maanantai 27. elokuuta 2018

Niittää, mitä kylvää

Lauantain jännittävin tapahtuma oli se, kun kello kahdelta ovikello soi ja mies nimeltä Patrick saapui katsomaan Maxilta lokakuun alussa vapautuvaa huonetta.

Patrick oli suunnilleen ikäiseni, hymyileväinen mies reppu selässä. Koska pidin hänestä, pyrin olemaan mahdollisimman ei-suomalainen ja hengailemaan hänen ja Nathalien seurassa jälkimmäisen selittäessä asunnosta.

"Saat myös mielellään katsoa minun huoneeseeni, jos haluat", sanoin Patrickille tämän vilkaistua Theresan jo melkein tyhjää huonetta, johon uuden naiskämppikseni Birgitin oli kuulemma tarkoitus muuttaa parin viikon kuluessa.

"Tuntuu kauhealta tungettelulta", Patrick naurahti, mutta vilkaisi kuitenkin uteliaana ympärilleen ovea raottaessani. "Täällähän näyttää mukavalta."

Uskoin antaneeni itsestäni hyvän vaikutelman, johon Nathalie voisi olla tyytyväinen - olinhan ainakin hymyillyt paljon ja puhunut oletettavasti sympaattisella aksentillani. Patrick oli tuskin mennyt, kun Nathalie koputti uudelleen asuntomme oveen.

"Olen pahoillani, etten voinut kysyä sinulta mielipidettäsi Birgitistä, se valinta tapahtui niin äkkiä", vuokraemäntäni sanoi vilpittömästi. "Mutta ensi viikolla tulee vielä yksi nainen katsomaan myöskin Maxin huonetta - yritän parhaani, että pääset näkemään hänet. Ja jos molemmat haluavat muuttaa tänne, sinä saat tehdä valinnan. Tehän täällä yhdessä asutte."

"No, ainakin pidin hänestä", sanoin jo pohjustuksena Patrickia tarkoittaen. En osannut kuvitella tilannetta, jossa vapaaehtoisesti olisin halunnut asua kolmen naisen kimppakämpässä.

Seuraava saavutukseni tuona päivänä oli Johanille Graziin viestittäminen ja pyyntö, että hän soittaisi minulle.

"Minun täytyy puhua jonkun teistä kanssa harjoittelustani siellä, mieluiten sinun", lisäsin. "Sinä tiedät kuitenkin jo, mitä se koskee."

"Myöhemmin!", mies vastasi, mistä kiitin tyytyväisenä. Kello 22 illalla hän lähestyi minua uudelleen ilmoittaakseen, että hänellä oli edelleen vieraita.

"Moneltako menet nukkumaan?".

"Ei sen väliä", vastasin, sillä oikoluin vielä blogiani. "Ei minulla ole aamulla mitään kiireellistä. Mutta jos se sopii sinulle paremmin, voit soittaa minulle huomenna."

"Ok."

Kello 00:09, ollessani jo käytännössä unessa sängyssäni, puhelimeni piippasi.

"Nyt voit soittaa minulle."

Et voi olla tosissasi, halusin vastata. Mies oli viimeksikin puhunut kanssani kolme tuntia.

"Olen jo nukkumassa, ja niin pitäisi olla sinunkin", ilmoitin hänelle sen sijaan. Tämän ymmärtäen Johan kehotti minua herättämään hänet aamulla, missä onnistuin huolimatta siitä, että kello oli soittaessani 10:20. Hän oli häpeäksi ikäpolvelleen.

"Minunko pitäisi tietää, mistä haluat puhua?", Johan ihmetteli todettuaan ensin armeliaasti, että ei välittänyt herätetyksi tulemisesta.

"Tiedät kyllä", vastasin heti. "Se koskee tarvitsemaani työtodistusta, jota en koskaan saanut."

Tiesin toistavani itseäni, mutta selitin hänelle silti pitkällisesti, miten asiani työtodistukseni suhteen olivat solmussa: pomoni HMB oli vakuuttanut minulle jo maaliskuussa, että luonnollisesti saisin häneltä hyvät suositukset. Vaan mitään ei ollut kuulunut, ei edes otettuani asiasta myöhemmin kahteen otteeseen yhteyttä.

"Ja, rehellisesti sanoen, en aio enää kirjoittaa tai soittaa hänelle", pamautin Johanille lopuksi. "Tämä käy jo hermoilleni. Minä todella tarvitsen jonkin todisteen, että olin ylipäätään siellä töissä - ja että oikeastaan tein myös jotakin oikein. Olin hyvä työntekijä."

"Olit poikkeuksellisen hyvä työntekijä", Johan oikaisi heti. "Kirjoita se itse."

Samaa hän oli sanonut aiemmin. Väittelimme asiasta hetken, sillä väitin, etten osaisi.

"Totta kai osaat", hän sanoi vakaasti. "Sinullahan on jo useampi todistus, joissa sinua kehutaan vaikka millä mitalla. Wienistä ja siltä professoriltasi Bayreuthista."

Hetken keskityin vain olemaan liikuttunut, että hän saattoi muistaa moisia yksityiskohtia. Ehkä osin tästä hyvästä lupasin lopulta tehdä parhaani sillä ehdolla, että hän tarkistaisi ja viilaisi tekstini ja veisi sen sitten pokkana HMB:n allekirjoitettavaksi.

"Tai ehkä menen hänen pomonsa puheille", Johan suunnitteli jo valmiiksi. Saatoin täysin kuvitella hänen tekevän moisen tempun ja hankkivan minulle siten koko osaston johtajan allekirjoittaman ylistyslausunnon.

"No, miten sinulla muuten menee?", olisin kysynyt, mutta se ei ollut tarpeellista. Heti katsottuaan puhuneensa asioistani riittävästi Johan selosti äärimmäisen tarkasti samaan aikaan oman lomani kanssa päällekäin tekemäänsä Etelä-Euroopan reissua. Makoilin olohuoneessamme leveällä nojatuolintapaisellamme ja hymyilin tyytyväisenä hänen kuvailulleen.

"Kun sitten palasin tiistaina kotiin, huomasin vaimoni ottaneen joitakin tavaroitaan ja jättäneen minulle lapun, että soittaa poliisille, jos yritän lähestyä häntä", Johan jatkoi samaan sävyyn kuin kertoessaan, miten oli Montenegrossa väitellyt jonkin serbialaisen ääriaktivistin kanssa siitä, olivatko kroatialaiset olleet Hitlerin valtaannousun takana.

"Että mitä?", yritin kysyä, mutta mies vain jatkoi.

"Hän oli myös kirjoittanut heittävänsä joku päivä avaimen postiluukustani. Nyt aion siis ottaa sinun puoli vuotta sitten antamastasi neuvosta vaarin. Tällaisesta avioliitosta ei tule mitään."

"Mutta, anteeksi", sanoin otsa rypyssä. "En ymmärtänyt, mistä tämä johtui."

"En tiedä", Johan vastasi niin rehellisen kuuloisesti, että päätin uskoa häntä. "Mutta tämä kaikki on turhaa."

"Olen pahoillani", sanoin, mutta, kuten tähänkin asti, hän ei halunnut kuullakaan minun säälivän häntä. Pian mies oli jo täysin oma itsensä ja jutteli jälleen siitä, miten hänen ukrainalainen ihailijansa kirjoitteli hänelle jatkuvasti.

"Hän vain ihastui minuun heti", mies väitti pokkana tiedustellessani, eikö hän muka mitenkään osannut kuvitella syytä moiseen. "Varmaankin silmieni väriin."

Naurustani huolimatta Johan jatkoi itsepintaisesti selitystään siitä, miten moinen oli täysin kelpo peruste kirjoitella naimisissa olevalle miehelle kuukausi- ellei peräti vuositolkulla.

"Niin käy joskus minullekin naisten kanssa", hän sanoi sitten edelleen hihittäessäni. "Kuten talvella, kun rakastuin sinuun. Pidinhän sinusta heti ensisilmäyksellä. Olit niin kiinnostava, kuin jokin aivan uusi ilmiö, kun et puhunut mitään."

"Nyt olen siis pilannut kaiken", vastasin iloisesti, "kun osaan sittenkin puhua."

"Ei, se tekemäsi vaikutelma ei lähde minusta ikinä", Johan totesi heti. Mentyäni väkisinkin hetkeksi hämilleni päätin vaihtaa aihetta ja selostaa hänelle pitkällisesti viimeaikaisia tapahtumia työpaikallani. Siitä pääsimme jälleen siihen, miten minun tulisi hänen mielestään erinomaisena työkaverina ja työntekijänä vaatia itselleni vakisopimuksen lisäksi palkankorotusta. Ja lisää lomia.

"Sinulla on liian vähän lomapäiviä, et voit matkustaa Kroatiaan", Johan sanoi ovelasti. "Minulla on päinvastainen ongelma. Tänä vuonna minun on ennen joulukuuta pidettävä vielä viisi viikkoa lomaa. En tiedä, mitä sillä kaikella oikein teen."

"Sinun pitäisi tulla Oktoberfesteille", sanoin ensimmäisenä mieleeni tulevana asiana. Kaikeksi riemuksi Johan tarttui tähän heti.

"Pitäisikö minun? Voisinko yöpyä sinun luonasi? Pitäisikö minun tulla autolla vai bussilla? Ehkä voisinkin lentää Münchenistä Amerikkaan lasteni luokse."

Juuri saatuamme asian toistaiseksi käsiteltyä ja päästyämme puhumaan siitä, saisinko evankelis-luterilaisena pyytää pomoltani lomaa tuon uskonnon juhlapäivinä, puhelu katkesi äkkiarvaamatta.

Käytin tauon keittääkseni lisää kahvia, ja soitin sitten tuloksetta takaisin. Noin kymmenisen minuuttia odoteltuani puhelimeni soi jälleen.

"Hei", Johan sanoi iloisesti. "Pääsit osaksi koettani, jossa testasin, mitä tapahtuu, jos puhelintaan ei lataa pariin päivään."

"Ja mitä sait selville?", tiedustelin hilpeästi jälleen nojatuoliin rojahtaessani.

"Että se ei pysy ikuisesti päällä", mies ilmoitti, ja hihitimme molemmat kuin paremmallekin jutulle.

Tällä kertaa onnistuimme puhumaan vain noin kaksi tuntia, huolimatta siitä, että olin nähdäkseni aivan tolkuttoman paljon äänessä. Johanin poika oli tulossa syömään, ja hänen oli mentävä laittamaan ruokaa. Toki hän ensimmäisen tällaisen ilmoituksensa jälkeen puhui vielä kaksikymmentä minuuttia.

"Elle, olisin todella mielissäni, jos näkisin sinut jälleen", hän palasi Oktoberfest-suunnitelmaan lopuksi. "Mutta älä unohda, että olisin vielä enemmän mielissäni, jos löytäisit jonkun toisen miehen itsellesi."

"En ole unohtanut", vastasin hyväntuulisesti, "mutta minulla on liikaa muuta tekemistä."

"Ahaa, vai niin", Johan nauroi. "No, kirjoita se työtodistus itsellesi ja lähetä se minulle, niin hoidan asian loppuun. Sinun vuoksesi teen sen mielelläni."

Olin alun perin suhtautunut koko ajatukseen itse kirjoittamisesta hyvin vastahakoisesti - Luoja tiesi, että minulla riitti muutakin kirjoitettavaa kuin ulkomaalainen työtodistus, jossa jokainen sana merkitsi - mutta olin tähän järjestelyymme lopulta niin tyytyväinen, että kävin saman tien töihin.

Pian tajusin, että itselleen itävaltalaisen todistuksen kirjoittaminen oli hillittömän hauskaa. Paitsi, että pääsin viittaamaan itseni toistuvasti mielestäni aivan överillä nimityksellä Frau Mag. Elle Sukunimi, sain luonnollisesti täysin päättää, mitä kaikkea halusin poskettomasti kehua. Päädyin ylistämään niin luonnettani, kielitaitoani kuin oikeudellista osaamistanikin. Kaiken aikaa tiesin, että Johan heittäisi jutun joka tapauksessa vielä enemmän yli ja hommaisi minulle kaiken lisäksi nimen tuohon paperiin.

Kun mies illalla palasi asiaan ja kehotti minua kertomaan äärettömän tarkasti työtehtävistäni, lähetin hänelle vastausviestinä niin luonnokseni kuin aiemmat todistuksenikin. Tällöin Johan kuitenkin ilmoitti, että haluaisi nyt nukahtaa Tatortia katselemalla. Tämä oli ehkä onni, sillä pääsin sitä myötä itsekin aiemmin nukkumaan. Se oli tosin yllättävän vaikeaa, sillä näiden hauskojen päivän tapahtumien lisäksi odotin ensimmäistä kertaa uutta työviikkoa alkavaksi. Jotenkin minulla oli hyvä tunne siitä, miten päiväni tulisivat kulumaan jo ennen Ninin perjantaisia läksiäisiäkin.


"Oletko ollut kauan täällä?", Nini kysyi tasan puoli kymmeneltä saapuessaan. Lämpötila oli noin 18 astetta, joten hänellä oli pitkät housut, pitkähihainen paita ja takki. Minulla oli T-paita ja shortsit.

"Kymmenen minuuttia", vastasin, ja selitin iloisesti viikonlopustani. Sen ainoa varjopuoli oli ollut, että Eric ei ollut suunnitelmistaan huolimatta ehtinyt lainkaan tapaamaan minua. Toisaalta olin tämän ansiosta saanut monta keskeneräistä asiaa hoidettua.

"Tuletko syömään? Toin juustoa", Nini sanoi ja heilutteli foliopakettia kädessään. Kello oli joka tapauksessa yli kymmenen, kun viimein istuuduimme keittiöön. Ninin suureksi järkytykseksi kieltäydyin leivästä, sillä jotenkin en ollut nälkäinen - ilmeisesti syöminen oli vain tylsistyessäni harrastamaani sijaistoimintaa.

Nakerrettuani seuraksi palan fetajuustoa siirryin hetkeksi kahvikuppini kanssa Ninin huoneeseen. Siellä hän istutti minut alas ja selitti, miten oli aikoinaan 19-vuotiaana hakenut LL.M.-opintoihin Saksaan.

"Voi Luoja, millaisia viestejä kirjoitin silloin, en enää ikinä tekisi vastaavaa", hän selitti vakavissaan. "Kirjoitin tyyliin hei, hyväksyitte siskoni opiskelemaan, pliis hyväksykää minutkin".

"On rohkaisevaa, että pääsit kuitenkin", nauroin tälle tiedolle niin äänekkäästi, että arvelin Stephenin kuulevan sen huoneeseensa asti. No, tämäkin hupi olisi viikossa ohi.

Aikani seurusteltuani siirryin huoneeseeni tutkimaan Marcin antamaa tehtävää, jonka olin toistaiseksi laiminlyönyt. Mies ei tosin vaikuttanut olevan paikalla, joten tuolla tehtävällä tuskin oli missään tapauksessa kiire.

Puoliltapäivin Nini ilmaantui jännän näköisenä ovelleni.

"Elle, Isabell pyytää sinua tulemaan ylös."

"Ei hitto", virnistin hermostuneena ja nappasin muistiinpanovälineeni. Herra Osakkaan sihteeri voisi toki haluta puhua esimerkiksi palkanlaskustani, mutta olosuhteiden valossa se oli melko epätodennäköistä. "Tiedätkö miksi?".

"Ei hän sanonut", Nini sanoi sen oloisena, että ymmärsi hermostukseni täysin. Yrittäen olla vitkastelematta turhaan suuntasin ripeästi yläkertaan.

Olin toisella korvalla kuulevinani Herra Osakkaan kutsuvan minua takaani, mutta pyyhälsin silti suoraa päätä Isabellin ovelle.

"Herra Osakas kaipaa sinua", hän vahvisti. Virnistin ymmärtäneeni.

"Selvä juttu."

Kun astuin paria sekuntia myöhemmin Herra Osakkaan ovelle, hän katseli jo papereitaan - tarkemmin sanottuna minun hänelle torstaina toimittamaani muistiota - joten koputin ovenkarmiin ennen sisälle astumista.

"Hei", sanoin reippaasti nähdessäni, että mies hymyili jälleen hyväntuulisen näköisenä.

"Hei", Herra Osakas sanoi ja viittasi tuoliin itseään vastapäätä. Ennen kuin ehdin kunnolla edes astua kynnyksen yli, hän jatkoi:

"Minun on onniteltava Teitä."

Naurahdin hämilläni istuutuessani, ja mies katseli edelleen myhäillen pitelemäänsä muistiotani.

"Se, miten Te teette ilmeisesti jokaisen tehtävänne.... Te teette ne suorastaan rakkaudella. Miten onnistutte aina vastaamaan jokaiseen esittämääni kysymykseen, ja vielä niin kerrassaan täsmällisesti ja tarkasti. Vieraalla kielellä... Teidän tekstejänne on ilo lukea."

Minun oli vaikea uskoa koko juttua todeksi. Tuo kaikkien vähintäänkin kunnioittama ja yleensä myös pelkäämä mies piti aivan ohimennen puhetta siitä, miten erinomainen minä olin?

"Kiitos paljon", sain sanottua, epäilemättä niin iloisesti häkeltyneen oloisena, että Herra Osakas hymyili minulle edelleen erinomaisen ystävällisesti paperit käsistään laskiessaan.

"Tämän kaiken sanottuanikin, minulla on Teille vielä muutama jatkokysymys... mutta vain muutama."

"Luonnollisesti", vastasin iloisena ja tartuin kynääni. Oli huomionarvoista, miten mies huolehti kerta kerralta vähemmän ymmärtämisestäni. Nyt hän selitti jo aivan ohimennen, mitä kaikkea halusi vielä aiheen tiimoilta tietää. Olin tutustunut asiaan jo niin perinpohjaisesti, ettei sanasto toisaalta minulle mikään ongelma ollutkaan.

"Selvittäkää vielä tämä", mies sanoi lopuksi, "ja sitten teemme jotakin aivan muuta, joka vaatii jo suuresti ajattelemista."

"Selvä", sanoin ikionnellisena tuolista noustessani. Herra Osakas nyökkäsi.

"Kiitos."

"Kiitos Teille", vastasin ja hillitsin itseni vain vaivoin ulos kävellessäni. Alakertaan päästyäni olin jo käyttänyt arvokkuuteni ja itsehillintäni loppuun, ja kiisin käytävää pitkin Ninin luo kuin siivillä.

"Onneksi olkoon", hän sanoi selitettyäni äskeisen keskusteluni niin riemastuneesti ja puolihysteerisesti, että hänen oli epäilemättä ollut vaikea seurata. Tuossa mielessä Nini oli ihana - hän näytti toki ällistyneeltä, että minulle tai kenellekään oli moista palautetta annettu, mutta ei ilmaissut minkäänlaista mielipahaa tai kateutta. "Sinä taidat jäädä tänne. Todella hienoa."

Kun olin hivenen rauhoittunut, sain kuulla myös Ninin saaneen mieheltä työtehtävän. Hänen vannottaessaan lupasin lukea sen lopuksi läpi.

"Tämä on niin mahtava päivä", liversin ovesta jälleen livahtaessani.

Työpöytäni ääreen päästyäni en saanut mitään aikaiseksi, lukuun ottamatta kertakaikkisen ylitseampuvan iloista viestiä Johanille. Hän oli vielä aamulla viestitellyt minulle jotakin hauskaa, joten sai nyt ensimmäisenä kuulla asiasta.

"Kai pyysit palkankorotusta tai vakipaikkaa?", Johan tiedusteli heti pokkana. Ihan kuin nyt olisin tuossa tilanteessa pystynyt miettimäänkään moista.

"En saa mitään aikaiseksi, olen niin riemuissani", vastasin hänelle lopulta.

"Sehän on selvää! Tuollainen veisi kenet tahansa mukanaan!", mies vastasi ja lakkasi piinaamasta minua palkastani puhumalla. Kirjoitin veljelleni.

"No herranjumala", hän vastasi heti. "Kysy ny, tarviiko ne osakasta."

Ulrike oli kerran kertonut meille, miten naisen ulkonäön kehuminen tutkitusti heikensi hänen työpanostaan ainakin tunniksi. Minä arvelin näiden kehujen tuhonneen työntekoni koko viikoksi. Olin niin kierteillä, että heti sopivan tilaisuuden tullen livahdin juurikin myös myöhemmin töihin saapuneen Ulriken huoneeseen.

Selostaessani asian hän näytti enemmän ilahtuneelta kuin yllättyneeltä, mikä oli tietysti hienoa.

"Sanon sinulle, du bist ja spitze", Ulrike ilmoitti. Vähän henkeä vetäessäni katsoin häntä hivenen vakavammin.

"Oletan, että Herra Osakas ei sano moista, ellei hän sitä myös tarkoita."

"Ei missään olosuhteissa", Ulrike ilmoitti niin vakavasti, että häntä oli pakko uskoa. "Sinun on annettava tälle arviolle suuresti painoarvoa."

Voi veljet...

Äkkiä näytti siltä, että saattaisin hyvinkin pysyä Münchenissä.

Kuva otettu Meranossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti