maanantai 6. elokuuta 2018

No Mountain High Enough

Kun Ulrike maanantai-iltapäivällä tervehti minua sanoilla "pystytkö vielä kävelemään?", hänellä oli siihen hyvä syy. Aamulla jo pukeutuminen oli tuottanut minulle vaikeuksia, ja metron rappuset olin kiivennyt ontuen ja hammasta purren. Tuntui, kuin olisin edellisenä päivänä kiivennyt vuorelle...

Niin kuin tietysti olinkin.


"Olen niin innoissani", Nini oli ilmoittanut minulle minut ennen aamuyhdeksää rautatieasemalta bongattuaan, ja olin vakuuttanut saman koskevan myös minua. Minulle oli ollut helpotus huomata, että hänen vaatteensa ja kenkänsä olivat vuorilla retkeilyyn vielä hivenen epäsopivammat kuin minun. 

"Menemmekö siis nelisin Ulriken ja Jörgenin kanssa?", kysyin pariskuntaa odotellessamme. Nini nyökkäsi vakavana.

"Ja koiran..."

"Se on hihnassa", rauhoittelin häntä heti, ja hymyilin samassa iloisesti nähdessäni tuon kolmikon lähestyvän meitä. Molemmat ihmiset olivat pukeutuneet päästä varpaisiin niin vuoristovaellukselle sopivasti, että oli selvää, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ympärilleni katsoessani totesin toki suurimman osan noin aikaisin sunnuntaiaamuna nousseista olevan samoissa aikeissa, ja mietin itsekseni, tulisiko minun todella hankkia vuoristoon sopivat kengät.

"Te olettekin ilmeisesti jo ystävystyneet", sanoi Jörgen liki ensisanoinaan minulle katseltuaan hetken, miten peuhasin Moisl-koiran kanssa laiturilla.

"Minullakin on koira, äitini luona Suomessa", vastasin heti iloisesti. Miehen kääntyessä puhumaan vaimolleen Nini katsoi minua silmät suurina.

"Eli. Otatko minusta kuvan, jossa minä pitelen hihnaa?".

"Oikeasti?", ihmettelin. Moisl oli kiinnittänyt huomionsa laituriin saapuneeseen junaan, eikä ollut Ninistä tietävinään. Arvelin silti, että tilanteen muuttuessa paniikkiin saattaisi olla syytä.

"Ota se sitten tosi nopeasti", Nini sanoi hermostuneena ja veti pari kertaa syvään henkeä. "Okei. No nyt... OTAOTAOTAOTASEJO."

Kauhustaan huolimatta nainen onnistui hymyilemään kuvassa kauniisti, oletettavasti siksi, että Moisl hengaili edelleen metrin päässä ja selin häneen. Nappasin silti hihnan mahdollisimman pikaisesti takaisin ja astuin ystäväni ja koiran väliin heti otoksen saatuani.

"Hieno suoritus", sanoin rehellisesti Ninin katsoessa helpottuneesti nauraen kuvia. Pian niistä paras oli ilmeisesti lähetetty ympäri Georgiaa. Junaan istuutuessamme Ulrike katsoi silti parhaansa mukaan, että Moisl hengaili hänen ja minun penkin alla ja mahdollisimman kaukana Ninin jaloista.

"Minä olen käynyt Suomessa, kahdesti", Jörgen selitti minulle kaikeksi hämmästyksekseni tuon tunnin matkan aikana kaikesta jutellessamme. Olin kertonut hänelle, missä olin asunut ja opiskellut, ja hän oli ilmoittanut tietävänsä Turun.

"Jörgen on käynyt vähän kaikkialla", Ulrike virnisti ilmeeni nähdessään.

"Kerran olin Oulussa ja... jossakin idässä", mies ilmoitti, ja muisti myöhemmin paikaksi Kajaanin. "Ja kerran Turussa. Se oli sitä aikaa, kun Nokialla meni erittäin vahvasti, joskus 80-luvun lopulla..."

Hetken kaikki kehuivat kilpaa, miten Nokian puhelimet olivat olleet parhaita koskaan. Voi niitä aikoja.

Lenggriesissä suoraan junasta paikallisbussiin siirtyessämme Ulrike kiinnitti käytävän toiselta puolelta huomionsa repussani roikkuviin maskotteihin, Lasseen ja Kömpelykseen. Selitin niiden tarinan.

"Ja kun Wienissä sitten liukastuin, mursin ranteeni ja jouduin sairaalaan..."

"Ai, siten sinä sait tuon arven", Ulrike keskeytti melkein helpottuneen oloisena. "Se näyttää itsemurhayritykseltä."

Jep. Olin vasta hiljattain tajunnut, miksi kukaan ei ottanut arpeani puheeksi edes silloin, kun tiesin heidän sitä vilkaisevan. Ainakin toistaiseksi kaikki olivat olleet liian kohteliaita kysyäkseen, mitä menneisyydessäni oikein oli tapahtunut. Onneksi kerroin asiasta aina niin iloisesti ja mielelläni, että tämä epäilemättä hälvensi epäilyt... vaan kenties Nini oli sittenkin ollut oikeassa arvellessaan, että minun tulisi pitäytyä pitkähihaisissa paidoissa ainakin työhaastattelujen aikana.

Bussista noustessamme olimme kaikki riemuissamme nähdessämme kirkasvetisen kosken sekä edessämme nousevat mäet ja peräti vuoret. Nini komensi meidät yhteiskuvaan, jonka yksi ystävällisistä melojista otti ennen matkan jatkamista. Minä puolestani ojensin heti tilaisuuden tullen käteni Ulrikelta talutushihnan ottaakseni.

"Saanko minä?".

"Totta kai", hän sanoi iloisesti, ja Nini naurahti.

"Et taida panna pahaksesi?".

"En todella", Ulrike tuumi. Kävellessämme kapeaa siltaa peräkanaa Nini pysäytti minut pian ottaakseen kuvan, jossa hän mukamas talutti koiraa. Minä luonnollisesti pidin hihnasta kiinni niin, että sitä ei valokuvassa näkynyt, ja olimme molemmat hyvin tyytyväisiä.





"Ei, Ulrike, ole kiltti", Nini vaikersi pian keskenämme jyrkkää mäkeä kiivetessämme, kun tämä liu'utti Moisl'n pantaa koiran korvien yli.

"Hän ei ole sinusta lainkaan kiinnostunut", lohdutin Niniä haukun pinkaistessa edellämme matkaan ja märehtiessä sitten heinää tienvarrelta. Oikeastaan koirien vapaanapito tuolla alueella oli erikseen kielletty, mutta saksalaiset eivät ottaneet kieltoja ainakaan turhan kirjaimellisesti. Niinpä aina silloin tällöin ihmisiä kohdatessamme tervehdimme ystävällisesti puolin ja toisin, eikä kenelläkään ollut lukutaidottomuutemme osalta sanomista.

Ensimmäinen etappimme, jonkinlaiset joen muodostamat altaat - Tümpel, Ulrike sanoi - oli edessämme jo noin kymmenen minuutin kävelyn jälkeen. Minun oli silti jo tuolloin niin kuuma, että alas joelle kivuttuamme kahlasin nilkkojani myöten veteen ja kastelin sillä kasvoni. Samalla en voinut olla miettimättä, miten tuolla liukastuessani ja itseni loukatessani olisin epäilemättä pahin idiootti ikinä.




Kun olimme aikamme veden äärellä pyörineet, päätimme jatkaa matkaa. Minua innosti tuolloin lähinnä ajatus siitä, että tulisimme lopulta luvatusti järven äärelle, ja siellä voisimme uida kunnolla. Se, mitä meidän sitä ennen pitäisi tehdä ja kuinka kauan, ei ollut minulle täysin selvää. Niinpä tiedustelin asiaa Jörgeniltä havaittuani, että me kaksi kävelimme ripeimmin naisten jäädessä jonkin matkan päähän taaksemme.

"Kävelemme noin kahdeksan kilometriä, mutta nythän olemme kulkeneet jo useamman", mies sanoi. Tämä ei kuulostanut lainkaan pahalta. Jatkoin siis hyväntuulisesti hänen kanssaan seurustelua ja selitin muun muassa jatkosuunnitelmistani ja asumisesta Suomessa. Toisin kuin olin ennalta jo hivenen pelännyt, mies ei muistuttanut Johania juurikaan: hän kertoi toki tekevänsä PR-työtä ja kirjoittavansa mielellään, mutta totesi samassa liikekumppaninsa hoitavan häntä mieluummin esimerkiksi puhelimessa puhumisen. Samalla mies oli niin rauhallisen ja hillityn oloinen, että oli vaikea arvioida, mitä hän ajatteli näistä ulkomaanelävistä, jotka hänen seuraansa olivat tuppautuneet.

"Nämä neidit eivät tule enää ikinä mukaamme", mies ilmoitti itse huvittuneesti kiivettyämme nähdäkseni ikuisuuden älyttömän jyrkkää polkua ylös. Todettuani ylös vilkaistessani, että loppua ei ollut nähtävissä, pidin tuota oikein hyvänä arviona.

Ennen vuorelle pääsyä olimme kääntyneet ensimmäisestä suuresta tienhaarasta, mihin asti kulkumme oli puolestaan ollut hyvinkin leppoisaa: matkalla olimme ohittaneet muun muassa maatalon, jossa ehkä oli liiketoimintaa tai sitten ei, ja kellot kaulassa laiduntamassa olevia lehmiä, joista lähintä olin tietysti innoissani marssinut taputtamaan turvalle.

"Eikö tuo ole vaarallista?", Nini oli kysynyt huolissaan takaani lehmän nuolaistessa kättäni.

"Ei", olin vastannut Ulriken seurattua esimerkkiäni. Samassa lehmä oli suureksi ärsytyksekseen huomannut Moisl'n astelleen turhan lähelle ja päättänyt antaa koiralle kyytiä. Olimme siis jatkaneet ripeästi aina tuolle mäelle asti, josta varsinainen kiipeäminen oli alkanut - kiipeäminen, jota en ollut osannut edes odottaa. Meidänhän oli tarkoitus uida, ei varjoliitää.

"Selviättekö vielä?", Ulrike kysyi huolissaan mäkeä loputtomasti kavutessamme. Olin jo informoinut häntä, miten sattuneista syistä en ollut tottunut vuorilla kulkemiseen, eikä Ninikään näyttänyt erityisen riemastuneelta matkan jatkuessa ja jatkuessa.

"Kun pääsemme ylös tuon kulman taakse, ja jos kiipeäminen jatkuu, pidämme tauon", Jörgen sanoi lopulta koko ajan joukkoja johdettuaan. "Ja jos se ei jatku, pidämme silti tauon."

Minun ja Ninin suureksi riemuksi rinne tuntui tasaantuvan, ja niin me istuimme kaikki alas kaatuneen puunrungon päälle. Olimme niin metsässä, että näimme vain polun ja korkeita puita - sekä tietysti hämähäkkejä ja kärpäsiä - mutta päätimme silti käyttää tuon tilaisuuden eväiden syömiseen. Ulrike ja Jörgen olivat tuoneet perunasalaattia ja couscousta, jotka he myös tahtoivat jakaa, Nini puolestaan oli tehnyt kaikille sämpylät. Tämä oli onni, sillä omat evääni olivat varsin heikot.

"Suomessa kaikki ne suuret yritykset halusivat tarjota meille jotakin mahdollisimman hienoa", Jörgen sanoi yhtäkkiä. "Joten söimme kolmena peräkkäisenä päivänä lohta."

"He eivät olleet puhuneet keskenään", Ulrike tuumi miehelleen, joka virnisti huvittuneena.

"No, eiväthän suomalaiset puhu muutenkaan", Jörgen vastasi. Ulrike katsoi häntä ihmeissään.

"Etkö ole huomannut?", kysyimme minä ja Nini yhdestä suusta, ja Nini jatkoi:

"Minä tunnen vain yhden suomalaisen naisen, mutta hän on kyllä tehnyt asian minulle selväksi."

Istuimme syömässä arviolta vartin. Kun olimme lopulta valmiit, ja kun Moisl oli jo pitkään kitissyt vieressäni kyllästyneensä koko touhuun, päätimme lopulta jatkaa matkaa.

Luonnollisesti noin viisikymmentä metriä kuljettuamme puut loppuivat, ja näimme edessämme tyhjän maatalon.


"Jos olisimme tienneet tämän aiemmin", sanoivat käytännössä kaikki yhteen ääneen. Olisimme voineet evästää maatalon pihapöydissä, jotka nyt seisoivat käyttämättöminä paikoillaan. Tämä oli hivenen huolestuttavaa sinänsä, samoin kuin se, että pihaan päästäksemme olimme astuneet eläimille tarkoitetun nauhan yli - paikka ei varsinaisesti huokunut virallisen vaellusreitin tunnelmaa. Nini ja minä olimme jo kipuamassa mäkeä ylös parempia kuvakulmia saadaksemme, kun Ulrike huusi talon seinästä lukemansa nimen meille. Se kuulosti joka tapauksessa pitkälti siltä, että saattoi olla yksi karttaamme merkityistä välietapeista.

"Dann sind ma hier richtig oder?", huusin naiselle tämän kaivaessa Jörgenin repusta karttaa esille.

"Luulisin niin", Ulrike vastasi. Niinpä saksalaispariskunnan otsa rypyssä karttaa tutkiessa minä ja Nini napsimme tunnelma korkealla yhteiskuvia ja ihastelimme taustalla häämöttäviä vuorenhuippuja.


Jatkaessamme matkaa minulle ja Ninille ei ollut aivan selvää, mihin lopputulokseen toiset olivat tulleet. En jaksanut keskittyä miettimään moista: kauhukseni olin huomannut, että odotuksistani huolimatta kipuaminen vain jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä oudommaksi polku lisäksi muuttui: Ajoittain reittimme näytti siltä, että meitä lukuun ottamatta metsässä ei ollut kulkenut kukaan. Paitsi...

"KATSOKAA", Nini ilmoitti pian takaani, ja käänsin katseeni häneen todettuani muutaman peuran hyppivän meitä ja etenkin riemastunutta Moislia karkuun.

"Jep", vastasin iloisena.

"En ole koskaan ennen nähnyt niitä", Nini sanoi silmät suurina. "Käyvätkö ne päälle?".

"Eivät varmasti", vastasin yhdestä suusta Ulriken kanssa. Vielä hetken asteltuamme minä ja Nini lysähdimme maahan taukoa pitämään. Hänen tosin tuli kiire nousta Moisl'n rynnätessä takaisin meitä kannustamaan.

"Tämä on noloa", ilmoitin otsaani pyyhkien Ulrikelle. "Jörgen on meitä niin paljon vanhempi, ja tuolla hän kulkee kuin ei mitään."

"Mutta tämä on harjoituskysymys", Ulrike sanoi heti tosissaan. "Ethän sinä ole voinut kiivetä vuorille Suomessa."

Kun lopulta jatkoimme, oli kiipeäminen jo niin tuskaa ja polku jo niin olematon, että todennäköisesti meistä kukaan ei enää uskonut meidän olevan oikealla reitillä. Ainoa, mikä minua lohdutti, oli puiden harveneminen hetki hetkeltä.

"Vain positiivisia ajatuksia!", Nini huusi iloisesti ottaessaan meistä epäilemättä erittäin epäedustavia valokuvia ja videoita. "Hymyilkää!".

"Käyt hermoilleni", ilmoitin ystävällisesti. Olin jo huomannut, että oikeaa reittäni särki hetki hetkeltä enemmän, ja jouduin tekemään tosissani töitä päästäkseni kunnialla eteenpäin.


Kun lopulta, siis lopulta, olimme niin ylhäällä, että yläpuolellamme oli vain taivas, olin pelkästään tuosta tiedosta onnellisempi kuin miesmuistiin. Vähän aikaa ylhäällä kuljettuamme katsoin takanani tulevaa Ulrikea silmät pyöreinä.

"Olemmeko me kiivenneet tänne asti?!".

"Kyllä, olette oikein reippaita", hän sanoi huvittuneena tuijottaessani suu ammollani puiden lomasta näkyviä maisemia. Naisella itsellään oli, hauskaa kyllä, korkeanpaikankammo - niinpä hän seurasi minua vain epäröiden, kun kuljin puiden lomassa sopivaa maisemaa etsiessäni. Jörgen ja Nini tuntuivat keskittyneen reitin löytämiseen, mutta kaikki kiinnittivät huomionsa minuun, kun melkein kiljaisin riemastuneena.

"Tästä saa aivan huikeita kuvia!".


Pian koko seurue oli kerääntynyt ympärilleni yhteiskuvia ottamaan. Tuo hetki oli täynnä voitonriemua, joka haihtui melko nopeasti Jörgenin johdattaessa meitä pidemmälle vuoren huipulla, missä kulkeminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi.

"Ei käynyt mitään!", huusin lennettyäni mäessä selälleni ja luisuttuani pari metriä alemmas. Ilmeisesti pärjäämisestäni huolestuneena Ulrike kaivoi minulle esiin kävelysauvansa. Niihin nojaten jatkoin muutamia kymmeniä metrejä, kunnes Jörgen pysäytti kulkumme uudelleen ja selvitti meille melko itsestäänselvästi, että olimme kulkeneet pahan kerran vikaan.

"Meidän pitäisi päästä tuonne alas", hän sanoi ja osoitti kaaaaukana alhaalla kiemurtelevaa tietä. "Mutta olemme eksyneet reitiltä, käännyimme jo alun perin liian nopeasti, kun aloitimme kiipeämisen."

"Sitten meidän pitäisi palata", Ulrike sanoi otsa rypyssä katsellessamme ympärillemme. Alas oli tolkuton matka, eikä mitään selkeää reittiä ollut näkyvissä. "Jörgen, oikeasti, asian arveluttaessa meidän on aina käännyttävä takaisin, tiedät sen. Niin kauan kuin se on vielä mahdollista."

"Jos jotakuta pelottaa laskeutua täältä, niin...", Jörgen aloitti hieman vastahakoisesti. Tiesin tarkkaan, miltä hänestä tuntui: en missään nimessä halunnut palata metriäkään kaiken näkemämme vaivan jälkeen.

"Minä olen meistä ensimmäinen, joka alkaa pelätä, se on selvää", Ulrike sanoi heti. Minä ja Nini vilkaisimme toisiamme, ja tiesin hänen ajattelevan samaa kuin minä.

"Jos yrittäisimme jatkaa edes hetken?", hän kysyikin sitten ääneen puolestani. "Ei tuo näytä kovin mahdottomalta."

"Olen ilmaissut kantani", Ulrike sanoi lopulta, aikansa meitä asiasta varoiteltuaan. Pahinta oli, että tiesin hänen olevan oikeassa: jos lähtisimme laskeutumaan tuota ajoittain hyvinkin jyrkkää ja tiheäkasvuista vuorenrinnettä, emme välttämättä pääsisi enää takaisin ylös. Alas toki pääsisimme aina, se oli minusta selvää, mutta mieluiten halusin selvitä matkasta elävänä.

Lähdimme laskeutumaan niin jyrkkää reittiä, että toisinaan jopa Moisl tarvitsi hieman kannustamista. Minä tukeuduin sauvoihini ja selvisin niiden avulla yllättävän hyvin. Kerran tai kaksi otimme askeleita takaisin huomattuamme tulleemme mahdottomaan kohtaan, mutta lopulta minä ja Nini huomasimme helpotukseksemme puiden katoavan ja alas viettävän rinteen, jonka juurella näytti kulkevan edes jonkinlainen tie. Kamppailimme siis pitkän ruohikon ja kaatuneiden puiden seassa tasaisemmalle reitille, jota selvästi oli edes joskus joku kulkenut.

Nähdessämme puisen, rapistuneen mökin tien varrella minä ja Nini hurrasimme. Sillä hetkellä kuljimme eri suuntaan kuin missä järven piti olla, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Olimme oikeastaan vain iloisia ajatuksesta, että emme jäisikään jumiin satojen metrien korkeuteen.

"Melkoinen helpotus, että täällä on polku, vai mitä?", Ulrike kysyi minulta viimeisinä kävellessämme.

"Todella", vastasin. "Tiedätkö TV-sarjan Der Bergretter?".

"Tiedän", hän vastasi jo valmiiksi nauraen. Muistelin noita lukuisia episodeja, jotka olin Grazissa nähnyt, ja ihmisiä vuorilta turvaan lennättävää helikopterimiehistöä.

"Se ehti jo tulla mieleeni."

"Niin minunkin", Ulrike vastasi ilmeisen tosissaan.

"Martin Gruber olisi saanut hakea meidät", lisäsin vielä pirteästi todettuani, että alamäkeen polulla kulkeminen sopi särkevälle jalalleni huomattavasti kiipeämistä paremmin.

"Ehkä meidän olisikin pitänyt eksyä", Ulrike sanoi, kun Ninin riemastunut nauru katkaisi kulkumme.

"Ette arvaa, missä olemme!".

Emme arvanneet, emmekä omin silmin nähdessämmekään olleet uskoa asiaa todeksi. Olimme laskeutuneet tismalleen sen puunrungon viereen, jolla olimme istuneet eväitä syömässä noin kaksi-kolme tuntia sitten. Toisin sanoen olimme kulkeneet klassisesti kehää, mutta siinä sivussa vain kiivenneet ja sitten laskeutuneet satoja metrejä.

"Minä ja Moisl annoimme teidän uskoa, että kuljitte eteenpäin, vaikka palasimmekin fiksusti takaisin", Ulrike sanoi hilpeästi kaataessaan pakastimessa pitämäänsä yhä hileistä mehua mukiinsa. "Ole hyvä."

En jaksanut vastustella, vaan kulautin koko mukillisen kerralla. Vesipulloni oli melkein tyhjä, ja tiesin nestetasapainoni olevan kaiken hikoilun vuoksi kauhea. Päivä ei onneksi ollut ollut kuumin mahdollinen, mutta lämpötila oli silti varmasti lähempänä kolmeakymmentä.

Jatkaessamme matkaa jouduin ilmoittamaan Ulrikelle, etten enää pystyisi kiipeämään vuorta ylös.

"Oletko varma?", Nini kysyi Ulriken luvattua heti vakavana, että sitten emme moista tekisi.

"Jalkani eivät ole oikein kunnossa", vastasin itsekin asiaan turhautuneena. "Astun väärin, seisonkin väärin. Näin pitkään kiipeäminen tekee todella kipeää."

Alas päästyämme Ulrike ilmoitti asian miehelleen, joka lievästä pettymyksestään huolimatta totesi, että tässä tapauksessa palaisimme suorinta reittiä takaisin. Tämä tarkoitti silti liki tunnin kävelyä, joskin lähinnä tasamaalla. Kuljimme uupuneina, kunnes tulimme risteykseen, jossa olimme alun perin menneet harhaan. Siinä muut miettivät vielä hieman, mitä nyt tekisimme.

"Elle, sinä haluat mennä suoraan takaisin, vai mitä?", Ulrike kysyi minua nähdäkseni lainkaan painostamatta.

"Voimmeko uida siellä?", kysyin. Se oli oikeastaan ainoa asia, mitä olin alun perinkin halunnut tehdä.

"Emme oikein", pariskunta valisti minua hieman murheissaan. "Siellä on kyllä se joki, mutta se ei ehkä ole kovin helposti saavutettavissa tai riittävän syvä. Varsinainen järvi on siellä, minne halusimme, toisessa suunnassa."

"Minä niin kovin mielelläni haluaisin uida", sanoin murheissani ja nojasin sauvoihini. "Mennään siis sinne."

Ulrike halasi minua niin kiitollisena, että osasin arvostaa häntä entistä enemmän. Ilmeisesti nainen oli surrut järvireissun väliin jäämistä (minun jälkeeni) eniten, vaikka olikin urputtanut asiasta minulle vähiten.

Lähdimme matkaan, ja Ninin painostuksesta pysäytimme tällä kertaa ensimmäisen ohikulkijan, joka oli nuorehko mies pyöränsä päällä.

"En ymmärrä mitään", Nini kuiskasi miehen vastaillessa Jörgenille niin baijerilaisella murteella kuin olla ja saattoi. "Ymmärrätkö sinä?".

"Jotenkin", vastasin totuudenmukaisesti, mutta kuuntelin silti Jörgenin vahvistuksen epäilyksilleni miehen lopulta kadotessa.

"Matkaa järvelle on tästä jalan kolme tuntia."

"Sitten emme selviä siitä", sanoin tietäessäni viimeisen bussin lähtevän kolmen ja puolen tunnin kuluttua.

"Siinä ei ole mitään järkeä", Ulrike vahvisti. "Ei, harmi... käännytään takaisin. Elle, me menemme uimaan toisella kertaa, lupaan sen sinulle. Huomenna. Ota uimavarusteesi mukaan töihin, sopiiko?".

"Joo", vastasin ja yritin hymyillä reippaasti. Olin niin uupunut ja epäilemättä niin nestehukassa, että mieluiten olisin istunut tien sivuun ja itkenyt. Nälkää en vielä tuntenut, mutta olin syönyt niin vähän, että epäilemättä sekin vielä seuraisi.

Palasimme nähdäkseni hyvinkin ripeästi, kunnes aiemmin näkemämme asutettu maatila häämötti jälleen edessämme. Tällä kertaa Jörgen marssi kehotuksestamme paikalle kysymään, olisiko siellä mahdollista juoda jotakin. Piha oli aidattu ja suljettu portilla, eikä sinne osoittanut minkäänlaisia kylttejä. Pihassa istuvat kaksi miestä kuitenkin viittoilivat meidät naiset paikalle, ja seurasimme tyytyväisinä.

"Tämä vaikuttaa minusta edelleen enemmän yksityisasumukselta", supisin Ninille pöydän ääressä istuessamme ja radlereitamme odottaessamme.

"Luultavasti tämä onkin", hän vastasi huvittuneena. Mieleeni nousi elävästi Die Piefke-Sagan kohtaus, jossa saksmannit majoittuvat omin lupineen tirolilaisperheen alppimajaan sitä majatalona pitäessään.

Vaan samapa se. Juoma oli kylmää, penkki mukava, ja matkaa bussille vain kaksikymmentä minuuttia. Olimme selvinneet.


Siinä istuessamme sovimme, että yrittäisimme uudelleen. Kaikesta huolimatta. Ulrike nimesi päivän, 26. elokuuta eli kolmen viikon kuluttua.

"En tiedä", sanoin epäröiden. "Muuten kyllä, mutta ystäväni tulee Göttingenistä..."

"Ota hänet mukaan", Ulrike kehotti heti. Se oli totta: suureksi riemukseni Eric oli kirjoittanut minulle paria viikkoa aiemmin ja tiedustellut, asuinko todella Münchenissä ja halusinko tavata. Hän olisi kaupungissa konferenssin vuoksi ensimmäistä kertaa.

Jotenkin arvelin, että mies pitäisi moisesta aktiviteetista suurestikin, mutta en uskaltanut luvata mitään. Omasta puolestani olin vakuuttunut, että halusin löytää tuon järven ja vihdoin nauttia enemmän kuin ansaitusta viileässä vedessä uimisesta. Tuolla hetkellä olin niin hikinen ja likainen, että arvelin kotiin päästessäni vain makaavani tuntikausia kylpyammeessa kylmässä vedessä.

Siihen ei tultu. Lopulta jälleen bussipysäkillä seistessämme Ulrike tiedusteli meiltä, lähinnä minulta, haluaisimmeko lähteä vielä suoraan samana iltana uimaan Englischer Gartenin Eisbachiin. Se olisi kävelymatkan päässä heidän kotoaan, hän sanoi, ja sitten saisin autolla kyydin kotiin.

"Käy", sanoin viimeisen pointin kuullessani. Nini ilmoitti, että oli luultavasti liian uupunut moiseen, ja siinä hän myöskin pitäytyi. Hyvästelimme kollegani Münchenin päärautatieasemalla, mistä matkustin Ulriken ja Jörgenin kanssa bussilla mahdollisimman lähelle jokea.

"Tämä ei näytä vielä kummoiselta, mutta odota hetki", Ulrike sanoi iloisesti. "Tällä paikalla, minne menemme, ei yleensä ole liikaa ruuhkaa. Ja vesi on todella virkistävän viileää. Oletko hyvä uimari?".

"Olen", vastasin kerrankin suoralta kädeltä. "Suomessa suurin osa ihmisistä on. Harjoitteluun on paljon tilaisuuksia."

Ulrike totesi, että ei itse juuri harjoituksen puutteesta johtuen osannut kummoisesti, mutta pysyisi kyllä pinnalla. Joka tapauksessa rantaan päästessämme hän ilmoitti pelastavansa Moisl'n tarpeen tullen.


"Tämä on kylmää", sanoin hämmästyneenä rinnakkain jalat vedessä istuessamme. Virta oli niin voimakas, että minun tuli seurata Ulrikea hänen voidakseen näyttää, mistä pääsisin parhaiten jälleen rannalle.

"Mukavaa, eikö? Yleensä tämä on paljon kylmempää, nyt on vain ollut niin lämmin", Ulrike sanoi. Haukoin tästä huolimatta ensi kertaa henkeä Saksassa uidessani.

Heti virran viedessä tiesin, että tämä viimeinen ponnistus oli ollut kannattava. Minulla oli älyttömän hauskaa. Muiden tyytyessä yhteen uintiin hyppäsin ylös ja juoksin lähtöpaikalle kolmesti. Senkin jälkeen kauhoin itseni takaisin Ulriken ja Jörgenin luo vain, koska olin liian nälkäinen ja väsynyt viivyttääkseni lähtöä enempää. 

Kävelimme jälleen, tällä kertaa noin vartin, kunnes Ulrike suureksi onnekseni ilmoitti meidän tulleen talon pihaan. Jörgen kipaisi Moisl'n sisälle ja toi avaimet vaimolleen, minkä jälkeen hän kätteli minua hymyillen.

"Pfiat Di'", hän sanoi, ilmeisesti todettuaan minun ymmärtävän murretta.

"Oli oikein mukava tavata", sanoin rehellisesti. Arvelin, että tapaisimme väkisinkin vielä.

Autossa Ulrike selitti minulle, miten ajoi hyvin harvoin, mutta hyvin mielellään. Ilmoitin olevani ainakin itse oikein tyytyväinen, ja neuvoin häntä reittivalinnoissa - olinhan saapunut Vaterstetteniin ensi kertaa autolla.

"Sievä, eikö olekin?", sanoin vihdoin hämärän jo laskeuduttua taloni eteen pysähtyessämme.

"Todella oikein sievä", Ulrike ihmetteli silmät suurina. Virnistin väsyneesti turvavyöni avatessani.

"Kiitos oikein paljon. Tämä oli mukava päivä. Tehdään tämä uudestaan, vai mitä?".

"Ehdottomasti", Ulrike sanoi, ja näytti tarkoittavankin sitä. "Nuku hyvin, nähdään huomenna. Vasta iltapäivällä."

"Olen kateellinen", tokaisin, ja suljin oven hänen nauraessaan muka-vahingoniloisesti työaikojensa johdosta. Todellisuudessa kykenin ajattelemaan vain sitä, miten pääsisin syömään, suihkuun ja nukkumaan, juurikin tuossa järjestyksessä.

Aamulla pääsisin vain vaikeuksin ylös sängystä, mutta olihan se sen arvoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti