kannata sitäkään", Nini sanoi, eikä tämä jotenkin hirvittävästi yllättänyt minua. "Olen hyvin konservatiivinen näkemyksissäni."

"Jos asia ei vahingoita minua, minua ei kiinnosta estää sitä. Sama koskee kannabista", vastasin ja keihästin tortellinin haarukkaani. Katsoimme molemmat parhaaksi olla puhumatta asiasta juurikaan enempää. Pöydän siivottuani laitoin maidon lämpiämään mukissani ja nostin sen sitten espressokoneen alle. Juuri koneen valmiiksi tullessa Jon astui ovesta sisään, ja nappasin mukini nopeasti pois hänen tieltään. Tällä kertaa mies tervehti varmuudella meitä molempia ensimmäisenä.

"Sinä juot liikaa kahvia", Nini tokaisi mukin pöydälle laskiessani. Virnistin iloisesti.

"Tiedän. Mutta toisaalta... ääh, ei se haittaa."

"Haittaahan se", Nini sanoi, ja Jon puuttui yllätyksekseni hänen selkänsä takaa puheeseen.

"Liikaa kahvia, sellaista asiaa ei edes ole. There is no such thing!" hän lisäsi virnistäen englanniksi, kuin asia tulisi sitä myötä vielä selvemmäksi. Samalla hänen espressonsa valmistui.

"Mutta se ei ole kovin terveellistä", Nini protestoi, ja käänsimme molemmat jälleen katseemme Joniin hänen astuessaan lähemmäs kahvikuppi kädessään.

"Tiedän", mies tokaisi kasvot puolittaisessa naurussa meitä vilkaistessaan - ja työnsi samalla tupakan suupieleensä.

Se oli kestämättömän hauskaa. Jopa Nini nauroi aidosti, mutta minä hymyilin koko loppupäivän. Töideni saralla pääsin ensimmäisessä dokumentissani ehkä sadannen sivun paikkeille, mutta kuka siitä välitti.

Työpaikallani olikin yksi hyvä tyyppi lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti