keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Genie in a Bottle

Ensimmäisen Wiesn-päiväni jälkeen muistini palaili melko kiitettävästi, mutta silti vain osittain.

Oikeastaan ainoa minua harmittava asia oli se, että muistin vasta maanantaiaamuna Ninin pitäneen minulle, Chikaralle ja Peterille puheen, jossa hän oli kehunut meitä vuorotellen. Tiesin omasta osuudestani vain epämääräisesti, miten hän oli ylenpalttisesti kiitellyt minun olevan her sweet Elle, hänen ihanin ja paras ystävänsä Münchenissä, ja miten olin sitten halannut häntä vakuuttaen samaa. Samalla muistin hänen jossakin kohtaa kuiskanneen minulle, miten uskoi Marcon kämppiksen olevan mieheen ihastunut. Sittemmin Nini oli välillä töninyt minua ja ilmeillyt merkitsevästi naisen tehdessä jotakin kuten varastaessa Marcon aurinkolasit, jolloin olin vain virnistänyt tuoppini takaa vastaukseksi. Todellisuudessa en ollut jaksanut välittää muun seurueen keskinäisistä kuvioista, enhän oikeastaan tuntenut Ninin ja Chikaran lisäksi ketään.

Noin muutoin olin tullut siihen tulokseen, että vanhojen muistojen kaivamisen sijasta loisin uusia. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut palata juhlapaikalle taktisesti heti maanantaina, mutta sääennusteen vilkaiseminen oli saanut minut järkiini. Tästä syystä pistelin maanantaina töihin dirndlin sijasta pitkissä housuissa ja villapaidassa, vettä sataessa taivaan täydeltä.

Kuten olin osannut odottaa, töissä ei ollut tapahtunut niin sitten yhtään mitään. Minulla oli niin tylsää, että ratkesin kahvinkeittimen puhdistamiseen. Sen oli määrä kestää 20 minuuttia, mutta jäin silti keittiöön hengailemaan ja odottamaan. Ehkä yhyttäisin jonkun ja saisin siten ruinattua itselleni tehtäviä.

Kuin ajatukseni lukien Marc ilmaantui keittiöön espressoa kärkkymään. Kun hän havaitsi keittimen olevan tilapäisesti käyttökelvoton, hän jäi toiveikkaana paikalle ja söi sen sijasta appelsiini-suklaakeksejä. Mies oli silmissäni entistä sympaattisempi Ulriken naureskeltua minulle aiemmin, miten hän oli hoikkuudestaan huolimatta ilmeisen perso kaikelle makealle.

Selitin Marcille hetken, miten olin ollut liikenteessä viikonloppuna, mutta jätin yksityiskohdat kertomatta. Jo nykyiselläänkin höpötin miehelle yksityiselämästäni häneen verrattuna moninkertaisesti.

"Ulrike muuten kysyi pomoilta torstaina, voisivatko he ratkaista jatkoni täällä. On mennyt jo melkein viisi viikkoa", sanoin ja mutustin itsekin keksiä kahvikoneen huristessa vieressäni.

"Mistä asia on oikein kiinni?", Marc ihmetteli. Kohautin olkiani. Laiskuudesta, halusin sanoa, mutta en kehdannut. Vaihdoin aihetta kysyäkseni, voisinko olla Marcille avuksi.

"Minullakaan ei tällä hetkellä ole paljoa tekemistä", hän sanoi, mikä oli jo melkoinen väite. Mutta ehkä paljoa oli tässä joustava käsite. "Se tapaus, jota olemme hoitaneet yhdessä, on nyt Jonilla. Me voitimme, hän hoitaa nyt pakkotäytäntöönpanon, sitä minä en osaa. Ehkä voisit kysyä häneltä, mitä siinä tapahtuu. Tai jos voisit auttaa häntä."

Kysy Jonilta oli minusta aina kuumottava neuvo, riippumatta siitä, missä yhteydessä se annettiin. Kun mies nyt oli viimeisen kuukauden ollut minulle eittämättä huomattavasti aiempaa ystävällisempi, oli se toisaalta ihan siedettävä ajatus. Jäin pohtimaan asiaa Marcin todetessa, että ei suotta seisoskelisi kahvia odottamassa.

Luonnollisesti heti koneen tultua valmiiksi tiputin itselleni kahvin ja Marcille espresson. Juuri miehen suljetun oven takana kuppeineni seistessäni hän veti sen auki, ja näytti melkein minuun törmättyään siltä, kuin olisi juuri saamassa sydänkohtauksen.

"Anteeksi", virnistin ja ojensin varovasti espressokuppia. Toivuttuaan mies nappasi sen iloisesti hymyillen ja kiitti niin ystävällisesti, että päätin siitäkin hyvästä noudattaa hänen neuvoaan.

Jon teki asian helpommaksi katsomalla minua kohti ja hymyilemällä hetken kuluttua huoneeni ohi mennessään. Juuri katsekontaktin ottaminen ja tervehtimiseni olivat pääsyitä sille, että pidin hänen käytöstään nykyisin paljon aiempaa lämpimämpänä. Aiemmin hän ei ollut tehnyt kumpaakaan niin minulle kuin Ninillekään.

"Jon?", kysyin, ja hän palasi heti ovelleni.

"Voisinko olla sinulle avuksi? Minulla ei ole mitään tekemistä."

"Aa, valitan, ei ole oikein minullakaan tällä hetkellä", Jon vastasi heti oikein ystävällisesti. "Oikeastaan teen tällä hetkellä lähinnä ATK-juttuja."

"Niitä minä en osaa", ilmoitin heti, mikä vain huvitti häntä.

"Aivan. Mutta ehkä jollakin muulla olisi jotakin, kysyitkö jo Marcilta?".

"Hän käski kysyä sinulta", vastasin ja tiedustelin yhteisen tapauksemme tilanteesta. Jon oli tehnyt sen jo valmiiksi.

"Jos keksin jotakin, tulen sinun luoksesi", hän lupasi hymyillen ja lähti. Pidin keskustelua pienenä voittona, samoin kuin jokaista käymäämme ystävällistä sananvaihtoa. En ilmeisesti osannut vieläkään suhtautua hänen ystävällisyyteensä samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin Marcin.

Vielä tuloksetta Claudilta töitä tiedusteltuani luovutin ja päätin laiskotella hyvällä omallatunnolla. Olinhan nyt oikeastaan voittaja, sillä olin osoittanut työmoraalia ja halua auttaa, mutta voisin silti oletettavasti lähteä ajoissa. Palasin mielessäni suunnittelemaan Wiesn-käyntiä tiistaille. Ajatus täydessä tällingissä töihin menosta oli enemmän huvittava kuin ahdistava, joten voisin todella toteuttaa koko tuumani riippumatta siitä, saisinko jonkun lähtemään mukaani.

Kirjoitin silti Ninille raitiovaunusta ja kerroin suunnitelmastani. Olin lopulta koko päivän aikana tehnyt tasan yhden asian, nimittäin tarkistanut Claudin tekemän käännöksen sopimusluonnoksesta. Näin ollen olin päättänyt olettaa, että tiistaina kukaan ei kehtaisi pitää minua myöhään töissä suunnitelmani jo päältä päin nähdessään.

"Kenen kanssa menet?", Nini kysyi heti kiinnostuneena viestitse.

"Yksin, ellet satu haluamaan mukaan", vastasin.

"Sano Marcolle, hän halusi mennä kanssasi", Nini kirjoitti heti hymiöiden kera. "Hän sanoi, että olet täydellinen, ja olette sopineet menevänne vielä yhdessä."

Olin niin hämmästynyt, että tunsin hetken ihmetyksen jälkeen hymyni leviävän korvasta korvaan.

"Mitä?! Koska hän niin sanoi?".

"Eilen", Nini vastasi heti hilpeästi. "Hän sanoi, että lupasit."

"Pitää paikkansa, mutta pidin sitä vitsinä", vastasin aihetta koskevaa keskusteluamme muistellen. Olin uhonnut palaavani Wiesniin joka päivä tällä viikolla, ja Marco oli ilmoittanut reippaasti tekevänsä saman ja tulevansa seurakseni.

Tästä hyvästä kirjoitin yhteiseen neljän hengen keskusteluumme avoimen kutsun ja lupasin lähteä töistä aikaisin (lakimaailmassa neljän aikaan iltapäivällä olisi superaikaisin). Nini vastasi minulle sielläkin ja kehoitti minua kirjoittamaan Chikaralle Facebookissa, sillä mies oli lauantaina kadottanut kännykkänsä.

"Sitten olen iloinen, että kadotin vain muistini", kuittasin heti. Nini ilmoitti minun olevan ilkeä, mutta tiesin hänen nauravan puolijärkyttyneenä.

Tiistaiaamu oli harmaa ja kylmä, joten siitä huolimatta töihin normaalia huomattavasti enemmän tälläytyminen kysyi jo motivaatiota. Chikara oli vastannut olevansa Prahassa ja palaavansa keskiviikkona, toivoen samalla, että liittyisin seuraan myös myöhemmin samalla viikolla. Marcosta ei puolestaan ollut kuulunut, minkä otin merkkinä siitä, että hän oli estynyt tai menossa jonkun muun kanssa.

Laittauduin kaikesta huolimatta juhlakuntoon sen ajatuksen voimin, että keskiviikkona minun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Yllättäen moinen typerästi keskelle viikkoa osuva vapaa oli harvinaisen piristävä.

"Fesch", Birgit sanoi keittiöstä lopulta ohi mennessäni. Virnistin kenkiä pukiessani. Hän oli Johanin lisäksi ainoa, jonka suusta olin moisen sanan kuullut, mutta hän olikin syntyperäinen baijerilainen.

"Kiitos. Huomiseen."

Tämä oli Birgitistä hyvin hauska toivotus.

Toimistoon päästyäni istuin normaalisti paikallani, kun Jon ensimmäisenä käveli ohitseni. Hän ei sanonut mitään, mutta kohotti kulmiaan niin hauskasti, että hymyilin leveästi iloisesti takaisin.

Seuraavana kävelin keittiöön hakemaan keksejä espressoni kanssa, kun Marc seisoikin paloportailla selin minuun.

"Hei", hän vastasi tervehdykseeni ohimennen minua vilkaisten, ja kääntyi sitten näkemänsä tajuttuaan ympäri.

"Wou, sinä näytät niin... baijerilaiselta."

"Hienoa, vai mitä?", kysyin virnistäen, mutta huomasin hänen melkein kiusaantuvan yrittäessään päättää, minne katsoisi ja mitä sanoisi. Juttelin siitä hyvästä niitä näitä siitä, miten olin ostanut dirndlini Berchtesgadenista ja miten olin jälleen menossa Wiesniin töiden jälkeen.

Viimeisenä Marc vahvisti sen, mitä jo epäilinkin: kaikilla oli kiire, mutta minä en voisi auttaa minkään tehtävän kanssa.

"Selvä sitten", sanoin iloisesti. "Siinä tapauksessa en tee mitään, ja lähden aikaisin."

Marc vahvisti tämän olevan ihan hyvä ajatus, joskin hänelle oletettavasti täysin utopiaa. Palasin työpöytäni ääreen tappamaan aikaa.

"Servus, Elle", sanoi Stephen normaalityyliinsä töihin tullessaan. Hän tuli liki aina minun jälkeeni paikalle.

"Menossa Wiesniin tänään?", mies huusi iloisesti vastattuani.

"Tietty!".

"Sehr schön", pomoni tuumi ja istuutui näyttönsä taakse.


Naiset olivat innokkaampia häärimään ympärilläni heti minut nähdessään. Näin ollen vietin pidemmänkin aikaa jutellen niin Saralle, Ulrikelle kuin Viktoriallekin, jotka kaikki ihastelivat minua suureen ääneen ja toivottelivat minulle hauskaa iltaa. Heidän parveilunsa hetkeksi lakatessa huomasin Ninin lähettäneen minulle viestejä. Paitsi, että hän oli jo aiemmin painostanut minua ottamaan kuvia itsestäni dirndlissä toimistossa (ja kieltäytynyt hyväksymästä niitä, joissa ilmeilin, sillä ne olivat "yhteiseen arkistoomme" - mitä ikinä se sitten tarkoittikin), oli hänellä nyt ilmoitusluontoinen asia.

"Minun kollegani tuntee sinut!".

"Mahdotonta", totesin ykskantaan. "Minä en tunne ketään."

"Beireutista", hän kirjoitti, ja kulmani kohosivat ainakin sentillä. "Hän oli samalla proffalla töissä."

Ennen kuin ehdin loputtomasti innostua, Nini ilmoitti minulle miehen etunimen. Se ei sanonut minulle yhtään mitään. Asian oli pakko olla jonkinlainen väärinkäsitys.

Päätin selvittää asian perinpohjaisesti. Useamman LinkedIn- ja Google-haun tuloksena sain selville, että vaikka miehen nimi tai edes kuva eivät soittaneet mitään kelloja, niin hemmetti sentään - me olimme todella tavanneet. Mies oli työskennellyt toisessa oppituolissa avustajana, ei siis minun proffalleni, kuten Nini oli ymmärtänyt. Mutta me olimme toki istuneet useammankin kerran yhdessä, sillä molemmat olivat olleet osana tuolloin lukiossa pitämäämme teemapäivää ja sitä seurannutta kiitosillallista ravintolassa.

"Pieni maailma", Nini ilmoitti hilpeänä lähettäessäni puolivitsillä miehelle lämpimiä terveisiä. Myöhemmin nainen selitti, että tämä oli todella tunnistanut minut jo pelkästä etunimestä ja tiedosta siitä, että olin ollut Bayreuthissa harjoittelijana. Epäilemättä tämä oli osin kiitos silloisen somemaineeni, jota proffa oli pitänyt yllä kuviani postailemalla.

Tämän episodin lisäksi töissä ei tapahtunut mitään kiinnostavaa. Tästä hyvästä tein peliliikkeen ja lähdin toisen kerran harjoitteluni aikana aikaisin, jo kello 15:15. Suuntasin Wiesniin, jonne jo tuolloin sään synkkyydestä ja viileydestä huolimatta tulvi massoittain ihmisiä.


Minulla oli ihan hauskaa, vaikka yksin olinkin. Ehdin kerrankin kävellä rauhassa ympäriinsä ja napsia kuvia alueesta, joten lopulta sain jonkinlaisen käsityksen siitä, missä mitäkin oli. Samalla ehdin perehtyä siihen, miltä teltat näyttivät sisältä.




Kesken kävelyni Ulrike yritti soittaa minulle, mutta puhelu pätki ja katkesi. Ehdottomasti pahaa aavistaen luin hänen tätä seuranneen viestinsä, "voisitko soittaa kansliaan", ja soitin siitä viis veisaten naiselle itselleen.

"Elle, pomot haluaisivat nyt tietää, miten työsuhteesi täällä voisi jatkua. Kauanko voisitkaan olla täällä töissä?".

Voi Luoja. Tämän täytyi olla vitsi. Olin odottanut tietoa viisi viikkoa, istunut lukemattomia tunteja työhuoneessani vailla mitään tekemistä, ja nyt he halusivat keskustella kanssani?! Iltana ennen kansallista juhlapäivää, juuri silloin, kun olin katsonut läsnäoloni tarpeettomaksi?

Se oli kuin pohjustus sille, etten saisikaan mitään jatkoa. Ilmoitin silti jälleen kerran, miten haaveilin opiskelevani ensi lokakuusta lähtien.

"Ja sen jälkeen riippuen siitä, missä opiskelet?", kysyi Ulrike ovelasti. Vastasin myöntävästi, vaikka en todellisuudessa edelleenkään kokenut suurta mielenkiintoa Müncheniin jäämiseen.

"Pitäisikö minun tulla takaisin?", kysyin sitten. Ulrike ilmoitti tämän olevan turhaa, olihan hän saanut jo tärkeimmän tiedon. Hän lupasi silti soittaa, jos jotakin olisi. Lähetin vielä perään viestin, jossa pyysin häntä kertomaan, jos kuulisi jotakin uutta, sillä nyt koko juttu vaivasi minua.

Tämä oli tietysti vähättelyä - koko päiväni oli pilalla. Kuinka hemmetisti mieluummin olisin ollut työpaikallani, olkoonkin, että dirndliin pukeutuneena?

Kävelin edelleen ympäriinsä ja totesin olevani nyt todella oluen tarpeessa. Ehdin aikani vatvottuani pysähtyä yhden olutteltan eteen, kun Ulrike viestitti takaisin. Kello oli puoli viisi.

"Voisitko sittenkin tulla vielä takaisin? Ei tosin ole pakko. Muutoin sitten torstaiaamupäivällä!".

"Tietty", vastasin heti ja lähdin jo valmiiksi porteille päin. "Tarvitsen puolisen tuntia. Korkeintaan!".

"Torstai on parempi. Se ei oikeasti ole mikään ongelma!", Ulrike vastasi kaksi minuuttia käveltyäni. "Varaan tapaamisen kello 10:30!".

"Oletko varma?", kysyin ahdistuneena paikoilleni seisahduttuani.

"Kyllä!!".

Selvä sitten. Tarkemmin ajateltuna pahin katastrofi olisi ehkä vältettävissä sillä, että menisin torstaina fiksumman näköisenä ja vähemmän paniikissa tuohon tapaamiseen, johon sinänsä en kaikesta huolimatta ollut vielä edes valmistautunut.

Yksi oli varmaa, olin menettänyt kaiken intoni Wiesniin siltä erää. Lähdin takaisin ja päätin odottaa Niniä keskustassa. Hän ilahtuisi, sillä aiemmin päivällä hän oli jo pyytänyt, että menisimme ennemmin vaikka syömään hänen töistä päästessään.

Metrossa seisoskelin yksin ja synkeänä, kun tajusin vieressäni minua kohti nojaavan kaksimetrisen miehen osoittavan mumisevat kommenttinsa minulle.

"Olet kuin nukke... Todella kaunis."

Vaikka minua oli verrattaen vaikea ahdistella, tuo hetki oli intuitioni mukaan lähinnä kuin Criminal Minds -jakson alku. Puolijuoksin metrosta Marienplatzilla ja päätin kävellä Stachusiin. Nini asui sen lähellä, joten en voisi kuin voittaa, sillä metrolla pääsisin joka tapauksessa yhdessä silmänräpäyksessä takaisin, mikäli nyt todella menisimmekin syömään kaupungilla.

Matkalla ihmiskohtaamiseni normalisoituivat hieman, sillä heti ensimmäisenä sain neuvoa turisteille reittiä Wiesniin. Sen jälkeen ohitin jonkin tämänkertaisen mielenosoituksen ja lauman poliiseja, mikä ei myöskään ollut mitenkään uutta meininkiä Marienplatzilla.

  
Stachusissa kävelin viimein Hugendubeliin sisään, tarkoituksenani juoda kahvi ja istua katselemassa kirjoja. Se oli turhaa, sillä lempikauppani oli alinta kerrosta lukuunottamatta remontissa, ja alin kerros täynnä turisteja. Palasin jo melko ärtyneenä ulos.

"Puhutko saksaa? Sinä olet eksoottisen näköinen, mistä sinä olet?", tiedusteli minulta nuori, välkkyvin valkoisin hampain hymyilevä mies kadulle päästyäni. "Italiasta? Venäjältä?".

"Suomesta", vastasin, jolloin hän vaihtoi kielen englantiin selittääkseen, miten oli itse muuttanut Kroatiasta Saksaan töihin. Vain muutaman sanan miehen kanssa vaihdettuani hän ilmoitti, että meidän tulisi huomenna tavata, mikäli jälleen Wiesniin menisin.

Annoin numeroni ja pääsin jatkamaan matkaa. Tuolloin kello oli onneksi niin paljon, että Nini ilmoitti kerrankin lähtevänsä sovittuun aikaan töistä. Matkustin häntä tapaamaan, ja kävelimme yhteisymmärryksessä lähellä olevaan puolityhjään, mutta sympaattisen oloiseen meksikolaisravintolaan. Siellä sain rauhassa tilittää päivästäni.

"Miten typerää heiltä", Nini sanoi heti antaumuksella, vaikka itse pidin itseäni kaikista typerimpänä. "Juuri tänään... no hyvä, voit valmistautua. Voimme miettiä, mitä kaikkea et saa sanoa. Yksi: et sano mitään summaa."

"Äitinikin kielsi sen jo, kun en osaisi hinnoitella työtäni kuitenkaan", sanoin vihdoin päivän ensimmäistä oluttani juodessani, ja Nini nyökkäsi vakavissaan.

"Nimenomaan. Toiseksi, et saa sanoa haluavasi jatkaa harjoittelijana. En tiedä, mitä sinä sitten voisit tehdä, kysy vaikka heiltäkin ennemmin."

Saatuamme asian käytyä läpi Nini suunnitteli jälleen, miten meidän molempien töitä tai jatkoa saadessamme meidän tulisi etsiä yhdessä asuntoa. Olin viime aikoina alkanut olla enenevässä määrin siinä mieltä, että se olisi loistoidea. Ainakaan emme kävisi pahasti toistemme hermoon, ja esimerkiksi vieraiden kutsuminen olisi aivan toista kuin nykyisissä kuvioissa.

Asuntokuvioita vielä pohtiessani Nini kertoili omasta työstään, ja miten oli tänään istunut kolmisin samassa huoneessa Peterin ja tuon minut tuntevan kollegan kanssa.

"Ajattele, Peter on alun perin Bulgariasta, mutta hän on tehnyt Belgiassa töitä minun entisen georgialaisen työkaverini kanssa", Nini selitti silmät suurina. "Me siis tunnemme jonkun saman ihmisen täysin sattumalta. Samoin minä ja tuo mies, joka tuntee sinut. Ja kun puhuimme sinusta, sanoi Peter "aa, tapasin hänet viikonloppuna, hän on tosi kiva..."

"Maailma todella on pieni", tuumasin ja ahmin burritoani kuin en olisi ennen ruokaa nähnytkään. Tässä kohtaa päivää en enää jaksanut edes pelätä, että sotkisin asuni.

Kun Ninin jutut kääntyivät alakuloisemmiksi ja hän ilmoitti menevänsä kotiinsa suremaan ongelmiaan, päätin lähteä hänelle seuraksi. Matkalla kysyin häntä piristääkseni, haluaisiko hän juhlia kanssani syntymäpäivääni. Se ei ollut minulla kummemmin tapana, mutta osuin selvästi oikeaan arvatessani, että tämä olisi se naru, josta vetää.

Ainakin seuraavan tunnin Nini käytti innoissaan miettimällä sitä, mitä kaikkea voisimme tehdä ja kenen kanssa. Samalla hän kuitenkin aina välillä muistutti, että minun tulisi kertoa, mitä halusin, ja sen kaiken me myös toteuttaisimme.

"En halua millekään täyteen ahdetulle klubille, jolla ei kuule omaa ääntään", sanoin lopulta, mikä hieman latisti hänen intoaan hetkeksi. Sen sijaan olin ilmoittanut, että puolestani voisimme mielellään pyytää Chikaran ja vaikka Marconkin ja keitä Nini nyt halusikin mukaan. Töistä en halunnut kutsua ihmisiä, sillä en olisi osannut tai kehdannut rajata, keitä kaikkia pyytää. Se, etten pyytäisi kaikkia, oli mielestäni silti melko ilmiselvää.

"Mutta emme me voi vain istuskella jossakin", Nini tuumi otsa rypyssä. Olin saanut aloittaa selityksen kertomalla hänelle, että Saksassa - toisin kuin Georgiassa, ja esimerkiksi Slovakiassa - päivänsankarin ei oletettu tarjoavan koko iltaa, aivan kuten ei Suomessakaan. Näin ollen saatoimme suunnitella muutakin kuin ihmisten kutsumista minun luokseni, missä ei muutenkaan olisi ollut järkeä.

"Oooo, nyt tiedän! Mennään siihen karaokebaariin! Mutta hienosti, varataan pöytä ja sellaista!".

"Loistoidea", vastasin rehellisesti. Nini saisi laulaa, minä saisin juoda ja jutella ihmisille sen sijaan, että olisimme jollakin klubilla muiden tönittävänä ja käpälöitävänä.

Tartuimme tuumasta toimeen ja teimme suoraan varauksen 12. päivälle lokakuuta. Sillä, pääsisikö kukaan muu, ei ollut hirveästi merkitystä, sillä muut päivät eivät oikein tulleet kyseeseen. Halusimme mennä viikonloppuna, mutta isäni oli perheineen tulossa jo seuraavana aamuna. Tuo yhtälö oli ehkä hiukan huolestuttava, mutta eipä asialle voinut mitään.

Loppuillan käytin yrittämällä opettaa Ninille luomivärin käyttöä. Ei sillä, että olisin itse ollut mikään suuri ekspertti, mutta hänelle asia oli ilmeisesti täysi mysteeri. Keskeytin vain tuntemattomasta numerosta viestin saadessani.

"Nyt se tyyppi, jolle annoin numeroni, kirjoittaa jo haluavansa tavata huomenna", sanoin ääneen. Hetken asiaa pähkäiltyämme estin numeron.

"Tiedän, olen ääliö."

"Miksi sitten vaivauduit vastaamaan sille toiselle?", Nini kysyi. Muistin lauantaina tapaamani Marcelin viestittäneen minulle aiemmin illasta. Itse olin jo ehtinyt poistaa miehen numeron turhana.

Kohautin olkiani.

"Hän kysyi ihan kivasti, pääsinkö hyvin kotiin ja muuta. Tätä toista tyyppiä en edes tunne."

"Tarvitset silti jonkun paremman miehen", Nini ilmoitti ja avasi Facebookin. "Sano joku kiva nimi. Sano! Stephen?".

"Se on pomoni nimi", vastasin, ja nauroimme molemmat.

"Alexander?".

"No, vaikka", vastasin, ja seurasin Ninin rankatessa Alexander-nimisiä miehiä Münchenin alueella vain kuvien perusteella.

"Tästä minä pidän", hän ilmoitti lopulta. Vilkaisin näyttöä.

"Joo-o, miksei", sanoin nähdessäni kuvan, jossa mies virnisti vuoren huipulla kameralle.

"Haluatko, että laitan hänelle viestin? Voin kutsua hänet sinun syntymäpäivillesi."

"Ei missään nimessä", vastasin ystävällisesti ja nousin ottamaan takkiani. "Minä lähden nyt."

"Sinun vuoksesi tekisin sen", Nini ilmoitti sängyltään edelleen profiilia katsellessaan.

"Epäilemättä. Heippa sitten."

"Ilmoita, kun pääset kotiin!".

Matkalla ehdin pohtia kaikenlaista. Jopa sitä, että ehkä Müncheniin jäämisellä olisi sittenkin ihan hyvätkin puolensa...

Sikäli, kun minulle torstaina tuota mahdollisuutta tarjottaisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti