keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Todellisia palveluksia

Keskiviikkona heräsin nähtyäni mahdollisesti ensimmäistä kertaa unia sitten Saksaan-muuttoni. Otin tämän iloisesti viitteenä siitä, että aloin todella rentoutua ja ehkä jossakin määrin jopa kotiutua tähän sinänsä pitkäaikaiseen unelmaelämääni.

Puoli kymmeneltä toimistossa istuin tietokoneeni ääreen lähinnä vain todetakseni, että odotetusti sekä puhelimeni että sähköpostini olivat pysyneet mykkinä. Näin ollen saatoin rennolla kädellä jatkaa tuota Stephenin viikko sitten minulle antamaa tehtävää, johon olin jo nyt sinänsä käyttänyt rikollisen paljon aikaa.

"Kahvia?", Nini kysyi heti kymmenen aikaan paikalle ilmaantuessaan, enkä tarvinnut toista kehotusta. Istuskelimme aikamme kaksin keittiössä ja mutustelin tällä kertaa hänen minulle tyrkyttämiään banaani-mansikkavälipalapatukoita samalla, kun kerroin huomenna paikalle saapuvasta mahdollisesta kämppiksestäni.

"Etkö sinä halua asua suomalaisen kanssa?", Nini kysyi, vaikken mielestäni edes ehtinyt sanoa mitään asiaan viittaavaa. "Eli, älä ole julma. Tiedät, miten vaikeaa täältä on saada asuntoa. Haluaisitko hänen nukkuvan ulkona?".

"En minä aio häntä estää", totesin heti. "Ikävämpää siitä toiselle kämppikselleni tulee."

"Älä suotta ajattele häntä", Nini tokaisi ja siivosi astiansa koneeseen. "No, nähdään myöhemmin."

Istuttuani hetken tietokoneeni ääressä Marc käveli huoneeni ohi. Nykyisin hänestä saattoi jo odottaa, että hän palatessaan seisahtuisi puhumaan minulle. Kontrasti oli räikeä muihin työkavereihini nähden, jotka Niniä lukuun ottamatta puhuivat minulle - ja minä toisaalta heille - vain tasan saman tilaan sattuessamme.

"No, miten sinulla menee? Onko sinulla yhä tekemistä?", Marc tiedusteli ovensuusta. Hymyilin hänelle mielissäni.

"On. Teen tutkimusta."

"Ja mistä aiheesta?", hän kysyi luonnollisesti. Olinpahan ostanut itselleni pari sekuntia mietintäaikaa.

Vaikka olin lukenut aiheesta päiväkausia, takeltelin hieman yrittäessäni antaa hänelle mahdollisimman tarkan vastauksen - etenkin, kun tarkkaa vastausta kysymykseen ei käytännössä ollut olemassa. Mies vaikutti, kuten aina, kiinnostuneelta.

"Oletko jo nähnyt, miten tuollaiset asiat käytännössä muotoillaan haastehakemukseen?", Marc kysyi. Vastasin kieltävästi, tietenkin. Tulihan pääosa toimeksiannoistani juuri mieheltä itseltään.

"Ajattelin vain, siitä voisi olla sinulle apua, vai mitä? Olen varma, että olen nähnyt juuri tuohon liittyvän tapauksen meillä jossakin. Olemme ensimmäisten joukossa, jotka asiaa tutkivat, tuo pykälähän on niin uusi. Ei siis ihme, ettet löydä paljoa."

Seuraavat viitisen minuuttia mies käytti etsimällä minulle turhaan tarkoittamaansa asiakirjaa. Marc oli ehkä hetki hetkeltä turhautuneempi, sikäli kuin moista hänestä ikinä huomasi, mutta minä olin tilanteeseen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen.

"No, ehkä yritän katsoa sitä vielä", hän sanoi lopulta pahoittelevasti astuessaan kauemmas tietokoneeni luota. "Ja mitä yhteiseen toimeksiantoomme tulee, puhun heidän kanssaan mahdollisesti tänään. Ehkä luit jo heidän vastauksensa, heillä on kiireitä ja niin edelleen. Emme siis edelleenkään voi tehdä mitään. Mutta jos jotakin tulee, kerron sinulle."

"Selvä", vastasin ja hymyilin hänelle edelleen onnellisena siitä, että hän piti minua niin oma-aloitteisesti tekemisissään mukana. "Kiitos."

Yksin jäätyäni jatkoin tehtäviäni hieman aiempaa suuremmalla tarmolla, jos ei muuten, niin voidakseni näyttää miehelle, että sain jotakin aikaiseksi. Tämä työntekoni keskeytyi oikeastaan vasta muiden lähdettyä ulos ja Ninin ilmaannuttua sen seurauksena hätistelemään minua keittiöön. Hän oli pari päivää aiemmin kantanut kotoaan niin paljon ylimääräisiä ruokia, että emme olleet käyneet kaupassa yli viikkoon.

Koska Ulrike ei tällä kertaa halunnut liittyä seuraamme, istuimme tortelliniemme ja mozzarella-tomaattisalaattimme kanssa keittiön pöydän ääreen. Toisin kuin oikeastaan kertaakaan tähän asti, käytimme taukomme puhuaksemme miehistä. Nini kyseli minulta pitkästi seurusteluhistoriastani ja vaikutti lopulta tyytyväiseltä todetessani, etten katunut mitään.

"Oletan, että sinä et seurustele, kun nyt kerran haet Saksasta töitä", sanoin hänelle. Hän nyökkäsi.

"En. Ja Georgiassa se on jo melkein ongelma, tiedätkö. Siellä avioidutaan niin nuorena. Minä olen 28-vuotiaana jo, no, vähän vanha. Isoäitini painostaa minua koko ajan. En halua jättää tätä maailmaa näkemättä, kenet sinä saat rinnallesi..."

"Kauheaa", nauroin väkisinkin. "Mutta ääh, et sinä ole vanha. Et ainakaan Suomen mittapuulla."

"Haluaisitko sinä suomalaisen miehen?", Nini tiedusteli. Kohautin olkiani.

"En mitenkään erityisesti. Ainakin täällä kulttuuri on niin samanlainen, ettei sillä ole väliä."

"Georgiassa on erilaista", hän sanoi jälleen. "Siellä miehet liehittelevät sinua ja sinun täytyy antaa pakkeja sinne sun tänne. Täällä minusta tuntuu, että naiset ovat pomoja. Sinun täytyy valita mies ja sanoa tuon minä haluan, että mitään tapahtuu."

"Olet ehkä oikeassa", vastasin hilpeänä. "No, sinulla on paljon aikaa."

"Kiitos", Nini vastasi painokkaasti. Ilmeisesti hän ei todella ollut tottunut kuulemaan moista näkökantaa.

Oli oikeastaan sääli, etteivät saksalaiset olleet kuulemassa keskusteluamme, niin hauska se ajoittain oli. Seuraavan kerran näin Marcin vasta hieman myöhemmin, hänen ilmaantuessaan jälleen kerran huoneeseeni. Se, että hän meistä harjoittelijoista tuntui seurustelevan hyvin pääpainotteisesti minun kanssani, oli sentään jonkinlainen lohtu.

"Miten etenee?", Marc kysyi tavanomaisen hyväntuulisena. "Mikä tehtäväsi oikeastaan tarkalleen ottaen on? Liittyykö se suoraan johonkin toimeksiantoomme?".

"En tiedä niin kovin tarkkaan", vastasin ja tunsin itseni tyhmäksi. Marc puolipahoitteli, ettei ollutkaan ehtinyt tutkia asiaa enempää avukseni, mutta enpä ollut moista toisaalta kehdannut odottaakaan. Hänen mentyään märehdin edelleen lähinnä sitä, etten koskaan noin yllätettynä osannut puhua mitään fiksua, kun sitten tajusin itse asiassa tietäväni sittenkin vastauksen.

Hetken mielijohteesta marssin miehen ovelle kertomaan tämän hänelle itselleen. Tällä kertaa selostin asiasta todella kaiken, mitä tiesin, vaikka selostukseni edelleen puutteellinen olikin. Tähän Marc vaikutti kuitenkin olevan tyytyväinen.

"Entä oletko sinä jo etsinyt täältä? Onko asiasta oikeustapauksia?", mies tiedusteli ja alkoi selailla tietokantaa. Vastailin niin ykskantaan, että hän tuntui tajuavan minun todella jo perehtyneen asiaan.

"Professorin toimittama kommentaari oli jossakin määrin avuksi", sanoin, ja Marc hymyili mielissään tietämyksestäni.

"Aivan, se oli Saksan lakiuudistuksesta? Hyvä, taidat olla jo aika perillä kaikesta. Vielä yksi asia... tiedätkö sinä jo tämän lehden..."

"Tiedän", vastasin jo hänen nimeä osoiteriville kirjoittaessaan. "Professori on nimittäin sen päätoimittaja."

Tällä kertaa Marc tuumasi jo ilmeisen huvittuneena, että tekemisiini oli ilmeisesti turha puuttua. Sen sijaan hän vain toivotti minulle onnea ilmoittaessani, että laatisin vielä rauhassa löydöksistäni yhteenvedon.

"Kun Stephen kerran tulee vasta puolentoista viikon päästä, eikä minulla kerran ole muutakaan", sanoin hyväntuulisena ja kohautin olkiani. Mies tuntui ottavan tämän ilmauksena siitä, että minulla oli tylsää, mitä tällä kertaa en sentään ollut tarkoittanut. Mielessäni ei silti käynytkään sanoa tätä ääneen hänen alkaessaan jälleen avuliaana tutkailla kansioitaan ja miettiä, mitä voisin tehdä.

"Oikeastaan minulla olisi tällainen pieni kysymys, johon sain tosin koko aamupäivän tuhlattua", hän sanoi ja esitteli asian minulle lopulta lakikirjastaan. Se oli jälleen kerran oikeudenalalta, jota en sen kummemmin tuntenut, mutta yritin olla tuntematta vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. Loppujen lopuksi hänen auttamisensa, tai sen yrittäminen, oli aina mukavaa.

Noudin Marcin ohjeistuksella oikeat kirjat ja perehdyin asiaan hetken. Kellon tullessa puoli viisi Nini keskeytti minut kirjoittamalla, että tarvitsisi apuani. Hän halusi ostaa serkulleen syntymäpäivälahjaksi kengät, ja koska ilmeisesti niin minun tyylini kuin kengänkokoni olivat suhteellisen samanlaiset, hän haluaisi minut mukaan kauppoihin. Samaan aikaan toinen ystäväni kirjoitti Suomesta ja tarvitsi apua vuokra-asumiseen liittyvien kysymysten kanssa.

"Olen avannut huoneenvuokralain yksinomaan sinun vuoksesi useammin kuin jaksan laskea", vastasin hänelle hilpeänä, mutta lupasin palata asiaan myöhemmin. Ninille ilmoitin, etten haluaisi lähteä aivan vielä, mutta olisin luultavasti valmis noin tunnin kuluessa. Naiselle tuntui olevan suuri mysteeri se, että minulla oli ylipäätään mitään tekemistä.

"Na, und?", Marc tiedusteli jälleen kerran ohitseni kävellessään. "Löydätkö mitään?".

Hänen auttamisensa minulle täysin vieraan teeman parissa oli aina melkoinen vuoristorata, sillä vastaukseni vaihtelivat täysin oikeista täysin hyödyttömiin. Useimmiten kyseessä olivat lähinnä kielelliset haasteet. Tällä kertaa mies päätyi pitämään minulle lyhyen puheen aiheesta, joka suomeksi selitettynä olisi ollut minulle aivan itsestäänselvä, mutta jota en ollut saksaksi pystynyt hahmottamaan ennen hänen luentoaan.

"Mutta ethän sinä voinut tietää tällaista", Marc sanoi ystävällisesti. En tiennyt, olisiko minun tullut korjata häntä vai ei, mutta annoin olla. Loppujen lopuksi oli melko sama, menikö tietämättömyyteni kielitaitoni vai melko keskittyneen oikeudenalaosaamiseni piikkiin.

Kun olin nähdäkseni saanut asiat siltä erää valmiiksi, ja kun kello oli jo puoli kuusi, annoin Ninille lähtömerkin. Tavanomaisen pirteänä hän johdatti minut keskustan Deuchmannille, jossa oli meneillään järjettömät alennukset jo valmiiksi edullisista hinnoista.

"Eli", hän totesi siellä kenkähyllyä tuijottaessamme. "Nyt ei ole oikea aika suomalaiselle hiljaisuudelle. Sinun täytyy kertoa minulle, mistä kengistä pidät. Minä sanon, mistä minä pidän, ja sitten valitsemme jotakin."

"Selvä sitten", sanoin lähtiessämme etenemään hyllyrivistöä pitkin.

"Hän ei koskaan pidä asioista, joista minä pidän", Nini ilmoitti. "Siksi sinun on sanottava mielipiteesi. Mitä pidät näistä?".

Lopulta arvioimme kenkiä reilun varttitunnin ajan. Aina jotkin molempien mielestä sievät löytäessämme sovitin niitä jalkaani, useimmiten todetakseni, että niillä ei saattanut kävellä.

"Niillä täytyy pystyä olemaan töissä koko päivä", Nini valisti minua. "Sitä varten ne ovat."

Lopulta päädyimme yksimielisesti siihen, että eräät sinertävät mokkanahkaiset kengät olivat paitsi sievät, myös niiden lyhyen sovittamisen perusteella kävelykelpoiset. Totesin Ninille, etten tietenkään voinut puhua muiden kuin itseni puolesta, mutta hän ei vaikuttanut turhan huolestuneelta.

"Jos hän ei pidä niistä, soitan sinulle", nainen tosin ilmoitti ja alkoi sitten sovitella itselleen kimaltavia kiilakorkokenkiä illanviettoja varten. Katselin tuon ajan ympärilleni, sillä tajusin toki, että kenkien ostaminen moisista alennuksista olisi ollut järkevää.

"Ovatko nuo sinusta paremmat?", Nini hyökkäsi heti paikalle tiedustelemaan sovitettuaan omat kenkänsä ja vakuutettuani moneen kertaan, että ne olivat oikein kauniit. "Ottaisitko ennemmin nuo?".

"Ääh, en", sanoin. "Minun jalkani vain eivät ole oikein kunnossa, siksi minun pitäisi vähän panostaa kenkiini. Siitä syystä pidän näitä nykyisiä, niitä ei edes huomaa jalassa. Mutta nuo valitsemamme olivat sievät."

"Sitten otamme nämä", Nini ilmoitti ja marssi kassalle. Nyökkäsin tyytyväisenä.

"Ne tulevat sinulle tosi halvaksi. Saat tuon halvemman parin puoleen hintaan. Maksat yhteensä vähän yli kolmekymppiä."

"Niinkö, oletko varma? Minä en ymmärtänyt sitä", Nini ihmetteli vakavana.

"Olen varma", vastasin ja seurasin sivusta, miten hän asioi myyjän kanssa. Lähtiessämme Nini tiedotti vielä kertaalleen, että luotti sanaani kenkien sopivuudesta.

"Jos serkkusi ei huoli niitä, ehkä ostan ne sinulta", totesin hyväntuulisena.

"Todellako?".

"No, ovathan ne minun kokoani", sanoin astuessamme ulos. Nini hymyili sen näköisenä, että joulu oli tullut etuajassa.

"Hyvä. Ne ovat nimittäin sinulle. Sinä olet nyt minun serkkuni."

"Mitä?", kysyin ällistyneenä hänen ojentaessaan minulle muovipussin. "Mutta... et ole tosissasi."

"Olenpas, ostin ne sinulle", hän sanoi riemuissaan. Pari sekuntia täysin ällistyneenä asiaa mietittyäni en voinut kuin nauraa.

"Kiitos paljon", sanoin sitten suupielet korvissa ja halasin häntä epäilemättä ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti. "Vau. Ei hitsi."

"Ei kestä. Jos haluat kuitin, voin antaa sen sinulle. Voit palauttaa ne", Nini sanoi, ja ilmensi edelleen joka tavoin kulunutta sanontaa antamisen ilosta.

"Ei, minä pidän näitä varmasti", virnistin lähtiessämme kävelemään kohti seuraavaa kauppaa, johon olimme menossa vain halpoja dirndleitä hypistelemään. Loppuajan kierrellessämme ihastelimme jälleen sitä, miten Münchenissä asuminen oikeastaan olikin todella hienoa, kun kanslian jättäessään vain malttoi tehdä jotakin muutakin. Nini oli mielissään voidessaan kertoa minulle asioista, joista tiesi parhaiten: keskustan alennusliikkeistä. Minä olin edelleen hämilläni siitä, että hän oli paitsi huijannut minua, myös siitä, että jotenkin onnistuin aina vain viikoissa keräämään niin ylettömän ystävällisiä ihmisiä ympärilleni. Grazissa Johan, täällä Nini.

Samalla mieleeni tosin nousi ajatus, joka oli lähinnä jollakin synkällä tavalla huvittava...

Saatoin vain toivoa, että Nini ei pian tunnustaisi rakkauttaan minulle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti