sunnuntai 12. elokuuta 2018

Miracles will happen as we dream



Kymmenen viikkoa Baijerissa asuttuani saatoin ensi kertaa sanoa asian vilpittömästi: minä oikeastaan ihan pidin työpaikastani. Ja silloin, kun pidin työpaikastani, oli elämässäni aina kaikki enemmän tai vähemmän mallillaan.

Tästä havainnosta oli epäilemättä pääasiassa kiittäminen Ulrikea, joka oli niin mukavasti ottanut minut ja Ninin mukaansa vuoristoon, sekä Niniä itseään, joka piti minulle vielä toistaiseksi töissä seuraa. Maanantaina päätimme viikkomme tärkeimmäksi tavoitteeksi yksimielisesti, että söisimme jotakin muuta kuin pastaa, ja ryhdyimme siksi luoviksi lounasostostemme suhteen.


Ikävä kyllä hyvin pian tämän jälkeen Ninin työviikko vaikeutui huomattavasti, kun Franzi, toinen nuorista naisjuristeistamme, ilmaantui iltapäivällä paikalle Cally vanavedessään.

"Onko tuo Herra Osakkaan koira?", Nini kysyi hermostuneena Callyn kipittäessä iloisesti vapaana käytävällä. Me tarkkailimme tilannetta Ninin huoneen lasiseinän takaa. "Ajattelinkin, että se on minulle tuttu. Mutta en silti pidä siitä."

Minua nauratti, mutta yritin parhaani mukaan olla olematta epäempaattinen. Seuraavina päivinä sattui useampia tilanteita, joissa meidän astuessamme ovesta käytävään Nini huomasi kauhukseen ja minä riemukseni Callyn pinkaisevan käytävän päästä meitä kohti niin lujaa kuin töppöjaloistaan pääsi. Tällöin Nini otti askeleita taakse, minä puolestani kyykistyin kasvot leveässä hymyssä ja iloisesti suomeksi leperrellen, kunnes lopulta ohjasin koiran jonnekin oven taakse päästääkseni kollegan turvallisesti huoneeseensa.


Hurja peto.

"Älä yritä sanoa, että se on söpö", Nini kielsi kerran Franzin vietyä pahoitellen Callyn pois tämän livahdettua keittiöön Ninin kenkiä nuuskimaan.

"Mutta kun se on niin söpö", sanoin heti iloisesti, ja käytin jatkossakin huomattavan suuren osan työajastani karvaisten korvien rapsutteluun.


Oli silti useampia syitä, miksi tuolla viikolla olin alusta alkaen hyvällä tuulella. Tärkein elementti oli tietysti se, että tuon viikon jälkeen työskentelisin vain kaksi päivää, minkä jälkeen viettäisin toistaiseksi pisimmän lomani - viisi päivää - muun muassa Meranossa ja Innsbruckissa seikkailemalla. Olisin siis kestänyt tuon viikon ajan sinänsä vaikka päälläni seisten, mutta siihen ei ollut tarvetta.

Tiistaiaamuna sain parhaan yllätyksen hetkeen, kun tietokoneeni eteen istuuduttuani tajusin saaneeni edellisenä yönä Bayreuthin, nykyisin Düsseldorfin, professorilta vastauksen tasan kaksi kuukautta oman viestini lähettämisen jälkeen. Muistutuksena: olin lähettänyt miehelle viestin kertoakseni, missä nykyisin työskentelin ja ehdottaakseni ystävällisesti, että mikäli hän joskus olisi kaupungissa, voisimme juoda vaniljaespressot. Tuo oli tietysti ollut puolihullu veto, olihan professori ilmeisen kuuluisa ja lisäksi kiireinen. Toisaalta hän ei ollut vielä koskaan tuottanut minulle pettymystä.


"Hyvä Elle,

mukava kuulla Sinusta!

Hienoa, että olet nyt Münchenissä. Valitettavasti olen itse kaupungissa aivan liian harvoin - ja silloinkin tavanomaisesti hyvin kiireinen, mutta pidän asian mielessä ensi vierailullani. Vaniljalattea en tosin juo lainkaan enää (olen siirtynyt espressoon, mustana), mutta löydämme varmasti jonkin juoman.

Tällä hetkellä meillä on turkkilainen harjoittelija vieraanamme. Hän puhuu ainoastaan englantia :) muistelemme siis usein hänen edeltäjiään!

S luovutti jo tohtoriväitöksensa, hän tekee nyt tuomioistuinharjoitteluaan... mutta muut työntekijämme ovat edelleen kiinteissä yhteyksissä Bayreuthiin.

Parhain terveisin!

Professori"


Pian Facebookin avatessani sain varmistuksen epäilyksilleni tapahtumien kulusta eli siitä, miksi tuo viesti saapui vasta nyt: professori oli lisännyt kuvan, jossa istui uuden harjoittelijansa ja harjoittelun järjestäneen opiskelijajärjestön kanssa kahvilassa. Epäilemättä keskustelu oli siis todella kääntynyt tuon turkkilaismiehen edeltäjiin, tyyliin:

Meillä oli viimeksi pari vuotta sitten Bayreuthissa suomalainen harjoittelija... hän muuten lähetti minulle aiemmin viestin, että työskentelee nyt Münchenissä, minun täytyykin muistaa vastata siihen!

Kuten sanottu, mies ei ollut koskaan tuottanut minulle pettymystä. Hymyilin leveästi koko aamupäivän. Sinänsä tiesin, ettemme varmaankaan tapaisi, mutta otin asian yllättävän kevyesti; enhän voisi mitään enempää tehdä.

"Haluaisitteko lähteä huomenna Englischer Gartenin terassille?", Ulrike kysyi pisteeksi i:n päälle minulta ja Niniltä. Olimme siis molemmat erittäin hyvällä tuulella - Nini Callyn painostavasta läsnäolosta huolimatta - kun Jon ilmaantui tiistai-iltapäivällä kysymään, olinko kovin kiireinen.

"Kun olet valmis", hän sanoi kerrottuani tarvitsevani tunnin-pari, "ainakin toisen teistä pitäisi tulla käymään luonani. Minulla on toinen homma tehtäväksi."

Informoin Niniä asiasta välittömästi, olihan hän sinänsä minua paljon joutilaampi. Päätimme joka tapauksessa mennä yhdessä paikalle, mikä osoittautui suureksi onneksi. Tehtävämme oli perusteellisen inventaarion tekeminen, joka ainakin Ninille vaikutti paitsi vastenmieliseltä, myös haastavalta. Kyseessä oli nimittäin erilaisten tietokoneiden oheislaitteiden listaaminen mallin, sarjanumeron ja muiden tunnusmerkkien kera.

Koko keskiviikon kiersimme eri huoneissa mainittua tehtäväämme suorittamassa, aina sen mukaan, kuka milloinkin sattui olemaan poissa tieltä. Suureksi ärsytyksekseni olimme pian huomanneet, että oman inventaariomme lisäksi jouduimme tarkastamaan myös harjoittelijamme Lisan tekemät merkinnät, niistä kun paljastui nopeasti useampia virheitä. En ollut vieläkään oppinut tuosta naisesta pitämään, eikä tämä auttanut asiaa lainkaan. Ainakin Ninin kunniaksi oli sanottava, että hän keskittyi vastahakoisuudestaan huolimatta tehtäväämme nähdäkseni aivan siinä, missä minäkin.

Lopulta omassa kerroksessamme jäljellä oli vain Marcin huone.

"Varmasti voitte pistäytyä sisään pariksi minuutiksi", Viktoria totesi heti asiasta kuullessaan. Oli totta, että Marcin häiritseminen ajatuksena oli paljon vähemmän uhkaava kuin muiden yhteensä. Tiistaina mies oli toisaalta itsekseen hyvin poikkeuksellisesti näyttänyt oikeastaan ensi kertaa siltä, että olin häirinnyt häntä jotakin suhteellisen triviaalia kysymällä. Tällöinkin Marc oli tosin huolellisesti välttänyt sanomasta ajatusta ääneen ja vastannut minulle pidemmin kuin olisi ollut tarvis. Olin silti päättänyt tarkkailla tilannetta.

Nyt, Ninin avatessa miehen oven, Marc istui pöytänsä ääressä aivan normaalista poikkeavan näköisenä. Ensi kertaa hän oli pelkässä T-paidassa ja nojasi päätään käsiinsä, hiukset harottuina pystyyn.

"Voitteko odottaa hetken?", hän kysyi jälleen normaalia vakavampana, ja tämä riitti meille molemmille merkiksi siitä, että emme tekisi elettäkään miestä häiritäksemme - vaikka se edellyttäisi, että olisimme paikalla yöhön asti listamme loppuun saadaksemme.

"Kun hän näyttää noin stressaantuneelta, tietää, että on tosi kyseessä", ilmoitin matalalla äänellä Ninille keittiössä aikaa tappaessamme. "Jos Jon vastaisi samalla tavalla, en panisi sille mitään painoa. Hän vaikuttaa muutenkin aina siltä, että häiritsemme häntä."

"On pakko sanoa, että hän on ainoa täällä, joka toisinaan ärsyttää minua", Nini vahvisti. "Se, miten hän välillä puhuu sihteereille - ja meille, muistatko? Miten nyt selitän tämän niin, että te tajuatte...".

"Aivan totta", sanoin kahviani hörpätessäni. "Siksi pidän Marcista. Hän puhuu niin vauhdilla ja niin vaikealla sanastolla, että en koskaan tajua kaikkea. Mutta hän olettaa, että ymmärrän mitä vaan. Ja olenko toisaalta kertonut entisestä työnantajastani? Hän lähetti minulle eilen sähköpostia."

"Sellainen minä haluan olla", Nini ilmoitti kerrottuani professorin erinomaisuudesta riittävästi. "Jos joskus olen jotenkin tärkeä ihminen. Georgiassa sanotaan, että omaa arvoaan suurentelevat vain pienet ihmiset."

Mielissäni siitä, että olimme tässä asiassa niin samoilla linjoilla, annoin Ninin palata huoneeseensa ja puuhailin hetken omiani. Liikuin työpisteeltäni uudelleen vasta kellon lähestyessä kuutta, sillä tuolloin Ulrike oli ilmoittanut meidän voivan lähteä.

Marc oli onneksi mennyt, joten saatoimme suorittaa tehtävämme loppuun ilman hänen häiritsemistään. "Minusta teimme tämän oikein hyvin", Nini totesi tuolloin, ja olin oikeastaan samaa mieltä. Pitäisikö tämä Jonin mielestä paikkansa, se jäisi nähtäväksi. Jotenkin minusta tuntui, että hän toistaiseksi sieti minua hieman paremmin kuin Niniä, joten toivon mukaan palaute olisi tilanteessa kuin tilanteessa asiallista.

"Meidän täytyy ensin käydä kotonani", Ulrike ilmoitti meitä kanslian ovesta ohjatessaan. "Jörgen on jo laittanut meille eväitä valmiiksi."

"Tuleeko hänkin?".

"Tietysti", Ulrike vastasi meidän molempien iloksi. Minun ajatukseni tosin katkesivat heti työpaikallamme minulle uuden kulman taakse kääntyessämme.


"Mikä tämä on?!", tiedustelin kertakaikkisen riemastuneena 60 vuotta vanhan hissin nähdessäni. Siinä ei ollut ovia ja se liikkui automaattisesti, toinen puoli ylös ja toinen alas. En ollut elämässäni nähnyt moista.

"Etkö ole ennen ajanut sillä? Minä teen sen oikeastaan joka päivä", Ulrike ihmetteli alas päästyämme.

"En edes tiennyt sen olemassaolosta", vastasin kasvot loistaen. "Mutta jatkossa teen sen joka päivä! Miten siisti se oikein oli!".

Ulrike nauroi hilpeänä. Bussissa istuessamme hän katsoi minua vastakkaiselta penkiltä.

"Elle. Me otamme heti suoralta kädeltä litran tuopit, vai mitä? Jörgen ja Nini voivat jakaa puolikkaan."

"Totta kai", vastasin heti virnistäen. Onneksi ilmeisesti kukaan meistä ei ollut yksin juomatottumustensa kanssa.

Nini oli melko vaisu, ja syykin oli selvä: heti kuultuaan, että menisimme Ulriken luona käymään, hän oli supissut minulle, että tällöinhän Moisl olisi myös paikalla.

"Varmasti oven takana", olin lohduttanut häntä, tiesihän Ulrike jo paremmin kuin hyvin kollegamme pelosta. Tämän Ulrike vahvisti itse astuessaan ensimmäisenä asuntonsa oven eteen ja vilkaistessaan Niniä.

"Kuule, Nini, nyt koira ryntää kauhealla tarmolla ovelle..."

"Ei", Nini sanoi kauhistuneena ja astui kauemmas. Minä puolestani astuin huolellisesti naisten väliin.

Moisl oli todella ratketa riemusta. Vain vaivoin sain koiran huomion pidettyä Ninin sijasta itsessäni, kunnes Ulrike johdatti sen asuntonsa rappusia yläkertaan, sulkeakseen sen ilmeisesti vierashuoneeseen. Samalla Jörgen ilmaantui meitä tervehtimään, Nininkin saattaessa viimein astua kynnyksen yli.

"Hän on käynyt parturissakin, ihan teitä varten", Ulrike vitsaili palattuaan miestä vilkaistessaan, mutta minun ja Ninin täysi huomio oli nyt asunnon ihastelemisessa.

"Täällä on kaikki niin kaunista", ällistelimme yhdestä suusta. Jopa näkymä vastapäiseen taloon oli mahtava. Ainoa miinus oli talon melko ruma julkisivu, mutta kuten Ulrike sanoi, parempi oli katsella kaunista taloa parvekkeelta kuin asua sellaisessa itse.

"Haluaisin muuttaa heti tänne", sanoin pienessä keittiössä eväitä pakatessamme. "En tee sitä, mutta kuitenkin."

Kun ruoat olivat Ulriken kassissa, Nini päästetty turvallisesti edeltä ulos ja Moisl laitettu visusti hihnaan, jatkoimme matkaa kohti melko lähellä sijaitsevaa Chinesischer Turmia, jonka juurella terassi oli. Siellä Ulrike lähetti minut sopivan pöydän löydettyämme Jörgenin perässä kantamaan oluita, mutta Nini juoksi samassa ottamaan minut kiinni.

"Olen unohtanut hänen nimensä", hän supisi käsikynkkääni tarttuessaan.

"Jörgenin?", kysyin. Nini todella vaikutti erittäin huonomuistiselta nimien suhteen, olihan hän kerran tiedustellut jopa pomostamme samaa. "Mitä teet täällä?".

"Haluan maksaa", Nini ilmoitti, ja pitäytyi tässä aikeessaan Jörgenin vastusteluista huolimatta. Olut oli miehen mukaan erittäin hintavaa - minusta reilut kahdeksan euroa litrasta vaikutti suhteellisen kohtuulliselta. Etenkin, kun paikalla sai vapaasti syödä omia eväitään.





Oli sanomattakin selvää, että Ulriken ja Jörgenin eväät olivat erikoisuudestaan huolimatta mahtavia. Oli makkarasalaattia, joka todella koostui lähinnä makkarasta, pretzeleitä ja muita leivonnaisia, sekä hienoksi seitiksi leikattua retiisiä ja itse tehtyä levitettä, jonka hauskan nimen harmikseni unohdin. Kaikki oli mitä ilmeisimmin hyvin tyypillistä Biergarten-ruokaa.

Syödessämme keskustelimme tavanomaisesti omien maidemme eroavaisuuksista. Nini selitti, miten Georgiassa oli tietty sanonta ensi kertaa perheen luona vierailua varten.

"Se tarkoittaa jotakin sellaista kuin "tuokoon jalkani - siis se, jolla astun ensin sisään - kaikkea hyvää tähän perheeseen"", Nini selitti. "Ja minua häiritsee suuresti, etten tiedä, mitä sanoa Saksassa."

"Entä onko teillä tuollaista sanontaa Suomessa?", Ulrike kysyi. Pudistin päätäni, mikä ei tuntunut yllättävän ketään.

"Suomalaiset ovat erilaisia ihmisiä", Ulrike ilmoitti yhteisesti kaikille minua hetken perheestäni kuulusteltuaan.

"Millä tavalla?", Nini kysyi, vaikka hän jos kuka olikin asiasta perillä. Ulrike vaikutti siltä, ettei osannut tai halunnut sanoa tarkasti.

"Jotenkin tuntuu, että he ovat vähemmin tapoihin ja perheisiinsä sidoksissa. Vaikka Elle onkin jo kertonut, että hänen koko sukunsa asuu samassa paikassa."

Nyökkäsin ja jatkoin olueni juomista. Havaittuani olevani hieman hidas päätin selittää asian vastapäätä omaa tuoppiaan nopeammin tyhjentävälle Ulrikelle.

"Suomessa oppii juomaan hitaasti, kun on varaa vain yhteen."

"Minä näin kerran junassa Kölnistä Frankfurtiin viisi suomalaismiestä", Jörgen sanoi yllättäen sivusta kuunneltuaan ja alkoi nauraa. "Olin ainoa saksalainen siinä hytissä. Uskoakseni he tyhjensivät kolmen tunnin matkan aikana viisistään yhdeksän viinipulloa."

"Tietysti, kun se oli niin edullista", vastasin hilpeänä Nini katsoessa miestä silmät pyöreinä. Ulriken alkuperäisestä ehdotuksesta huolimatta molemmat olivat ottaneet oman puolen litran radlerinsa, ja yllätyksekseni Nini joi omaansa ihan tyytyväisenä ja kommentoimatta, miten humalassa oli.

Kun Moisl nousi hilpeän tunnelman houkuttelemana jaloissani istumaan ja kurkkasi pöydän yli Ulrikea, taputin koiraa tyytyväisenä.

"Missä Moisl oikeastaan on, kun olette poissa?", kysyin sihteeriltämme Ninin ilmoitettua, miten "mielissään" oli, että sai nykyisin viettää kaikki päivät koiraseurassa.

"No, meillä on useampia... haluaisitko sinä hoitaa häntä?", Ulrike katkaisi lauseensa kesken, ja nyökkäsin leveästi virnistäen.

"Totta kai."

"Oletko varma?", Nini kysyi vakavana vierestäni, ja virnistin halatessani Moislia.

"Miksi ei?".

"Viikonloppuisin se ei varmaan olisi ongelma?.. Se olisi todella hienoa, totta kai", Ulrike jatkoi tosissaan, ja näin saatoimme olla molemmin puolin oikein tyytyväisiä. Jatkoin juomani tuhoamista tajutessani, että jäisin vielä yksin sen kanssa, mutta samassa Jörgen nousi hakeakseen vielä puolikkaan radlerin itsensä ja vaimonsa jaettavaksi.

"Saksassa pahin rikos ja synti on kaataa tuopistasi jollekulle toiselle", Ulrike varoitti minua täysin vakavissaan heidän vuorotellessaan juomistaan. "Muista se, etenkin Oktoberfesteillä. Älä koskaan tee sitä."

"En tee", vastasin hämmästyneenä, mutta mielissäni tästä uudesta tiedonmurusta, jota en muuten olisi osannut ajatella. Olin tiistaina sovittanut dirndliäni ja todennut kaikeksi helpotuksekseni sen sopivan minulle edelleen, joten aloin pikku hiljaa odottaa tuota juhlaa varsin innolla. Ehkä pariskunta tulisi seurakseni edes yhden tuopin ajaksi.

"Tuollaisessa tuopissa olisi minulle jo hieman liikaa", Jörgen ilmoitti muiden juotua ja Ulriken saadessa pyynnöstä siemaista pohjat omastani. "Huomaan jo olevani humalassa."

"Se tarkoittaa vain sitä, että sinun on harjoiteltava enemmän", vastasin, ja Ulrike totesi tämän heti todeksi.

"Aivan, voihan sitä niinkin ajatella", Jörgen myönsi heti hillityn huvittuneesti. Hän oli kyllä miellyttävä mies. Kun kävelytahtimme oli lähtiessämme jälleen muita naisia nopeampi, jutustelin hänen kanssaan koirista ja hänen journalistiaikoinaan tekemistään matkoista. Tarinat eivät olleet puoliksikaan niin värikkäitä kuin mihin olin tottunut, mutta silti mielenkiintoisia. Käänsin huomioni taakseni Niniin ja Ulrikeen vasta kuullessani, miten ensin mainittu kommentoi saksan kieliopin vaativuutta.

"Esimerkiksi datiivi ja akkusatiivi... en tajua niitä", Nini sanoi. "Joskus tiedän, kumpaa kuuluu käyttää, mutta en tiedä, miksi. Siksi on hyvä, jos korjaat minua."

Tästä hyvästä Ulrike korjasi muutaman naisen seuraavan lauseen, eikä se todella vaikuttanut vaivaavan Niniä yhtään.

"On hyvä, jos tiedän tekeväni virheitä", hän päätti sitten. Nyökkäsin heitä edelleen vilkuillessani.

"Minä yleensä tiedän, jos teen virheen. Siksi kirjoittaminen on mukavampaa."

"Ja sinä todella kirjoitat täydellistä saksaa", Ulrike sanoi minulle heti, ja sekä minä että Nini katsoimme häntä kummissamme. "Se on huomionarvoista."

Vaikka kielitaitoani kehuttiinkin käytännössä joka viikko, olin silti joka kerta yhtä mielissäni. Tästä hyvästä jatkoin reippaasti Jörgenin kanssa jutustelua, kunnes pysähdyimme kaikki puiston liepeillä, mistä meidän oli määrä jatkaa eri suuntiin.

"No Moisl, sinä menet nyt sitten Ellen kanssa...", Jörgen aloitti, mutta Ulrike otti nauraen koiran hihnan kädestäni.

"Ei käy, et saa mennä."

Näin ollen jatkoin matkaa Ninin kanssa kaksin. Tuon ajan hän käytti tiedustelemalla asioista kuten paljonko perheeni sai käyttää sananvaltaa seurustelukumppanini suhteen. Epäilemättä vastaukseni tyyliin ei yhtään eivät enää tässä vaiheessa saattaneet yllättää häntä erityisemmin.

Ollakseni fiksu kävelin naisen kanssa häntä lähimmälle metroasemalle, mistä hän totesi kysyessäni voivansa mennä yksin kotiin. Kun nyt kerran oli keskiviikkoilta, päätin hänen tarkoittavan tätä ja hyppäsin itse raitiovaunuun.


Kun torstaina pääsin töihin, oli keskellä pöytääni suuri paketti, josta paljastui uusi, paljon edellistä hienompi juomapullo. Omani, heppoinen ilmainen kapistus, oli hajonnut Jörgenin pudotettua sen vahingossa junan lattialle sunnuntaina palatessamme. Ulrike oli tuolloin kehottanut minua valitsemaan uuden, mutta olin ajatellut ostavani pullon kaikessa hiljaisuudessa.

"Eihän nyt ole syntymäpäiväsi?", Viktoria tiedusteli sisään kurkatessaan pullon jo sivummalle nostettuani. Selitin hymyssä suin tilanteen ja ajattelin, että hänkin oli oikeastaan hyvin mukava työkaveri. Ulrikea en onnistunut löytämään, kunnes hän ilmaantui itse kyselemään, oliko pullo sopiva.

"Se on paljon parempi kuin edellinen", vakuuttelin ja kiittelin häntä. Päivä oli alkanut muutenkin hyvin, sillä ilokseni harjoittelijamme Philipp oli paikalla - ja samoin oli Cally, joka ei voinut ymmärtää, miksi Nini sulkeutui sen nähdessään aina kauhuissaan oven taakse.


"Näin sen varjon oven alta", Nini selitti minulle ja Philippille järkyttyneenä keittiössä, ja varmemmaksi vakuudeksi näytin naiselle kuvaamani videon, jossa koira väijyi korvat hörössä oven takana.

"Pelkäätkö sinä?", Philipp kysyi hieman huvittuneena, joten vedin huomion itseeni tiedustelemalla, eikö meillä edelleenkään ollut kahvimaitoa.

"Dann halt nicht", totesin itsekseni nostaessani kahvimukin takaisin kaappiin ja vaihtaessani tilalle espressokupin. Philipp alkoi nauraa.

"Dann einer Espresso", hän tuumasi Ninin pudistaessaan päätään.

"Miksi juot tuota? Älä tee sitä."

"Lähetin sinulle tutkimuksen, jonka mukaan kahvi on terveellistä", muistutin häntä tuota lähinnä myrkyltä maistuvaa tervaa siemaillessani.

"En usko sitä", Nini totesi heti. Philippin lähtiessä - hän todella teki töitä - Nini jatkoi kyselemällä, miten yliopistohakuni eteni, jos mitenkään.

"Olen rajannut yliopistoja, joissa voisin ehkä opiskella", vastasin. "Mutta en tiedä, onhan tässä aikaa."

"Sinun pitäisi tehdä se täällä", Nini sanoi. En jaksanut loputtomasti muistutella, ettei minulla ollut varaa lukukausimaksuihin, joten tyydyin nyökkäämään. "Se näyttää paremmalta CV:ssäsi kuin jossakin muualla opiskelu."

Oli totta, että Münchenin yliopisto oli rankattu Saksan parhaaksi. En silti uskonut, että edes lotossa voittaessani hakisin juuri sinne. Jollakin tavalla kaipasin jo pienempien kaupunkien tunnelmaa.

"Se ei ole sinulle mikään haaste", Nini jatkoi monologiaan asiaa miettiessäni. "Tapasin täällä yhden naisen, joka puhui käsittämättömän huonoa saksaa ja oli melkein suorittanut opintonsa. Ajattele."

Eittämättä olin alkanut uskoa, että kuuden viikon päästä koittava kielitestini ei olisi mitenkään ylivoimainen este ylitettäväksi, ja perehtynyt siksi hivenen eri yliopistojen tarjontaan. Homma oli kuitenkin niin pitkällistä ja toisinaan raastavaa, että jätin sen suosiolla lähinnä viikonlopuille.

Tuon päivän ajan saatoin kerrankin jatkaa tutkimustani, josta minulle oli jo väitöskirjaakin kaavailtu. Marcin olin sivusta kuullut olevan sairaana, ja väkisinkin mietin hänen viimeaikaisen stressaantuneen olemuksensa olleen enemmän syy kuin seuraus. Se oli sääli, etenkin, kun Nini lomailisi jo samasta illasta lähtien aina oman lomani loppuun asti. Saattaisin siis jäädä melko yksin tuleviksi päiviksi.

Kun lounasaikaan pistäydyin Ninin huoneeseen, näin sekä hänen että Philippin nauravan naisen näytön takana.

"Mitä?", tiedustelin avaussanoinani sisään astuessani, ja Nini viittoi minut heti lähemmäksi.

"Katso. Ystäväni menevät naimisiin Sisiliassa, kerroinkin kai siitä? He ovat tehneet häilleen omat nettisivut."

"Mitä?", kysyin uudelleen, ja katsoin ällistyneenä Ninin esitellessä muun muassa välilehteä, jolla oli kuvien kera kerrottu tarkalleen, miten vieraiden tuli pukeutua.

"Minäkin haluan nauraa", totesi Ulrike seuraavana ovesta pamahtaessaan. "... Wahnsinn."

"Samaa minä sanoin", vastasin pidettyäni vain vaivoin muut kommentit sisälläni. Kaksin Ninin kanssa jäädessäni hän suunnitteli matkaansa hääpaikalle.

"Mitä sanot, pitäisikö minun vuokrata auto? Mutta en halua ajaa yksin. Jos sinä tulisit mukaan, minua ei pelottaisi."

"Ja miksi niin?", kysyin hilpeästi vilkaistessani karttaa, jonka mukaan matkan taittaminen julkisilla olisi liki mahdottomuus.

"Sinä olet rento", Nini vastasi heti. "Tuletko mukaan? Ilmoitan tuovani avecin."

"Odotan ainakin kuvia", ilmoitin asialle naurettuamme, ja Nini lupasi tehdä parhaansa. Lounaalla istuessamme hän mietti selvästi asiaa edelleen ja selosti siskonsa häistä.

"Tiedätkö, millaiset häät minä varmaankin pitäisin?", kysyin tosissani. "Melkein olemattomat. Kutsuisin pari vierasta, säästäisin rahat ja lähtisin kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin. Laittaisin postikortteja."

Nini ilmoitti heti, että tällainen ei kävisi - pääasiassa siksi, että minun pitäisi kutsua hänet. Toiseksi Georgiassa häät, joissa oli sata vierasta, olivat hyvin pienet häät.

"Sinä voisit pitää ne Georgiassa, se olisi sinulle halpaa", hän totesi sitten. "Ei, mutta ajattele, pelkästään kaikki serkkusi perheineen kutsumalla sinulla olisi helposti jo 25 vierasta."

"En kutsuisi heitä", tokaisin, ja Nini katsoi minua samalla ilmeellä kuin aina, kun vaikutin hänestä sydämettömältä urpolta. "Emme me ole muutenkaan tekemisissä. Ja rajanveto vieraiden suhteen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän heitä kutsuu."

"Voisit kutsua viisisataa ja silti aina olisi joku, joka loukkaantuisi, ettei ollut listalla", Nini vahvisti vihdoin kanssani yksimielisenä.

Näin toisiamme aikamme viihdytettyämme erosimme tahoillemme, kunnes nainen kuului hieman ennen viittä toivottelevan iloisesti hyvää viikonloppua. Useampi, ilokseni myös Stephen, vastasi toivottamalla hänelle hyvää lomaa. Minun oviaukkooni Nini pysähtyi toivoakseen, että ottaisin yhteyttä, jos voisimme tehdä jotakin, mutta totesi sen samassa mahdottomaksi. Hänellä oli ohjelmaa koko ajalle, samoin oikeastaan minulla.

"Melde dich", hän sanoi silti ja suukotteli ilmaa. "Heippa."

"Minun tulee ikävä", virnistin, ja olin tyytyväinen tietäessäni ainakin lähimpien työkavereidemme kuten Stephenin kuulevan sen. "Hyvää lomaa!".

Se oli oikeastaan totta. Olin alkanut hivenen surra sitä, että jo parin viikon kuluessa paras työkaverini olisi poissa, joskin onneksi vain noin vartin kävelymatkan päässä. Tästä syystä olin yhä vakaasti sitä mieltä, että tekisin, varmaankin Ulriken avustuksella, naiselle kauniin kortin läksiäisiksi.

Kellon tultua yli viiden päätin itsekin poistua, ja huvittelin ajamalla 50-luvun hissillä. Ajatuksissani unohdin toki nousta ajoissa pois, ja niin pääsin todistamaan sen elämyksen, että hissi vei minut ovettomaan kellariin ja kiersi sitten ympäri noustakseen toiselta puolelta pois. En tiennyt, oliko kukaan muu aikuinen ihminen laitteen historiassa ollut moisesta yhtä huvittunut.


Perjantaina työpaikkamme oli kummallisen hiljainen. Nini oli lomalla, sekä Stephen että Jon myöskin poissa, eikä Callykään mitä ilmeisimmin ollut enää hoitopaikan tarpeessa. Franzi vahvisti tämän arvion todeksi pysähtymällä yksin keittiöön hakemaan espressoaan, kun tyhjensin astianpesukonetta sihteereiden puolesta.

"Tiedätkö, missä Ulrike ja Viktoria ovat, ylhäällä vai?", Franzi tiedusteli hymyillen. Me kaksi emme keskustelleet käytännössä koskaan, lähinnä siksi, ettei meillä ollut mitään yhteisiä työtehtäviä.

"Öm, en tiedä", vastasin katseeni lusikkalaatikosta nostettuani.

"Oletko nähnyt heitä tänään?".

"Ulriken hetki sitten, Viktoriaa en", hymyilin hänelle pahoittelevasti, ja tähän tyytyen nainen poistui. Ulriken ohittaessa hetken kuluttua oveni päätin olla fiksu ja informoida häntä, että Franzi oli kysynyt hänen olinpaikkaansa.

"En tosin tiedä, miksi", jatkoin, ja Ulrike poistui reippaasti - vain palatakseen noin viiden minuutin kuluttua erittäin hilpeänä.

"Franzi vain halusi käydä kanssasi hieman small talkia", nainen sanoi katsoessani häntä yllättyneenä. "Mutta älä huoli...sanoin ei, et voi tehdä sitä Ellen kanssa, hän on suomalainen."

"Ai", vastasin itsekin hilpeänä, sillä moinen ei todella ollut käynyt mielessänikään. "Joo, en osaa sitä."

Olin edelleen hilpeällä tuulella, kun Marc käveli huoneeni ohi ja tervehti minua tavanomaisen reippaasti. Kun mies oli lisäksi jälleen normaalivaatteissaan, arvelin asioiden kääntyneen paremmiksi. Tätä arviota vahvisti hänen normaalikuvionsa toteutuminen hänen pian palatessaan: normaalia hitaammin ohitseni käveleminen, vilkaisemiseni oviaukosta ja sitten, kun katselin häntä kiinnostuneena, askel takaisin.

"Na und, bist du beschäftigt?", hän kysyi hymyillen sen oloisena, kuin ei koskaan olisi stressaantunut, saati sairas, ollutkaan.

"No jaa", vastasin papereitani vilkaistessani. "Teen edelleen tätä tutkimustani. Siitä-ja-siitä pykälästä."

Kuten olin arvannut, hän tiesi pykälän sisällön pelkän numeron perusteella. Ehkä asiaa tosin auttoi se, että olin jutellut asiasta hänelle aiemmin.

"Mutta sehän on ikuisuustehtävä", hän sanoi iloisesti.

"Niinpä", vastasin hilpeästi ja vilkaisin edessäni olevia papereita, joita olin juuri yliviivannut oranssilla markkerillani. "Mutta nyt voin sentään lukea suomeksi."

"Onko tuo suomea?", Marc kysyi heti kiinnostuneena ja astui lähemmäs tekstiä vilkaistakseen. Oli ilmeistä, että hän piti kummallisena, että kukaan saattoi moista lukea. "Mitä sinulla oikeastaan on siinä?".

"EU-direktiivi."

"Aa, no sehän tietysti nopeuttaa asioita", hän ymmärsi heti. Samalla minusta kuitenkin tuntui, että hän oletti minun lukevan saksaa liki siinä missä suomeakin - hah. "Ja koska sinun pitää olla valmis?".

"En tiedä", vastasin huvittuneena. Juurihan tehtävän oli todettu kestävän ikuisesti. "Joskus, kun he näitä tietoja tarvitsevat."

"No, jos sinua kiinnostaa, minulla olisi yksi juttu", Marc sanoi lopulta toiveideni mukaisesti. Sen enempiä kehoituksia vaatimatta kipaisin hänen perässään käytävän toiseen päähän, jossa hän antoi minulle uuden kansion.

"Tässä ei oikeastaan ole vielä mitään varsinaista tehtävää, meillä on uusi asiakas", Marc ilmoitti sitten kansioon sisältyvää kirjeenvaihtoa esitellessään. Asiakas oli ulkomaalainen, joten se oli ilahduttavasti käyty englanniksi. "Mutta jos sinua kiinnostaa tällainen, voit lukea sen läpi. Voi olla, että ensi viikolla tai joskus myöhemmin asiassa onkin jo jotakin tehtävää."

Luonnollisesti nappasin kansion mieheltä heti ja syvennyin siihen häntä iloisesti kiitettyäni. Aihe olisi voinut olla tylsempikin, ja tiesinhän sitä paitsi vihdoin, miksi Marc oli ollut niin stressaantunut. Lisäksi minun perehdyttämiseni asiaan nyt, kun kaikkialla oli niin rauhallista, oli erinomainen idea - ehkä voisinkin auttaa kollegaani tarpeen tullen hieman normaalia tehokkaammin.

Jonkin aikaa papereita luettuani olin saanut selville ainakin yhden asian: olin englannissa parempi kuin kukaan kansion viestittelyyn osallistuneista, yksi osakkaista mukaan lukien. Niin hienoa kuin tämä sinänsä olikin, mietin itsekseni, miten ja josko saisin asian koskaan tuotua muiden tietoon. Odotusteni vastaisesti Juliuksen lähtö ei ollut aiheuttanut ainakaan välitöntä käännös- ja tarkastustehtävien kaatumista niskaani.

Tuskin olin todella päässyt tämän ajatuksen loppuun, kun Claudi ilmaantui iloisesti hymyillen huoneeseeni. Se oli ensimmäinen kerta koskaan.

"Elle, voisitko mahdollisesti tarkastaa tämän epävirallisen käännökseni sopimuksesta? Vastaavatko eri versiot toisiaan ja niin edelleen."

"Mielelläni", sanoin heti riemastuneena, vaikka olin ollut juuri aikeissa lähteä lounaalle. Tämä todella oli mahtava päivä olla töissä.

Pian selvisi, että Claudi oli epäilemättä erinomainen englannissa, tai ainakin hänellä oli jokin loistava mallipohja käytössään. Hyvän käännöksen tarkistaminen oli paljon tuskallisempaa kuin huonon, enhän käytännössä voinut olla asiassa ollenkaan avuksi.

"Elle, anteeksi, joudun ottamaan sen kansion sinulta hetkeksi takaisin", Marc ilmoitti kesken kaiken huoneeseeni astuttuaan. "Mitä sinä oikeastaan teet?".

"Teen yhtä juttua Claudille", vastasin ja ojensin kansion takaisin sen papereideni alta esiin kaivettuani. Ilmeisesti tästä hyvästä mies totesi, ettei kansion ryövääminen ollut pahinta, mitä hän saattoi tehdä.

"Tarvitsen sitä vain puhelinkeskustelun ajaksi", Marc sanoi kuitenkin. "Saat sen sitten heti takaisin."

Tähän tyytyen jatkoin kielitarkistustani. Muutaman naurettavan pienen asian post-it -lapuilla merkattuani kannoin paperit takaisin Claudin huoneeseen. Päällimmäiseen olin kirjoittanut, miten hyvä käännös oli, sillä lakimiehet olivat jo itse poistuneet lounastauolle. Claudi piti kuitenkin huolen, että kiitti minua heti palattuaan, jolloin olin jo syönyt omat evääni ja perehtynyt jälleen tutkimukseeni, kansioni kun oli edelleen Marcilla.

Pienenä sivujuonteena lähetin pöytäni äärestä Johanille parin sekunnin videon tuosta niin mahtavasta hissistä, jota nykyisin käytin aina tilaisuuden tullen. Emme olleet jutelleet mitään vähään aikaan, ja harvemmin halusin haaskata tilaisuuden kertoa hänelle jostakin hänestä oletettavasti kiinnostavasta... no, häntä tosin kiinnosti kaikki.

"Toissapäivänä sain selville, että rakennuksessamme on tällainen hissi. Se on tismalleen yhtä vanha kuin sinä... eli ikivanha. En ole ikinä ennen edes nähnyt moista. Et voi kuvitella, miten hauskaa minulla on sillä ajaessani! Se on kuin huvipuistossa."

"Oletko jo ajanut kellarin tai ylimmän kerroksen yli? Se on kuin kummitusjunassa", hän vastasi pian. Virnistin iloisena vastausta näpytellessäni.

"Joo, täysin vahingossa! Hetken en ollut varma, pääsisinkö hengestäni. Sen jälkeen huomasin seinässä lukevan, että se on vaaratonta... ilmeisesti en ole ainoa, joka on pelästynyt."

"Lapsuudessani se oli yksi harvoista harrastuksistani", Johan vastasi niin hilpeästi, että saatoin täysin uskoa tämän todeksi.

"No, on vuosi 2018, minä olen 25-vuotias, ja siitä on melkein tullut MINUN uusi harrastukseni....... ymmärrän siis hyvin."

Tuskin olin laskenut puhelimen kädestäni, kun Marc oli jälleen ovellani.

"Hi. So, I still have to give you..."

Katselin miestä kummastuneena hänen selittäessään minulle hetken. Ennen kuin ehdin avata suutani, Marc huomasi itse erehdyksensä.

"Quatsch. Du bekommst jetzt die Mappe zurück", hän korjasi sitten itse itseään, ja hymyilin mielissäni miehen poistuessa hetkeksi kansiota hakemaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun mies ulkomaalaisten asiakkaiden kanssa asioituaan puhui myös minulle englantia. Hänen palattuaan esittelin hetken, miten olin löytänyt netistä asiasta myös suomenkielistä kirjallisuutta, kyse kun oli jossakin määrin Suomen oikeudesta poikkeavista asioista. Vaikka täten käytännössä ilmoitin jo perehtyneeni asioihin, Marc piti silti avuliaasti viiden minuutin selostuksen samasta teemasta. Miehen mentyä kirjoitin asiat itselleni ylös.

Kun olin lukenut kaiken, ja kun kello lähestyi viittä, päätin sovitusti lähteä palauttamaan kansion.

"Saat tämän takaisin", sanoin sen Marcin pöydälle laskiessani, ja hän tuntui melkein odottavan jotakin. Sitä pahamaineista small talkia, ehkä.

"Ja... onko kaikki sinulle selvää? Miksi kirjoitimme mitäkin?", Marc tiedusteli sitten itse. Nyökkäsin.

"Mielestäni, kyllä."

"Sehän on hienoa", hän sanoi. Mies oli kehottanut minua kyselemään myös tyhmiä, se kun olisi hänellekin oppimistilaisuus. Toistaiseksi, konkreettisten työtehtävien puuttuessa, en kuitenkaan keksinyt mitään. "En tiedä, onko siitä sinulle iloa, että tämä on pääasiassa englanniksi..."

"Englantini on parempaa kuin saksani", ilmoitin heti, ja hän vilkaisi minua nopeasti hämmästyneenä.

"Todellako? No, sittenhän tämä on hyvä asia. Voit ehkä tutustua asioihin vähän helpommin."

"Joten... oletettavasti ensi viikolla sinä menet julkiselle notaarille?", tiedustelin kansiossa ilmoitettuun toimintasuunnitelmaan viitaten. Heti suuni oma-aloitteisesti avattuani Marc oli hiljentynyt ja keskittynyt katselemaan minua tarkasti asiani ymmärtääkseen. Nyt hän nyökkäsi.

"Niin, ehkä. Se riippuu siitä, millaisen vastauksen saamme asiakkaalta. Olisin toivonut, että se olisi tullut jo, olisimme voineet varata ajan. Mutta nyt minäkin aion viettää vapaailtaa."

Marc selitti lisäksi hetken siitä, miten tarvitsisi asiaan asiakkaalta valtakirjan ja niin edelleen. Nyökkäilin ja kuuntelin rauhallisesti selostuksen loppuun, vaikka olinkin jo muotoillut seuraavan kysymykseni valmiiksi.

"Ja... luuletko, olisiko mahdollista, että saisin tulla mukaasi?", kysyin hieman hermostuneena.

Se oli kysymys, jonka olin halunnut esittää jo pidemmän aikaa: saisinko lähteä jonnekin kanslian ulkopuolelle tekemään edes jotakin. Harjoittelupaikkani kuvauksessa oli aikanaan ilmoitettu, että saisin jopa avustaa oikeudenkäynneissä, mistä olin ollut rikollisen innoissani. Kun firmamme ylipäätään edusti oikeudenkäynneissä vain harvoin, moisen odottaminen saattaisi olla turhaa. Wienissä olin aikanaan käynyt itsekseni notaarilla asioimassa, joskin vain dokumentteja hakemassa, mutta olin jo tätäkin pitänyt suurena seikkailuna. Marcin seuraaminen hänen oikeasti hoitaessaan asioita vaikutti huomattavasti jännittävämmältä.

"Ööm, toki, kyllä se käy", Marc sanoi heti lähinnä hiukan hämmästyneen oloisena. "Se ei tosin ole mikään erityisen ihmeellinen spektaakkeli..."

"Mutta silti, en ole koskaan tehnyt sitä", hymyilin hänelle. Tästä hyvästä mies perehtyi selittämään minulle niin pitkällisesti asioiden hoitoa notaarilla, että kello ehti tulla viisi. Marcin tyttöystävän soittaessa harkitsin poistumista, mutta en kehdannut hänen lauseensa jäätyä käytännössä kesken.

"Tulen juuri alas", mies päätti lyhyen keskustelunsa, mutta nosti silti kansion hyllystään. "Odota, näytän tämän vielä sinulle nopeasti..."

Niin hän todella esitteli notaarin vahvistamia asiakirjojaan, jotka olin "harmillisesti" missannut juuri edeltävällä viikolla. Arvelin, että kukaan ei vaan ollut tuolloin osannut edes ajatella, että moinen olisi minusta jotenkin erityisen mielekästä.

"Eli, jos menen ensi viikolla, ilmoitan sinulle ja tulet mukaan", Marc hymyili sitten tavaroitaan takaisin paikoilleen siivotessaan. En viitsinyt huomauttaa, että tuo tuskin onnistuisi, olisinhan töissä vain maanantain ja tiistain. Olin kysynyt juuri nyt vain nostaakseni halukkuuteni asiaan yleiseen tietoon.

"Tai sitten ensi kerralla", sanoin sen sijaan, ja hän nyökkäsi heti. Todellisuudessahan minun tulisi kysyä asiasta vähintään Stepheniltä, mutta en voinut kuvitella, miksi miestä huvittaisi kieltää minua halutessani perehtymästä asioihin.

Toivotettuani Marcille hyvää viikonloppua jäin vielä hyvästelemään Ulriken, joka oli jälleen menossa vuorille. Vastavuoroisesti hän tiedusteli, mitä minulla oli suunnitelmissa.

"Ei mitään, olenhan pian lomalla", vastasin iloisesti. Rehellisesti sanottuna suunnitelmissani oli lähinnä bloggausta, yliopistohaun jatkamista ja noin kymmenen hämähäkin joukkomurha asunnossamme.

Sen jälkeen palaisin mielelläni pariksi päiväksi töihin. Töissä oli ihan kivaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti