torstai 5. heinäkuuta 2018

Words often don't come easy, pt. 2

"Olen pahoillani viivästyksestä. Meillä oli pieni kriisi."

"Ei se mitään", sanoi slovenialaisen hostellin työntekijä helpotuksekseni avaimia ojentaessani. "Kirjaan teidät nyt ulos."

Autoon palatessani istuuduin etupenkille ja katsoin Matusia, joka oli ollut viimeisten kahdenkymmenen minuutin ajan melko hymytön. Kun miehen luottokorttia ei perusteellisista etsinnöistä ollut löytynyt, olin lopulta patistanut kaksi seuralaistani autoon sanomalla, ettemme voisi kaiken muun lisäksi maksaa ylimääräistä yötä majoituksestamme. Samalla olin hätäisesti ilmoittanut viivästyksestämme respaan sähköpostitse, joten tältä miinalta oli onneksi vältytty.

"Pitäisikö minun jäädyttää korttini?", Matus kysyi lopulta asiaa tutkittuaan. Nyökkäsin hänelle.

"Näin sen viimeksi kädessäsi baaritiskillä. Se voi olla missä vain. Tuskin saamme sitä takaisin kuitenkaan."

"No, sitä ei ole käytetty", Matus ilmoitti helpotukseksemme hetken kuluttua tilitietojaan tutkittuaan. "Joten se on varmaan taksissa tai muualla, mistä kukaan ei ole ottanut sitä. Mutta jäädytän sen silti. Hitto."

"Onko sinulla paljon käteistä?".

"Reilu satanen", hän vastasi mietittyään asiaa. "Onneksi. Joudun silti lainaamaan joltakulta."

Tarjouduin itse auttamaan, mutta Matus ilmoitti pummaavansa mieluummin joltakulta lähempänä asuvalta. Kortin sulkemisen jälkeen hän kohautti olkiaan.

"Sama meidän on nyt mennä johonkin. Tuolla kortilla ei kaiketi tee enää mitään, vaikka sen saisinkin."

Hän oli oikeassa, sen tiesimme kaikki. Lomaamme olisi turha pilata enempää. Palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja ajoimme sen mäen juurelle, jonka päällä Ljubljanan hieno linna sijaitsi.

Mäkeä kivutessamme Matus höpötti slovakiksi puhelimeensa. Ilmeisesti joku hänen tuttunsa oli kokenut melko saman kohtalon pari viikkoa aiemmin, ja neuvoi häntä nyt siinä, miten hän saisi tilattua uuden kortin. Tämän selvityksen perusteella asiassa kestäisi parista päivästä pariin viikkoon.

Maksoin solidaarisuudesta meidät linnaan, sillä tuossa hetkessä emme tajunneet, että olisimme nähneet osan siitä ilmaiseksikin. Tuo muutamien eurojen investointi oli lopulta mielestäni kuitenkin kannattava, sillä sen ansiosta pääsimme esimerkiksi koko linnan korkeimpaan torniin, josta näimme niin Ljubljanan kuin lähellä siintävät vuoretkin.






Viimeisenä kierroksellamme tulimme linnassa sijaitsevalle historialliselle näyttelylle, jonka luota Matus melkein talutti minut ja Dominikan saman tien pois.

"Vai olisiko se kiinnostanut sinua? En tiedä Suomesta, mutta Slovakiassa tällaisia linnoja on joka kulmalla."

"Olen liian nälkäinen kiinnostuakseni moisesta", vastasin rehellisesti. Oli puolipäivä, emmekä olleet laittaneet suuhumme mitään. Arvelin heikkenevän oloni johtuvan puoliksi tästä ja puoliksi vieroitusoireista, sillä en ollut saanut myöskään kofeiinia sitten eilisiltaisten rommikokisten.

Ensimmäinen stoppimme paluumatkallamme oli siten Lidl, josta ostimme paistopistetuotteita ja yllättävän hyvät euron kahvit. Niiden voimin Matus näpytteli navigaattorinsa seuraavan kohteemme: Ptujn kaupungin.

"Siellä ei kai ole juuri muuta kuin linna, mutta se on historiallinen kaupunki. Roomalaisten perustama", Matus ilmoitti. Se kelpasi meille. Kun kaupunki muutoin vaikutti toden totta hyvin pieneltä ja sillä hetkellä myös autiolta, pysähdyimme ensimmäistä kertaa linnan juurella olevalla parkkipaikalla.

Tällä kertaa aiemmasta viisastuneina kävelimme maksamatta sisään. Lähellämme harjoitteli kauniisti parhaimpiinsa pukeutunut mieskuoro, joten arvelimme paikalla pidettävän myöhemmin päivällä hääjuhlat. Onneksi olimme kiinnostuneita vain nopeasti maisemien valokuvaamisesta.



Poistuessamme Matus pysäytti auton heti keskustan lähestyessä, mutta vain, jotta saisimme linnasta edustavan kuvan myös ulkoapäin.


"Ja sitten Mariboriin", Matus totesi jälleen navigaattoriaan näpytellessään. "Vai olisitko halunnut nähdä jotakin muuta?".

"Emmeköhän ole nähneet parhaan, mitä kaupungilla on tarjota", vastasin rehellisesti. Samalla lähetin Johanille yllä olevia kuvia tiedustellakseni, tiesikö hän, missä olimme. Sinänsä arvasin kyllä jo vastauksen.

Olin meistä ainoa, joka oli käynyt Mariborissa aiemmin, jos nyt minun ja Johanin pysähtymistä siellä maaliskuisena yönä käyntinä saattoi pitää. Itse muistin tuosta visiitistä ainoastaan sen, että olimme olleet joen rannassa jonkin viinipaikan lähellä ja olin palellut kuollakseni Johanin kaivaessa meille eväitä autonsa takaosasta. Näin ollen pesin käteni nähtävyyksien esittelystä. Lähdimme kaikki melko summamutikassa kulkemaan jokea pitkin, kunnes lopulta istuuduimme juomaan kahveja ja parin euron drinkkejä ja nauttimaan maisemista.





"Slovenia on huikea paikka", sanoin ties kuinka monennen kerran. "Hieno, edullinen, siisti, ihmiset osaavat englantia. Ei mitään valittamista. En olisi uskonut."

Muut nyökkäilivät olevansa kanssani yksimielisiä. Riittävästi matkailuvinkkejä luettuaan Matus totesi, että ylittäisimme vielä joen ja ostaisimme jätskit, joita pidettiin kaupungin parhaina. Sen jälkeen voisimme joko etsiä ruokaa tai suunnata pikku hiljaa takaisin Graziin.


Valitsemani mustikkajäätelö oli todella järjettömän hyvää. Istuimme sillan kaiteella syömässä. Matus otti meistä noin kahdettakymmenettä yhteiskuvaa.

"Nyt, anteeksi, haluan olla yksin", mies totesi ja väistimme Dominikan kanssa nauraen pois kuvasta. Matusin tultua valmiiksi lähdimme kohti autoa todettuamme, että voisimme hyvin syödä ravintolan tarjoilujen sijasta Grazin kämpästä löytyviä ribsejä ja ranskalaisia.

Matkalla pohdin jatkuvasti enemmän sitä, miten voisin vielä mahdollisesti nähdä kollegani ennen lähtöäni. Erityisesti ajatus siitä, että sivuuttaisin Christan ja Tinan tapaamisen kokonaan tuntui ikävältä. Kun nyt tiesin, että Johan olisi sittenkin huomenna töissä, minulla oli vielä helppo tapa järjestää asiaa. Tämä sai minut lopulta kirjoittamaan miehelle Grazin-asunnon sohvalla jälleen istuessani. Kyselin mahdollista palavereista ja ilmoitin joutuvani joka tapauksessa lähtemään aamulla aikaisin Matusin mennessä töihin. Johan ei kuitenkaan vastannut.

Luovutin hetkeksi ja laskin puhelimeni kädestäni ulko-oven käydessä. Matusin suuresti mainostama erakkokämppis Antonio oli vihdoin saapunut kotiin niin, että voisimme tavata hänet.

Hyökkäsin heti eteiseen, jossa Matus hymyili tyytyväisenä käytöstavoilleni.

"Tässä on Elle", hän sanoi. "Kämppikseni Antonio."

Hymyilin iloisesti ja kättelin miestä, joka ainakin päällisin puolin oli aivan normaali nuori tohtorikoulutettava.

"¿Cómo estás?".

"Bien", mies vastasi hivenen yllättyneenä, ja Matus virnisti minulle.

"Tuossako oli espanjan osaamisesi? Vai puhutko sitä oikeasti?".

"Un poquito", vastasin edelleen hyväntuulisesti ja vaihdoin Antonion kanssa englanniksi muutaman sanan Espanjan juuri kärsimästä jalkapallotappiosta. Jätin miehet rauhaan Matusin alkaessa kysellä Antoniolta, milloin he voisivat käydä hankkimassa uuden pesukoneen juuri päivää ennen saapumistani hajonneen tilalle. Minä ja Dominika olimme yksimielisesti ilmoittaneet, että emme kantaisi vanhaa saati uutta hänen kanssaan minnekään.

"Eikä sinunkaan pitäisi, loukkaantuneella polvellasi", olin lisännyt Matusille, minkä hän oli ilmoittanut tietävänsä vallan hyvin. Vaan hätä ei lukenut lakia.

Kun Antonio oli vihdoin helpottuneena päässyt palaamaan huoneeseensa oven taakse, istuin Matusin seuraksi keittiöön, jossa hän laitteli ribsejä paistumaan. Dominika oli ilmeisesti todennut uuden miehen tapaamisen olevan liikaa ja piiloutunut hänkin, joten saatoin viettää hetken entisen kämppikseni kanssa. Hän murehti ymmärrettävästi edelleen luottokorttiaan.

"Ei se mitään, jos se tapahtuisi kotona, tiedätkö", Matus sanoi minulle vakavana. "Missä tiedät aina, miten toimia. Mutta että ulkomailla."

"Ymmärrän varsin hyvin", vastasin rehellisesti. "Se oli aina suurin pelkoni ulkomaille lähtemisessä, että jotakin tapahtuisi. Kaikkihan on hyvin niin kauan, kuin elämä rullaa normaalisti... sitten tietysti putosin Tonavaan, jouduin sairaalaan ja tajusin, että asiat yleensä järjestyvät."

Tästä hieman piristyneenä Matus nyökkäsi ja poimi puhelimensa käteensä.

"Jessus, nämä kuvat", hän totesi yhteiskuviamme minulle lähettäessään ja samalla itsestään ottamiaan selfieitä selatessaan. "Katso tätäkin ilmettä. Näytän tyypiltä, joka hyökkää kimppuusi ja repii vaatteesi hämärässä puistossa."

"Siis uusi Tinder-profiilikuvasi", lohkaisin, ja nauroimme molemmat niin, että Dominika palasi nopeasti seuroihimme. Matus kaatoi lasimme täyteen punaviiniä todettuani, että olin saanut rommista tältä erää riittävästi.

"Haluan mennä aikaisin nukkumaan", ilmoitin Matusille, sillä en kokenut nukkuneeni kunnolla yli viikkoon. "Joskus kymmenen aikaan."

"Toivoin, että sanoisit kahdeksalta", mies tokaisi kaikeksi yllätyksekseni ja nojasi kasvojaan käsiinsä. "Olen aivan poikki."

Tästä mielissäni en tarvinnut ruokailumme jälkeen kauaakaan, kun jo ilmoitin meneväni suihkun kautta nukkumaan. Lupasin kuitenkin herätä aamulla Matusin seuraksi. Johan ei ollut edelleenkään vastannut, mutta olin tehnyt päätökseni: menisin aamulla etsimään työkavereitani ja yksinkertaisesti toivoisin parasta. Jos en tapaisi ketään, olisin ainakin yrittänyt. Parempaankaan en enää siltä erää pystyisi.

Aamulla kelloni soitti 7:30, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Johan kirjoitti viimeinkin. Arvelin, että hänkin oli juuri herännyt.

"Elle, en tiedä, onko meillä tänään palaveria. Mutta minä olen toimistolla kello yhdeksästä alkaen, ja olet tervetullut!".

Jeeeee. Erityisen hyväntuulisena hyppelin Matusin seuraksi pöytään. Dominika oli lähtenyt jo aiemmin aamulla, mistä syystä emme olleet päässeet hyvästelemään toisiamme. Korjasimme asian myöhemmin viestitse, sillä olimme oikeastaan jo melko tykästyneet toisiimme. Sitä paitsi odotin tapaavani hänet vielä.

Kun istuin Matusia vastapäätä syömässä, mietin huvittuneena, miten hän ei oikeastaan edes puhunut mitään. Silti hänelle oli ollut niin äärimmäisen tärkeää, että olimme aina syöneet yhdessä. Se oli väkisinkin hyvin söpöä.

"Kämppiksesi vaikutti aika normaalilta", sanoin jotakin jutellakseni tämän ajatuksen käytyä mielessäni, ja Matus nyökkäsi silmät pyöreinä merkitsevästi.

"Eikö? Hän on varmaan vain todella ujo. Mutta minusta tuntuu nyt siltä, mitä sinä sanoit joidenkin ihmisten yhteisasumisesta tänne muuttaessani... mikä se sana oli, jota käytit? Kun ihmisten on pakko asua yhdessä?".

"Zweck-WG?", tiedustelin, ja Matus nyökkäsi uudemman kerran.

"Juuri niin. Siltä tämä tuntuu."

Koitin piristää häntä juttelemalla mitä vain mieleen tulevaa, olinhan kaiken kaikkiaan paremmalla tuulella kuin aikoihin. Tämä päättyi lopulta pitkälliseen demonstraatioon siitä, miten pystyin päättelemään miehen syntymäpäivän sitä ulkoa muistamatta, kun Matus moista rohkeni epäillä. Hän pudisti epäuskoisena päätään.

"Olen kuulemma hieman hullu", sanoin ja kohautin olkiani.

"Jep", hän vastasi täysin vakavissaan.

"Luuletko syöväsi nuo?", kysyin katseeni osuessa hänelle tuomaani supersalmiakkipussiin. Matus virnisti ja vastasi jotakin ympäripyöreää.

"Koska jos et", jatkoin hänen elämäänsä helpottaakseni, "vien ne toimistolle työkavereideni kokeiltavaksi."

"Ehkä voisit viedä ne", Matus sanoi tyytyväisenä siitä, etten pitänyt hänen käytöstään loukkaavana. Iloisena nappasin pussin mukaani ja keräsin loput tavarani.

"Kuule, eihän sinua haittaa, etten koonnut sohvaa takaisin?", kysyin reppuani eteiseen nostaessani. Matus pudisti heti päätään.

"Ei... mutta tiedätkö vielä, miten se tehtiin?".

Lopulta selvitimme asian kuitenkin yhdessä. Eteisessä kenkiä pukiessani mietin jälleen, miten astuisin varmasti juuri viimeistä kertaa tuosta asunnosta ulos.

"Onko siellä kylmä?", kysyin vilkaistessani miehen farkkuja ja kevättakkia ja sitten omia shortsejani ja T-paitaani.

"Ei lämminkään", Matus totesi. "Mutta älä huoli, sinä pärjäät kyllä."

Se oli totta. Kävellessämme mies oli äkkiä jälleen puheliaalla päällä ja selitti paitsi korttinsa katoamisen aiheuttamista vaikeuksista, myös elämästä ulkomailla ylipäätään.

"Ajattelin, että muuttaessani tänne aikuistuisin jotenkin", Matus tuumasi. "Joisin vähemmän ja reenaisin enemmän. No, se toteutui sentään puoliksi. Reenaan enemmän ja juon samalla enemmän kuin koskaan."

"Ehkä täytettyäsi kolmekymmentä", ehdotin hilpeästi. Hän todella joi aivan liikaa, mutta olisin silti itsekin koska tahansa palannut huolettomaan yhteisasumiseemme, jos se vain olisi ollut mahdollista. Erityisesti yhdessä asumiseen täällä, Grazissa.

"Kiitos paljon", sanoin lopulta häntä tutussa risteyksessä halatessani. Siinä olimme aina yhdessä kävellessämme eronneet. "Tämä oli hieno viikonloppu."

"Niin oli", hän vastasi heti tyytyväisenä.

"Toivon näkeväni sinut Münchenissä."

"Ehkä ensi viikonloppuna", Matus virnisti. "Hei sitten!".

"Hei!", huusin olkani yli juostessani jo vaihtuvien valojen aikana tien toiselle puolelle. Siellä matkaa jatkaessani työnsin kuulokkeet korviini ja fiilistelin tulevia tunteja täysin rinnoin.



Olin päättänyt mennä ensin lähtöni jälkeen perustetulle sivutoimistolle, sillä kuulemma ainakin Christa työskenteli siellä, enkä Tinasta ollut aivan varma. Sen jälkeen toivoin saavani nuo naiset mahdollisesti mukaani, jotta ehtisin istua Johanin kanssa vanhalla työpisteelläni jonkin aikaa ennen bussini lähtöä rautatieasemalta. Arvelin minulla olevan kaikkiaan vajaat puolisentoista tuntia aikaa.

Löysin poikkeuksellisesti uuden toimiston kertaakaan harhailematta, vaikka olin käynyt paikalla vain kerran siihen Marian ja Johanin kanssa ennalta tutustuessani. Kun en tiennyt, mitä muuta tehdä, soitin summeria ja jäin odottamaan malttamattomana.

Oven avasi yksi vanhemmista naiskollegoistani, jonka muistin hyvin niin kasvoilta kuin nimeltäkin, mutta jonka kanssa olin jutellut melko vähän.

"Niin?", hän tiedusteli ystävällisesti.

"Tunnetko minut vielä?", kysyin pirteästi, kun en parempaakaan vauhdista keksinyt. Nainen epäröi hieman.

"Näytätte kyllä tutulta", hän sanoi, ja tajusin itsekin teitittelyn olevan tästä syystä varmaankin paikallaan. "Mutta...".

"Olen entinen harjoittelija", aloitin, ja samassa hän tuntui joko tunnistavan minut tai ainakin tajuavan esittää sellaista.

"Aa, aivan. Tulkaa toki sisälle. Täällä on rouva Se-ja-Se...".

Tervehdin tuota toista naista, joka puhui juuri puhelimessa. En ollut varma, tunnistiko hänkään minua täysin.

"Ja täällä Lena Sukunimi...".

Hah. Luojan kiitos. Toisin kuin aiemmat, Lena pomppasi pöytänsä takaa silmät selällään ja valtavan riemastuneen oloisena moisesta yllätyksestä.

"Mikä yllätys tämä on!", hän totesikin ääneen. "Hei, Elle! Mitä sinä teet täällä?".

"Olen käymässä Grazissa, ja ajattelin tulla nopeasti tervehtimään teitä", virnistin. Samalla selostin nopeasti viime päivien aktiviteettini, lukuun ottamatta Johanin tapaamistani.

"Se on todella ystävällistä! Vau, hienoa! Ja sinä asut nyt siis Münchenissä?.. Ajattele, hän sai heti uuden työpaikan Saksasta, suoraan Grazista käsin", Lena ilmoitti kollegalleen.

"Ja mistä olitte alun perin kotoisin?", kollega tiedusteli. Lena vastasi puolestani ja päivitteli edelleen aidon ilahtuneen oloisena, miten ystävällinen olin tullessani heidän luokseen. Kun tiesin naisen olevan työpaikallaan varsin epäsuosittu, olin hyvin mielissäni voidessani ilahduttaa häntä niin silmin nähden.

"Ajattelin seuraavaksi mennä päätoimistolle", sanoin sitten, ja Lena nyökkäsi heti.

"Ai, et ollut siellä vielä? No, annas kun mietin, katsoin juuri paikallaolijoita. Eve on lomalla... Maria on lomalla... Johanista nyt ei koskaan tiedä, mutta hänhän on kuitenkin saman tien paikalla, jos soitat hänelle...".

Että mitä? Tukahdutin vaivoin hymyni. Molemmat minun ja Johanin välejä paheksuneet naiset olisivat siis poissa, mikä tarkoitti sitä, että Johan todella olisi yksin koko toimistossamme. Olin todellinen Hannu Hanhi.

"Entä istuuko täällä vielä joku muu?", kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen.

"Christa", Lena vahvisti heti, "mutta hän on sairaslomalla".

"Sepä ikävää", sanoin rehellisesti, ja naiset päättivät samalla esitellä minulle Christan uuden toimiston. "Toivoin, että tapaisimme. Voinko jättää hänelle viestin?".

"Kyllä, totta kai", molemmat kiirehtivät vastaamaan. Poimin yhden Christan omista käyntikorteista ja kirjoitin sen tyhjään tilaan.

"Liebe Grüße, <3 Elle".

Laskin kortin naisen näppäimistölle muiden jutellessa siitä, miten Ljubljana epäilemättä oli näkemisen arvoinen paikka. Vahvistin arvion oikeaksi ja päätin sitten viipyneeni riittävästi.

"Alles, alles Gute", Lena toivotti minulle. Hymyilin ja nyökkäsin.

"Oli mukavaa nähdä teidät jälleen. Ehkä ensi kerralla Münchenissä."

Näin jätin naiset varsin hyvillä mielin ja hyppelin kohti entistä työpaikkaani. Joka askeleella tajusin asian paremmin. En joutuisi stressaamaan sitä, mitä voisin sanoa ja mitä en. En aiheuttaisi Johanille ikävyyksiä myöhemmin naisten piikitellessä häntä käynnistäni. Voisin olla juuri niin rennosti kuin haluaisin.

Koputin silti muodon vuoksi toimiston oveen ennen sen avaamista. Tiesin jo valmiiksi kasvoillani olevan virneen leviävän entisestään, kun todellakin näin paikalla pelkästään Johanin - joka puhui puhelimeen.

Vilkaistuani vielä Marian huoneen olevan tyhjä Johan laski saman tien luurinsa, ja virnistin iloisesti tyhjiä paikkoja osoittaessani.

"He ovat siis lomilla?".

"Näin on", Johan vahvisti itsekin hyväntuulisen näköisenä. Minä katselin yllättyneenä vanhaa työpistettäni. Se näytti aivan samalta kuin lähtiessäni. Jopa näyttöön liimaamani muistilappu oli paikallaan.

"Don't put off until tomorrow what you can put off until next week", se sanoi omalla erottuvalla käsialallani.

"Siinä ei istu kukaan", Johan vahvisti asiasta kysyessäni, ja nousi lopulta ylös minua halaamaan. "Hei."

"Hei", sanoin onnellisena. Johan istuutui takaisin penkkiinsä ja osoitti auki olevaa Excel-taulukkoaan.

"Anteeksi, minun on tehtävä tämä valmiiksi. Tiedätkö, miten laskemme verot tähän sarakkeeseen? Varmaankin näin..."

Seurasin hetken huvittuneena hänen työskentelyään, mutta en malttanut keskittyä moiseen kovin kauaa. Sen sijaan höpötin hänelle nopeasti käynnistäni toisella toimistolla.

"Katso, minä toin teille jälleen jotakin", sanoin sen jälkeen ja kävelin poimimaan supersalmiakkipussin pöydältä käteeni. "Laitan ne..."

"Loistavaa! Ei, jätä ne siihen", Johan keskeytti ja melkein nappasi pussin kädestäni itselleen. Nauroin riemastuneena hänen minun esiin tuomalleni rakkaudelleen salmiakkiin.

"Jep, nämä ovat aivan hirveitä. Mahtavaa", mies tuumasi heti yhden suuhunsa työnnettyään. "Nyt, ole kiltti ja laita kahvikone päälle."

"Se on jo", sanoin hänelle iloisesti asian tarkistettuani.

"Kauanko ehdit olla täällä ennen bussisi lähtöä?".

"Noin tunnin, tai en tiedä?", kysyin ja katsoin Johania uteliaasti. "Moneltako minun on mentävä, että ehdin raitiovaunulla rautatieasemalle?".

Hetken Johan kyseli minulta matkasuunnitelmistani niin yksityiskohtaisesti, että en ollut millään sitä ymmärtää. Kun lopulta vain tuijotimme otsa rypyssä toisiamme, hän selvensi minulle vihdoin, missä ongelman ydin oli.

"Julkinen liikenne on tänään lakossa", hän ilmoitti. Tunsin silmieni leviävän kauhusta häntä katsellessani. "Ei, älä hermostu, asemahan on käytännössä yhtä kaukana kuin entinen asuntosi. Tarkistetaan vielä."

Se piti paikkansa sadan metrin tarkkuudella. Tästä hyvästä ilmoitin helpottuneena voivani sittenkin viipyä vielä liki tunnin ja palasin sitten kahvin valmisteluun.

"Täällä ei ole mukeja?".

"Ne ovat astianpesukoneessa", Johan sanoi. "Eve on näet tosiaan lomalla."

"Ja sinä et voi hakea niitä", täydensin iloisesti. "Selvä."

Hyppelin käytävälle, jossa tajusin kulkevani Christan entisen huoneen ohi astianpesukoneelle päästäkseni. Pysähdyin vilkaistakseni, kuka huonetta nyt asutti.

Tina.

Riemastuneena seisahduin huoneen avonaiselle ovelle nähdessäni tuon yhden lempikollegoistani seisovan selin minuun ja avaavan parhaillaan ikkunaa.

"Hei", sanoin henkevästi, ja hymyilin edelleen leveästi hänen kääntyessään ympäri.

"Oo, hei Elle!", Tina huudahti heti ylitsevuotavan iloiseen tyyliinsä ja käveli halaamaan minua. "Miten voit? Sinä näytät hyvältä! Kauniit vaatteet, korut ja kaikki! Miten sinulla menee?".

Hän oli puhemäärältään naispuolinen Johan, mutta kerrankin sain sanottua useamman lauseen peräjälkeen. Selostettuani voivani hyvin ja poikenneeni tunniksi paikalle Tina tiedusteli, haluaisinko jotakin.

"Oikeastaan halusimme jo juoda kahvia...", aloitin.

"Johanin kanssa?", hän kysyi heti tietäväisenä, kuin asia olisi ollut päivänselvä. Niinhän se kai olikin.

"Tulin hakemaan mukeja", sanoin ja astuin takaisin käytävälle astianpesukoneen luokse. "Liitytkö seuraamme?".

Tina lupasi ja kantoi avukseni muutaman mukin toimistoomme. Siellä hän hymyili riemastuneena kollegallemme tämän istuessa edelleen keskittyneenä tietokoneensa ääressä.

"Johan, katso nyt! Kaunis Elle on täällä!".

"Ai. Melkein en edes huomannut häntä", Johan tokaisi heti ja hymyili sitä hymyään, jonka oli tarkoitus kertoa kaikille osapuolille, että hän ei ollut tippaakaan tosissaan. Hihitin Tinan näyttäessä melkein järkyttyneeltä.

"Was ist das für eine Aussage, bitte? Minulle noin ei kannattaisi mennä sanomaan", hän tokaisi, mutta näytti päättävän asian olevan kunnossa otettuani heiton itse niin kevyesti. Palasimme käytävään hakeaksemme lisää mukeja, mutta Tinan pysäytti hänen huoneeseensa saapunut työmies, joka kaipasi hänen huomiotaan. Palasin yksinäni takaisin ja virnistin iloisesti Johanille, joka ei edelleenkään liikkunut työnsä parista.

"Kerroin Tinalle aiemmin tänään, että olet tulossa", hän sanoi, mikä hälvensi ihmetystäni siitä, miten nainen ei ollut ollut lainkaan niin hämmästynyt kuin muut. "Muut tuttusi ovat oikeastaan lomalla tai kokouksissa, paitsi ne kollegat, jotka jo tapasit."

"Okei. Ja miten nyt oikeastaan selviät töistäsi?", tiedustelin jälleen Johanin selän taakse seisahtaessani.

"Hyvin huonosti", hän tokaisi heti. "Vai mitä tarkoitat?".

"No, kun en enää voi auttaa sinua."

"Aa, en lainkaan", hän tuumasi vakavana. "Anteeksi, ole kiltti ja laita kahvi itseksesi valmiiksi. Muuten tästä ei tosiaan tule mitään."

Menin täyttämään ensimmäiset kaksi kahvikuppia ja nostamaan sokerikipon pöydälle. Tämän jälkeen jäin jälleen kerran seisoskelemaan Johanin viereen, tällä kertaa toivoen, että hän tulisi pian valmiiksi. Mies tutki edelleen sarakkeitaan keskittyneesti ja puhui käytännössä itsekseen.

"Du hast mir wirklich gefehlt", hän mutisi sitten yhtäkkiä katsettaan näytöstä irrottamatta, kuin vain todeten ensimmäisen päähänsä tulevan ajatuksen ääneen. "Nyt, miten minä te..."

Mies sekosi kerrankin sanoissaan ja vaikeni sitten myhäillen kumartuessani muiskauttamaan hänelle ison pusun poskelle. Tätä hämmennystä ei tosin jatkunut kauaa, sillä jo kääntyessäni hakeakseni maidon keittiöstä kuulin hänen miettivän takanani ääneen Excelin ihmeitä.

"Tina?", kysyin pysähtyessäni uudelleen kollegani ovella. "Onko sinulla aikaa kahville?".

"En oikeastaan tee mitään", nainen sanoi, vaikuttaen melkein jo unohtaneen asian. "Kirjoitan tämän viestin Johanille loppuun ja tulen sitten."

Tyytyväisenä palasin kahvipöytäämme. Kun Tina saapui ison paperi- ja yliviivaustussinipun kanssa, Johankin katsoi vihdoin paremmaksi siirtyä pöytään.

"Minulla on jo kahvi valmiina", hän totesi Tinalle itsetyytyväisenä järjestelyni huomatessaan. "Onko sinulle tehty kahvia?".

"Ei ole, ja sinunkin on jo kylmää", tokaisin miehelle hänen istuutuessaan. Tina askarteli papereihinsa värikkäitä neliöitä jotakin kouluprojektiaan varten.

"Voinko auttaa sinua?", tiedustelin, ja aloin tyytyväisenä piirrellä itsekin neliöitä. Johan puolestaan tutkaili minua hämmentävällä tarkkuudella ottaen huomioon, että useimmiten hän ei tuntunut huomaavan juuri mitään.

"Tuossa ranteessa sinulla on siis kellosi", hän sanoi katsoessani häntä lopulta kummissani takaisin. "Ja toisessa, mitä? Jokin koru?".

"Sain sen tädiltäni", ilmoitin heti mielissäni. "Ennen muuttoani Saksaan. Se on suomalainen. Jotta minulla olisi siis jotakin suomalaista mukana."

Tälle hän hymyili hyvin tyytyväisenä ja nousi samassa esitelläkseen Tinalle salmiakkipussiaan.

"Katso. Elle toi nämäkin meille. Tässä, enempää et saa", mies ilmoitti ja kaatoi muutaman salmiakin kulhoon pöydälle. Tina vilkaisi niitä melko epäluuloisena.

"Ovatko ne hyviä? Mistä sait ne?".

"Aivan hirveitä", vastasin. "Niitä itse asiassa myydään Viktualienmarktilla."

"Münchenissä?", Johan kysyi hämmästyneenä istuuduttuaan jälleen alas. Samassa päätin postittaa hänelle hänen syntymäpäiväkseen kokoelman kaikkia mahdollisia salmiakkeja. "Tina, ne todella ovat hirveitä. Mutta jos syöt niitä kymmenen, ne alkavatkin yhtäkkiä maistua."

Tina naurahti epäilevästi ja jatkoi piirtelyään maistamisen sijasta.

"Tina on hyvin onneton täällä", Johan ilmoitti minun töherrellessäni myöskin edelleen neliöitä papereihin kahvin juomisen lomassa. "Hän on todella motivoitunut ja reipas työntekijä, mutta pomomme tekevät hänen työnsä aivan mahdottomaksi."

"Minä ikävöin Brysseliä", Tina vahvisti melko surullisen oloisena Johanin pitkään jatkuneen selostuksen päätyttyä.

"Minä ikävöin Grazia", vastasin tosissani naiselle. Hän katsoi minua hämmästyneenä.

"Niinkö? Mutta München on paljon suurempi kaupunki."

"En koskaan halunnut asua suuressa kaupungissa", vastasin molempien itävaltalaisten tarkkaillessa minua. "Suomessa kaupunki, jossa on 200 000 ihmistä, on jo suurkaupunki."

"Ja paljonko Helsingissä on?", Johan tiedusteli. "Kaksisataatuhattako siis?".

"Viisisataatuhatta."

"No, ehkä ihmiset Münchenissä saattavat olla hieman ylimielisempiä?", Tina arveli sitten. "Minulla on siellä paljon ystäviä, joten käyn suhteellisen usein paikalla. Mutta sinähän sait sieltä hyvän työn, vai mitä?".

Selitin hetken työstäni ja ojensin valmiit piirrokseni Tinalle takaisin. Johan nousi jälleen tarkastamaan jotakin tietokoneeltaan ja jäi sitten sille tielleen, kuitenkin muutaman metrin päähän meistä.

"Etkö sinä haluakin jäädä Saksaan?", Tina kysyi. Nyökkäsin.

"Haluan. Tai Itävaltaan. Ei sen ole oikeastaan väliä."

"Ehkä avioidut jonkun saksalaisen kanssa ja asut Baijerissa", Tina ehdotti iloisesti. "Tai ehkä avioidut itävaltalaisen kanssa ja asut silti Baijerissa."

"Se olisi hienoa", vastasin spontaanisti ja pysähdyin sitten hetkeksi. "Siis... siellä tai täällä asuminen, tarkoitan. Mutta en tiedä, mitä jatkossa teen. Harkitsen myös hakevani harjoitteluun EU:lle."

"Se on hyvä idea", Tina sanoi heti. "EU on mahtava työpaikka. Pääsisit Brysseliin."

Oli surullista, että hän kaipasi Grazista pois siinä missä minä takaisin. Naisen esteenä oli lähinnä hänen miehensä kaupungista saama loistava työ.

"Voi olla, että menen opiskelemaan Saksassa", jatkoin.

"Mitä niin?", Tina kysyi. Kohautin olkiani.

"Saksan oikeutta. Tai EU-oikeutta."

"Vau", Tina vastasi vakavissaan, ja Johan käänsi hieman päätään minua kohti.

"Etkö voisi jo nyt ilmoittautua yliopistoon ja aloittaa heti syksyllä? Tuskin sinun täytyy olla paljoa paikalla."

"En voi", sanoin molemmille. "Koska ennen kuin voin edes hakea, minun on ensimmäisenä läpäistävä saksan kielen testi. Uskon kyllä kykeneväni siihen, mutta...".

"Etkö ole tehnyt sitä aiemmin?", Tina ihmetteli. "Sinähän puhut niin hyvin saksaa."

"Eikö sinulla todella ole siitä mitään todistusta?", Johankin ihmetteli katseensa vielä selvemmin minuun kääntäessään. Pudistin päätäni. Rehellisyyden nimissä olisi voinut sanoa, etten olisi ennen hänen tapaamistaan mitenkään voinut läpäistä testin suullista osuutta. Nykyisin puhuin täysin itsekritiikittä ja lennosta kaikkea mieleeni tulevaa, kiitos hänen heti tammikuussa aloittamansa jatkuvan puhuttamiseni milloin mistäkin aiheesta.

Kesken keskustelumme Johan alkoi jälleen kommentoida itsekseen jotakin parhaillaan näytöltä katselemaansa. Tina vilkaisi häntä lähes kummissaan.

"Hän puhuu itsekseen."

"Olen tottunut siihen", vastasin heti pokkana. "Olin täällä kolme kuukautta töissä. Aluksi luulin, että minun pitäisi vastata hänelle jotakin... jossakin vaiheessa tulin siihen tulokseen, että se on aivan samantekevää."

Tässä kohtaa vilkaisin Johania. Hänen katseensa oli yhä kiinni näytössä, mutta ilmeensä samalla niin huvittunut, että hän oli epäilemättä kuunnellut tarkkaan jokaisen sanan.

"Tarvitsen jonkun katselemaan työskentelyäni", mies ilmoitti sitten. Sekä minä että Tina totesimme tämän olevan selvästi totta.

Kun minulla oli kellon mukaan kymmenisen minuuttia aikaa, poistuin viemään mukini koneeseen ja maidon takaisin kylmään. Sen jälkeen palattuani esitin varovasti toiveen, että voisimme vielä ottaa yhdessä kuvan.

"Taivaan tähden", Tina totesi, ilmeisesti melko rentoa ulkoasuaan miettien. Yhtä kaikki hän lupasi urheasti uhrautua. Johan ilmoitti heti tietokoneeltaan, että tarvitsisimme oikean taustan, mutta ei hievahtanut minnekään. Näin ollen olin juuri astumassa käytävään, kun alakerrassa työskentelevä sihteeri Michi astui sisään. Hän oli Johanin ystävä ja oikein ystävällinen nainen, mutta puhui murretta, josta en ollut saada mitään selvää.

Jutustelin naiselle hetken ja vilkaisin sitten hätäisesti kelloa. Minulla oli nähdäkseni noin pari minuuttia aikaa.

"Minun on mentävä pian", sanoin Johanille, joka nyökkäsi.

"Hyvä. Minä teen työkäynnin ja ajan pyörällä asemalle. Voin kuljettaa reppusi, saat käveltyä nopeammin."

Ihanaa. Silti hermostuneena astuin käytävään, jossa Tina alkoi jo hyvästellä minua. Pudistin päätäni kuullessani Johanin vihdoin astelevan paikalle, mutta puhuvan kaikeksi kauhukseni nyt puhelimeen.

"Anteeksi, minun on mentävä", mies Luojan kiitos totesi luuriinsa. "Meillä on vieras."

Michi nappasi kameran kädestäni, ja niin kiedoin onnellisena käteni kahden rakkaan kollegani hartioille hänelle hymyillessämme.

"Siirry Elleä lähemmäksi, Johan", Michi komensi miestä poseeratessamme.

"En uskalla, hän puree minua pian", Johan totesi pokkana. Todellisuudessa olin varma, että hän mietti jo nyt kommentteja, joita saisi kuvasta, jos sitä olisi syytä pitää turhan tuttavallisena. Muutaman otoksen jälkeen mies tosin ilmoitti haluavansa keskelle. Saatoin hyvin kuvitella syynä olevan vain sen, että hän halusi esitellä kuvaa saatesanoilla tyyliin "tässä olen kaksi hehkeää nuorta naista käsivarsillani". Hän oli sitten persoona.

Kuvat saatuamme taputin Tinaa olalle ja hymyilin hänen toivottaessaan minulle kaikkea hyvää ja sitä halutessani myös pääsyä Brysseliin.

"Ehkä menemme sinne yhdessä", sanoin hänelle iloisesti.

"Ehkä", hän toisti naurahtaen. "Minulla vaikeutena vain ovat mies ja lapsi. Mutta nähdään, olen yhteydessä, kun olen Münchenissä jälleen."

Hyvästelin hänet ja Michin ja kiirehdin sitten Johanin kanssa hissiin. Alhaalla hän nosti reppuni selkäänsä ja kiipesi pyöränsä päälle ilmoittaen, ettei meillä oikeastaan edes ollut mitenkään tavaton kiire, olinhan niin nopea kävelijä.

Kuljimme silti melkoista vauhtia, sillä hänen ajaessaan osan matkasta liikenteen mukana otin toisinaan juoksuaskeleita pysyäkseni suunnilleen tahdissa. Samalla selostin viikonloppuamme ja mahdollisesti koittavia Saksan-seikkailujamme miehelle niin monisanaisesti, että hän epäilemättä ihmetteli, miten osasin sittenkin puhua.

"Tämä on rakas ystäväni, otatteko hänet kyytiin?", Johan tiedusteli heti bussikuskilta ollessamme lopulta paikalla vajaat kymmenen minuuttia ennen lähtöä.

"Se riippuu, minne hän on menossa", kuski ilmoitti.

"Salzburgiin."

"No sitten, helposti", kuski tuumasi ja neuvoi minua laittamaan reppuni tavaratilaan. Kaivoin vesipulloni ja laturini esiin ja seisahduin Johania vastapäätä hyvästelläkseni hänet jälleen kerran. Asiaa vaikeutti se, että hänellä oli jokin tarina kesken. En kuunnellut käytännössä lainkaan, mutta hymyilin ja nyökkäsin hänelle silti.

"Kuule, minun on nyt mentävä", sanoin bussin moottorin jo käynnistyessä. Johania asia ei tuntunut huolestuttavan.

"Ei bussi lähde ovet auki", mies totesi, mutta piti silti lopulta parhaana hyvästellä minut.

"Voi hyvin, Elle. Katso, että nautit elämästäsi Münchenissä. Ehkä voit kouluttautua tohtoriksi siellä."

"En usko", vastasin heti, ja hän katsoi minua otsa rypyssä. "Se on minulle liian vaikeaa."

"Ei varmasti ole, ei lainkaan", Johan sanoi heti. "Kun olet viettänyt kolmisen vuottakin Saksassa, onnistut siinä helposti. Mitä sitten haluat tehdä, maisteriopintoja? Toki, mutta onhan tohtoriksi väittely jotakin erityistä. Voit valita jonkin eurooppaoikeudellisen aiheen, siinä riittää työsarkaa."

"Selvä", sanoin ja hymyilin häntä halatessani. "Es war schön, dich wiederzusehen."

"Ilo oli täysin minun puolellani", Johan vastasi ja taputti selkääni. Nyökkäsin vakavana.

"Olet minulle hyvin rakas... joten voithan hyvin."

Jo toisen kerran päivän aikana Johan ei osannut vastata mitään, mutta astuessani kauemmas hänen ilmeensä näkeminen oli aivan riittävä kiitos.

"Hei sitten", sanoin ja kiipesin bussiin, joka tällä kertaa oli puolityhjä. Niin saatoin asettua ikkunalle tulevia alppimaisemia katselemaan.

En ollut surullinen, en ainakaan vielä. Hetkellisesti ymmärsin, miten rikasta elämäni oikeastaan oli.

Sitä paitsi: Kein Kommen ohne Gehen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti